perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Minun sosiaaliset keksintöni


Sosiaaliset innovaatiot ovat hyödyksi jokaisen olohuoneessa!

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes julkaisee Dialogi-lehteä, jonka artikkelissa "Sosiaalisilla keksinnöillä on kysyntää" (Dialogi 2/2007) patistetaan keksimään uusia sosiaalisia innovaatioita. Hyvä. On siis ensin osattava tunnistaa ja nimetä ongelma, jonka jälkeen pitää alkaa rakentaa sille ratkaisua.

Olen kovin kiinnostunut keksimisen ideasta yleensäkin; se kun on mitä suurimmassa määrin ongelmien mahdollisimman tarkkaa tunnistamista ja niiden nimeämistä. Ja sosiaalisten innovaatioiden kehittely on sitä vielä selvemmin kuin vaikkapa teknisen vekottimen luominen. Tekninen vitkutin saattaa tehdä elämän mukavammaksi, mutta sosiaalinen innovaatio motivoituu arkea rajoittavien rankkojen vaikeuksien selvittämisestä.


Sosiaalinen innovaatiolla on siksi aivan suora vaikutus ihmisten elämään, kun taas tekninen kikka vaikuttaa siihen enemmän epäsuorasti.

Sosiaalinen innovaatio voi olla siis kaikkien keksintöjen ydinaluetta; ei tehdä edes hyviä teknisiä keksintöjä jollei sosiaalisesta perustasta ole ensin huolehdittu. Uteliaasti ja vapautuneesti asenteita mullistaen ja muuttaen.

Lehden mukaan sosiaalisia keksintöjä ovat olleet esimerkiksi vesi- ja viemäriverkosto, penisilliini, lastenneuvola, päiväkoti, terveyskeskus ja peruskoulu. Sosiaalisia keksintöjä ovat myös ansiosidonnainen päiväraha, hyvät käytännöt ja hoitoketjut.

Minulla on muutamia sosiaalisia innovaatioita, jotka luetteloin tähän:


1. Terveyskeskusten yhteyteen pitäisi saada terveyden- ja fyysisen kunnon mittausasema, jossa ihmiset saisivat lähes milloin tahansa omatoimisesti selvittää omaa terveydentilaansa. Sairaat voitaisiin sieltä kätevästi ohjata lääkärin vastaanotolle. Oleellista on, että terveyden hoitaminen nähtäisiin jatkuvana prosessina, joka vaatii omaehtoista aktiivista ja älyllistä lähestymistapaa jokaiselta. Toiminta rahoittaisi itse itsensä; ennaltaehkäisy on aina halvempaa kuin syntyneiden vaurioiden hoito.

2. Hyvästä terveydestä palkkio. Hyvästä omaehtoisesta terveydenhoidosta pitäisi koitua kansalaiselle palkkioksi selvää taloudellista hyötyä. Ihmisiä pitäisi palkita terveistä elämäntavoista ja ponnistelusta terveyteen, ei sairastamisesta, kuten nykyään terveydenhuoltojärjestelmä tekee. Sairas saa kalliita hoitoja, mutta terveyttään vaaliva joutuu koko ajan maksamaan juoksevia kuluja, jotka kertyvät esimerkiksi paremmasta (=terveellisemmästä) ruokavaliosta ja liikunnasta. Terveydestä maksettavan palkkion ei tarvitsisi olla suuri, vaan enemmänkin nimellinen, mutta sillä voisi olla jo ohjaava vaikutus, kuten lainsäädännöllä ja käytännöillä yleensäkin.



Palkkion maksamisen perustan pitäisi olla sellainen, että itseasiassa ei palkita niinkään hyvästä terveydestä, vaan terveydentilan kohottamisesta. Eli huonon terveyden parantaminen olisi aina kannattavaa.

Tähän liittyy seuraavaa, terveyspisteiden keruu, joka osaltaan (mutta ei välttämättä ainoana) toimisi hyvästä terveydestä maksettavan palkkion perustana.


3. Terveyspisteiden keruu. Ihmiset pitäisi laittaa keräämään henkilökohtaisia terveyspisteitä terveellisestä ruoasta, liikunnasta ja säännöllisestä lääketieteellisestä terveydenhoidosta. Kaikki hyvät teot kirjautuisivat sähköisesti henkilökohtaiselle terveyskortille. Elintarvikekaupat olisivat avainasemassa. Terveelliset tuotteet olisi merkitty selvästi hyllyissä. Ostaminen toisi terveyspisteitä.


4. Lapsiparkit. Päiväkodin ja muun kunnallisen päivähoidon tarjoama hoito ei kohtaa monen perheen tarpeita. Ongelma on se, että lapset lapset pakotetaan raskaaseen ja kalliiseen päivähoidon myllyyn, vaikka monelle riittäisi pelkkä kevyt lapsiparkki. Tällaisia ovat esimerkiksi perheet, joille on vasta syntynyt uusi vauva. Esikoiselle saattaisi hyvin riittää muutaman tunnin hoito silloin tällöin lapsiparkissa, kun nykymalli imaisee lapsen vähintään säännölliseen puolipäivähoitoon.

Lapsiparkittomuus tekee myös yksinhuoltajien elämän vaikeaksi. Harrastukset jäävät illalla harrastamatta ja fyysinen liikunta hoitamatta.

Ja väitän, että päivähoitokoneiston tavaton kankeus vaikuttaa myös salakavalammin ajattelutapaamme. Lapsen antaminen ulkopuolisen hoidettavaksi on nimittäin jollain tapaa syntistä ja sen ajatellaan kuvaavan vanhemman velttoutta, laiskuutta ja vastuuttomuutta. Näin nykymallin mukainen päivähoitolainsäädäntö nakertaa omaa etuaan. Olen ehdoton lasten päivähoidon kannattaja, mutta pidän toteutustapaa typeränä, liian raskaana ja aivan liian kalliina. Lapsiparkki toisi suoraa säästöä ja olisi erittäin joustava palvelu vanhemmille.


5. Terveellisten raaka-aineiden lievä verokohtelu. RAAKA-AINEIDEN (eli vihannekset, hedelmät, vilja, pavut, siemenet ja lisäksi täysjyväleivonnaiset, jotkin maitotuotteet jne...) arvonlisäveroa pitäisi laskea - kuten seuraava hallitus kuuluu jossain muodossa suunnittelevankin.


6. Julkinen liikenne pitäisi tehdä käyttäjälleen lähes ilmaiseksi. Kyse on ympäristön, luonnon ja elintilan suojelusta. Käyttöön voitaisiin ottaa yhtä aikaa useita eri järjestelmiä, kuten verovähennykset, huojennukset työnantajille, köyhien ilmaisliput jne...

7. Julkisen liikenteen käytöstäkin alettaisiin kerätä plussapisteitä omalla henkilökohtaisella kortilla. Myös taksit kuuluvat tietysti julkiseen liikenteeseen tässäkin. Ja palkkio näistä plussapisteistä voisi olla mitä tahansa, mielikuvitus vain laukkaamaan.

8. Suomeenkin pitäisi saada kehitysmaiden tapaan taksin ja bussin yhdistelmä. Se ajaa periaatteessa jotain tiettyä suurpiirteistä linjaa pisteestä A pisteeseen Ö, mutta se poikkeaa ihmisten kotipihoilla, joten se kulkee reittinsä ennustamattomasti myös välipisteissä D, G, K, L ja O. Eikä näidenkään taksien tarvitsisi olla aina merkin uusinta mallia, vaan vanhojen autojenkin pitäisi kelvata. Jokainen julkiseen liikenteeseen investoitu euro on selvää kansantaloudellista säästöä.

9. Lex Kaisa Ruokamo. Eron kohdatessa vanhempien pitäisi itsenäisesti neuvotella suoraan lapsensa kanssa lapsen huoltajuudesta, tapaamisista, asumisesta ja elatusmaksuista. Ei niin kuin nykyään tehdään, eli vanhemmat neuvottelevat keskenään. Jos järjestelmässä on pieniäkään puutteita (kuten koneistoissa aina väistämättä on), pariskunnan keskinäisistä neuvotteluista tulee silkkaa parisuhdemössöä, jossa lapsen asema jää toissijaiseksi. Lex Kaisa Ruokamo vahvistaisi kaikkein eniten isänkin asemaa ja miehen suorittamaa ja mieheltä odotettavaa vanhemmuutta, kuin mikään muu ratkaisumalli, mitä olen isyyden vahvistamiseksi kohdannut.

Ja naisen asemakin vanhempana muuttuisi radikaalisti. Naista ei enää tarkasteltaisi ensisijaisesti äitinä, vaan enemmänkin kansalaisena. Tätä naisen sitomista ja uhraamista äitiydelle olen kritisoinut omassa koulukunnassani, kriittisessä feminismissä (joka on tieteellinen innovaationi).

Lex Kaisa Ruokamo voisi olla kaikkein mullistavin muutos vanhemmuuden rooleille mitä on koskaan uudella lailla saatu aikaiseksi. Se muuttaisi rankasti koko yhteiskuntaa ajattelutapoineen ja normeineen. Isyys ei enää kulkisi äitiyden kautta, eikä mies voisi enää tukeutua naiseen eikä nainen saisi enää käyttää "äitiyden valtaa" mieheen.

10. Lapsille ja aikuisille yhteiset leikki-, askartelu- ja kiipeilytalot. Ne olisivat samankaltaisia kuin nykyiset lasten leikkipuistot, mutta paljon, paljon kehittyneempiä ja toiminnallisempia. Ne olisivat nykyaikaisia kylätaloja ja kuntalaisten yhteisiä olohuoneita ja kokoontumispaikkoja. Ydinidea olisi vapaa oleskelu ja puuhailu, sellaiselle pitäisi järjestää trampoliineja, kiipeilytelineitä, pöytiä, värikyniä, karaokelaitteita, tietokoneita. Ihmiset pitäisi saada kokoontumaan yhteen, omalla ajalla ja spontaanisti. Siksi kaikki aikataulutus olisi toiminnalle vierasta. Paikkojen pitäisi olla avoinna vaikka läpi yön.

Oleellista olisi, että leikkipaikkojen suunnittelussa olisi ajateltu myös aikuisten haluja. Aikuisetkin tykkäävät pomppimisesta ja kiipeilystä jne... Kuntosaleista ne eroavat esim. siten, että leikkitalot ovat kaiken ikäisten paikkoja, yhtä aikaa, eikä käyttövuoroja tunneta.

Suomen talvi on pitkä ja suomalaiset asuvat ahtaasti, joten tilavia ja toimivia sisätiloja tarvitaan.

11. Eronneiden vanhempien lapsille on saatava vanhempien vaihtopaikka, jonne vanhemmat voivat jättää lapsensa, kun lapsi odottaa etävanhempaansa noutamaan, tai lähivanhempi tulee hakemaan lasta kotiin. Monessa tapauksessa on erinomainen asia, että lapsen huollon järjestelyt tuodaan tällätavoin julkiselle areenalle. Jos lähivanhempi alkaa rajoittaa tapaamisia etävanhemman kanssa tai jos etä haekaan lastaan mukaansa, on ongelmaan helppo tarttua: onhan siitä ihan kiistatonta näyttöä, jota on kertynyt vanhempien vaihtopaikassa.

Olen yleensäkin sitä mieltä, että erittäin monet yksityisinä pitämämme asiat pitäisi nostaa julkiselle areenalle, eli se tahmea ja mädättävä privatisoituminen pitäisi pyyhkäistä veks. Julkinen areena on ainoa paikka, jossa oikeus ja kohtuus voivat toteutua. Yksityinen sfääri on todella vaarallinen paikka.

Vanhempien vaihtopaikka voisi toimia lapsiparkin ja leikki- ja kiipeilytalon yhteydessä.

12. Kauppojen pitäisi pystyä ostamaan suoraan marjat, sienet ja yrtit paikkakunnan kerääjiltä. Logistiikka pitäisi siten tehdä mahdollisimman yksinkertaiseksi. Liiallinen hygieniavouhotus pitäisi lopettaa. Lainsäädäntö on muutettava siten, että yksinkertainen toiminta on mahdollista.

Nykymalli on sellainen, että suomalaiset eivät voi ostaa kaupasta kätevästi oman paikkakunnan luonnon antimia, vaan kaikki on pakattu kalliisiin ja säälittävän pieniin pakkauksiin jossain elintarviketehtaassa.

Mustikka, puolukka, vadelmat, sienet, ja yrteistä esim. nokkonen nousisivat nykyistä paljon yleisemmäksi ruoka-aineeksi suomalaisten ruokavaliossa.

13. Lasten karaokeravintolat. Perheen jäsenten yhteyttä kannattaa vaalia kaikella tavalla. Ja eri ikäisten ihmisten kohtaamista. Nykyideologia Suomessa on, että lapset pidetään jotenkin häpeillen ja suojellen poissa "aikuisten maailmasta". Aivan kuin aikuiset tarvitsisivat tätä syntisyyden kokemusta tunteakseen olevansa aikuisia. Minä väitän, että eivät ne aikuisten touhut yleensä niin pahoja ole. Lapsille pitäisi olla omia karaokeravintoloita, jotka siis selkeästi olisivat ottaneet lapset kohderyhmäkseen, ja aikuiset saisivat nautiskella kaiken laulamisen ja remuamisen ohessa alkoholia. Se on parasta yhdessäoloa perhekunnittain se.

Kävin itse Bulgariassa tällaisessa ravintolassa ja idea oli tosi raikas, vaikka paikka itse oli meluisa, pimeä ja vähän rasittava. Homma riippuu täysin toteutustavasta.

Olen aina hämmästellyt ajattelutapaa, että ravintola on jotenkin paha paikka lapselle. Ei se ole. Päinvastoin. Ravintoloihin on saatava lisää toiminnallisuutta ja lapsenmielistä hauskuutta. Lasten peuhupaikkoja lisää, tupakointikoppien sijaan.

Nykyinen ajattelutapa onnistuu tekemään lapsuudesta ongelman ja aikuisen ohjausvastuusta jonkinlaisen vinoutuneen myytin.

Suomessa lapset ja aikuiset eristetään toisistaan. Ja meidän lainsäädäntömme vahvistama alkoholin mystifiointi ärsyttää minua. Alkoholihan on vain sielutonta etanolia, eikä mikään itsenäinen subjekti ja persoonallinen toimija, kuten meillä tunnutaan ajateltavan. Tarkoitan, että viinaa kunnioitetaan liikaa. Alkoholi pitää pudottaa jalustaltaan.

14. Koulunkäynti aloitetaan kolmevuotiaana. Monella lapselle on halu oppia lukemista ja laskemista jo kolmevuotiaana. Miksi heitä ei jo silloin laiteta koulutielle? Kouluopetus olisi helppo järjestää päiväkodeissa, joissa lastentarhanopettajat voisivat hoitaa työn. Ja koulupäivän pituus voisi olla esimerkiksi 45 minuuttia. Muun ajan lapsi olisi mukana muussa päiväkodin toiminnassa.

Mielestäni järjestelmällinen koulumainen opetus päiväkodeissa olisi jo nyt mahdollista, koska jokaisessa päiväkodissa on aina lastentarhanopettajia. On vain niin, että lastentarhanopettajien ammattiliitto taitaa tällaista ajattelua vastustaa, joten heiltä ei voi odottaa minkäänlaista oma-aloitteisuutta. Siksi koulunaloittaminen kolmevuotiaana on väännettävä laiksi asti.

15. Liikuttajia vanhuksille. Surkutellaan paljon sitä, kuinka vanhuksille ei saada palkattua tarpeeksi hoitajia, ja kuinka vanhustenhoidon koulutuksen saaneista on pulaa. Minä väitän, että ensisijaisin ongelma vanhusten (ja muiden kroonisesti heikkojen ja sairaiden) hoidossa on se, että sairaaloista ja muista laitoksista puuttuu täysin eräs tärkeä ammattiryhmä: vanhusten kanssa seurustelijat ja heitä liikkeelle patistavat liikuttajat. Ei siihen tarvita mitään fysioterapeutin koulutusta. Minun lähes satavuotias isotätini lamaantui kahdessa (2) päivässä lähes muumioksi, kun häntä vain makuutettiin sairaalan vuodeosastolla. Siihen saakka hän oli pärjännyt itsenäisesti kotonaan. Liikkumattomuus on terveellekin äärettömän tuhoisaa, saati sitten sairaalle. Sairaalat tuhoavat itse vanhusten terveyden moisilla rakenteellisilla ongelmilla, jotka olisi käytännössä tosi helppo ratkaista.

Vanhusten hoitoon siis seuranpitäjiä ja liikuttajia. Ei vanhusten kärsimyksiään saa ottaa liian vakavasti, muuten ongelma vain paisuu ja pahenee. Pieni pintaliito on aina paikallaan. Minusta on hölmöä korostaa ainoastaan sitä seikkaa, kuinka (hyvää alan mukaista koulutusta) VAATIVAA vanhustenhoito on. Höpö, höpö. Ammattitaitoisia hoitajia sairaalat ja laitokset tarvitsevat lähinnä vasta sitten, kun ne ovat ensin itse turmelleet vanhuksen terveyden eli liikuntakyvyn ja aloitteellisuuden.

16. Kestovaipoilta ja -siteiltä poistetaan arvonlisävero. Olivatpa ne sitten teollisesti tehtyjä tai uniikkia käsityötä. Vauva tuottaa elämänsä alkuvuosina vaippajätettä 1500 kiloa, mikä on suurin yksittäinen jäte-erä kotitaloudessa. Kestoilu kaipaa sitä, että kannustimet nostavat sen julkisuuteen. Ihmiset eivät vielä osaa oikeasti ajatella kestoilua todellisena valintavaihtoehtona. Se johtuu suureksi osaksi myös siitä, että kestovaippoja ja -kuukautissiteitä on tosi vähän myynnissä. ALV pois ja tuotanto ja tarjonta alalla kasvavat!

Ja sitten:

Paras innovaatio mitä olla voi.
Poikani Tuukka ihailee Julian syntymäpäiväkakkua Pelkosenniemellä 6.4.2007. Hän oli niin nopeasti juhlapöydässä, että synttärisankarikaan ei ehtinyt mukaan.

Tuukka mietti jo, millaisen kakun hän itse saisi seuraavana päivänä. Hän täytti neljä vuotta 7.4.2007.

Ei kommentteja: