maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Ruumiillisuus pilaa feminismin

Ruumiillisuuden tutkimiseen sisältyy feminismin "hoivaulottuvuus", se naisille pakollinen näkökulma ja toiminta, johon heidät on sukupuolensa vuoksi ehdollistettu. Naistutkimuksen trendi on tutkia ruumiillisuutta, jossa naiset tuovat itse auliisti ja epäilyttävän yhteistyöhaluisesti tutkimuksen kohteeksi sen, millä naisia on aina yhteiskunnassa lyöty ja leimattu. Ruumiillisuuden. "Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö" -kirjan (Vastapaino 2004) alkusanoissa myönnetään ruumiista puhumisen ongelmat:

"Yleisin lienee pelko, että ruumiin käsite tuo väkisin muassaan sellaisia oletuksia alkuperästä, luonnollisuudesta ja olemuksellisuudesta, jotka vain
syventävät väärinymmärryksiä ja lisäävät epäoikeudenmukaisuutta. Kun naiset on kerran kulttuurisesti yhdistetty ruumiillisuuteen ja sitä kautta suljettu pois järjen alueelta, miksi vahvistaa tähä sidosta muistuttamalla ruumiillisuudesta.
Helposti käy myös siten, että puhuttaessa yleisesti ruumiista (the body) siitä tulee jonkinlaista eriytymätöntä universaalia ainesta, joka häivyttää eroja."
(7)
Ruumiillisuudesta on tullut mielestäni alue, jossa äitiyden ideaa koetetaan markkinoida ikäänkuin viattomammasta lähtökohdasta, tarkastelemalla neutraalimmin siis kaikkea ruumiillisuutta, ei vain lisääntymisbiologiaa.

Ruumiillisuuden pohtiminen näivettyy mielestäni aina lopulta empatiaksi ja siten jälleen kerran yhdeksi essentialistiseksi todisteeksi naisen "hoivavietistä". Feminismi kahlitsee naisen sukupuoleensa äitiyden myytin avulla. Patriarkaattia ei tarvita äitiyden kahleita tarjoamaan, vaan naiset - ja siis myös feministit - tekevät sen ihan itse.

Oma koulukuntani, kriittinen feminismi, kavahtaa ja kritisoi tällaista ajattelun löysyyttä, jossa naiset alkavat kiltisti rakentaa normien opetusten mukaisesti omista biologisista tosiasioistaan ja ruumiintoiminnoistaan (siis äitiydestä) itselleen jonkinlaista juhlinnan aihetta.

Marja-Liisa Honkasalo (2004,307) pohtii, miten tutkija voisi "äänen" ja "äänellisyyden" kautta selvittää haasteltavan ajatuksia, tai jopa etsiä esiin niitä "aidoimpia tuntemuksia". Honkasalo valittaa, että kulttuurintutkijat eivät ole lähteneet etsimään ihmisen äänenkäyttöön (puheeseen, nauruun, itkuun) naisnäkökulmaa.(306-307) Hän on turvautunut siksi filosofeihin, Hannah Arendtiin [Vita Activa 1958/2002] ja Adriana Cavareroon [A piú voci. Filosofia dell´spressione vocale, 2003].

On sattumaa, että otin tähän tarkasteluun nimenomaan Honkasalon artikkelin ("Jotain jää yli. Ruumiillisuus konstruktionismin ja eletyn jälkeen", 305-328) - olisin voinut yhtä hyvin ruotia tässä kenen tahansa muun kirjoittajan ajatuksia. Honkasalon artikkelin otsikointi ja aihe olivat valintahetkellä kiinnostavin.

Honkasalo on muotoillut kolme mielestään kiinnostavaa tutkimuskysymystä (307). Kahden ensimmäisen tieteelliset motiivit ovat mielestäni enemmänkin sairaanhoidollisia ja yliymmärtäviä, tutkija ryhtyy empaatikoksi, kun pelkkä hermeneuttinen (eli kokemukseen nojaava ja ymmärtävä suhtautuminen jo kerättyyn aineistoon) riittäisi:

"1) Jos perustaisimme analyysimme tutkittavien äänien kuuntelemiselle, suuntaisiko se tutkimustamme teoreettisesti ja metodologisesti toisin? Millaisiin tutkimuksellisiin ratkaisuihin se johtaisi?

2) Millaisin metodologisin ehdoin toimimme, kun muunnamme vuorovaikutuksellisia ja puhuttuja aineistoja teksteiksi ja työskentelemme niiden kanssa? Millaiseen teoreettiseen ja metodologiseen rakennelmaan se sitoo ruumiillisuuden tutkimuksessa?

Mielestäni ehdottomasti yleisellä tasolla kiinnnostavin kysymys on kolmas:

3) Missä kohden olemme teoreettisessa keskustelussamme ruumiillisuudesta? Riittävätkö sosiaalinen konstruktionismi ja ruumiinfenomenologia - nykyiset teoreettiset välineemme? Olemmeko jotenkin ylittäneet mieli-ruumis -dikotomiat vai olemmeko ehkä ikuistamassa niitä?

Mieli-ruumis -vastakkainjaottelussa riittää aina hedelmällistä pohdittavaa lähes kaikille tieteenaloille. Honkasalon tutkimuslähtökohdat juoruavat muilta osin enemmänkin valtakulttuurista ja sen normien itsestäänselvästä ja kyselemättömästä hyväksymisestä kuin ruumiillisuuden tutkimiseen sisältyvästä mahdollisesta kulttuurin kehityksestä ja muutoksesta.


Ruumiillisuus aiheena, siten kuin naistutkimus sitä tutkii, vahvistaa lisääntymisbiologiaan perustuvia sukupuolinormeja ja pyhää äitimyyttiä. Ruumiillisuudesta naistutkimus on löytänyt keinon legitimoida äitiyden palvonta.

Niinpä ei ole kumma, että esimerkiksi Hannah Arendtin keskeinen käsite on nataliteetti, syntyväisyys. Sen avulla hän kuvaa Honkasalon mukaan maailmassa-olemisen ei-determinoitua luonnetta.




"Miespuolisille filosofeille on ollut tapana suhteuttaa itseään ja työtään kuolemaan, ja miettiessään toimijuuden mahdollisuutta Arendt on halunnut kääntää perspektiivin. Kuolemaan suuntautuminen johtaa tuhoutumiseen, mutta syntyminen edustaa mahdollisuutta ja ihmettä, koska se mahdollistaa inhimillisen toimijuuden." (Honkasalo, 325 [Arendt, 1958/2002, 250])

Ruumiillisuuden tutkimus motivoituu äitiyden glorifioinnin lisäksi toisestakin feminismin terää tylsyttävästä näkökulmasta, joka naisen biologisoinnin tapaan myötäilee valtakulttuurin sukupuolineutraaliuden ihannetta. Feminismi julistaa paljastavansa sukupuolittamisen, mutta samaan aikaan se harjoittaa valtakulttuurin normeille uskollisena sukupuolittumisen hämärtämistä.

"Miten käsitteellistää sukupuolittuneen ruumiin materiaalisuutta vajoamatta dikotomioiden loukkuun?" kysyy Honkasalo.

Mielestäni ruumiillisuus on saanut suhteettomasti tilaa naistutkimuksessa siksikin, että naistutkimuksen tärkeimpiä tutkimusmetodeja ei voi olla sukupuolisten dikotomioiden purkaminen, vaan se on tutkimuksen lopputulos. Ruumiillisuus tekee siis näkymättömäksi sellaisia kategorioita, jotka näkyväksi tekemällä tutkimuksen pitäisi nimenomaan räjäyttää alas kulttuurisina ja siten sattuman- ja sopimuksenvaraisina konventioina ja normeina.

Ruumiillisuutta tutkitaan naistutkimuksessa fenomenologisesta ja konstruktionistisesta näkökulmasta. Konstruktionismi, joka tutkii rakenteiden kuten ihmisen biologisuuden, määrittymistä sosiaalisesti, voi mielestäni paremmin välttää sairaanhoitaja-ansan. Silti feminismin konstruktionistinen aikalaisteoreetikko Donna Haraway (1991) on vääntänyt dikotomioiden ylittämishalussaan kyborgin hahmon, joka kahlitsevien rakenteiden murskaamistaidossaan toki puhuttelee ja viehättää, mutta teoria kyborgista jää sisällyksettömäksi.
Honkasalo referoi oivallisesti biologifeministi Linda Birkeä (317[Feminism and the Biological Body, 1999]), jonka mukaan biologinen sukupuoli (sex) ei edellä sosiaalista sukupuolta (gender), vaan suorastaan toisinpäin. Biologisen sukupuolen muovaa "gender", joten ikuisena, muuttumattomana ja essentialistisena pidetty biologinen sukupuoli on jatkuvassa riippuvuussuhteessa genderiin.

Honkasalo lähestyy ruumiillisuuden ongelmaa artikkelissaan muutamassa kohdassa ihan tervejärkisesti. Ruotsalainen filosofi Ullalina Lehtinen [2004] ehdottaa, että lääketieteen naistutkimuksen alueella ruumista pitäisi ajatella käsitteenä, joka imee itseensä jatkuvassa liikkeessä olevia sosiaalisia ja kulttuurisia kategorioita. Niin Birke kuin Lehtinenkin tulevat väittäneeksi, että ruumiillisuus - ja siten myös ääni - ovat epäpuhtaita kategorioita, eli sosiaalisten arvojen ja asenteiden muovaamia. (317)

Ruumiillisuuden tutkimus ei voi mielestäni olla sellaista, että kaikki kehoon liittyvä tekee tutkimuksesta oitis "ruumiillista". Hengen ja ruumiin dikotomia ylittyy mielestäni parhaiten siten, että ei orjallisesti pyritä aina rajaamaan biologis-essentialistista ruumista.

Biologinen perusta ei sovellu mielestäni lainkaan naistutkimukseen ja se sopii huonosti myös muualle humanistisiin tieteisiin.
Honkasalo on tutkinut kärsimystä, johon hän keräsi aineiston kenttätyössä Pohjois-Karjalassa. Hän tutki eräässä kylässä sairauspresentaatioita, sitä mitä ja millä tavoin ihmiset puhuivat sydäntaudeistaan ja masennuksistaan. (306 [Honkasalo 2002, 2003a, 2004]. Sairastavat naiset itkivät ja puhuivat.

"Heidän äänissään häivähti mielestäni jotain tärkeää joka vihjasi tunteista, muistoista, toimimisen paikoista sekä ruumiillisesta maailmassa-olemisesta ja maailmassa-pysyttelemisestä." (Honkasalo, 306)

Maailmassa-pysyttelemisellä hän viittaa siihen, että kärsimys kokemus otteen irtoamisesta.

"Ajattelen kärsimyksen olevan kokemusta siitä että ote maailmasta herpoaa, lipsuu. Syntyy uhka pudota johonkin ei-olevaan, ei-olemisen puolelle. Ihmiset tekevät otetta jatkuvassa intersubjektiivisessa vuorovaikutuksessa." (Honkasalo, 324)

Honkasalon mukaan hänen teoreettinen jäsennyksensä on peräisin italialaisen antropologin Ernesto De Martinon töistä [esim. 1958].


Jos noin on, mihin siis tarvitaan "ruumiillisuutta" näkökulmana? Kenen asiaa se ajaa? Ruumiillisuudella koetetaan paljastaa muilla menetelmillä piiloon jääviä faktoja, mutta mielestäni ruumiillisuuden pitäisi paljastaa oma poliittisuutensa.
"Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö" -kirjan (Eeva Jokinen, Marja Kaskisaari & Marita Husso, toim., Vastapaino, 2004) alkupuheesta voi saada käsityksen, että ruumiillisuus sotketaan feminismissäkin tuttuun standpoint-teoriaan: "Ruumiillisuus avaa myös perspektiivin tiedon tuotantoon: se paikantaa tiedon tekijän ja näyttää tiedon osittaisuuden (11 [Haraway 1991]).


Standpoint-teoria paljastaa, missä tiedon subjektit eli niin tutkijat kuin heidän haastateltavansa "seisovat" (eli millaista elämää ja kokemuksia heillä on takanaan). Tällä ihan tervejärkisellä lähtökohdalla ei ole mitään tekemistä kehollisuuden kanssa.

Odotan ruumiillisuuden tutkimukselta jatkossa mielenkiintoisia avauksia naisten herättämiseksi: Naiset, menkää kotiinne ja kotianne hoivaamaan - ja synnyttäkää lisää lapsia. Tuntekaa kehonne voima! Niinpä alkupuheessa todetaankin: "Ruumiillisuus merkitsee ihmisten erilaisten kykyjen, lähtökohtien ja toiminnan mahdollisuuksien vakavasti ottamista." (9)




KUVISSA poikani Tuukka kävi jo yrittelemässä talviturkista vapautumista Varpaisten uimarannalla melko lämpimänä päivänä 18.4.2007. En yllyttänyt häntä mitenkään, en suostunut pakkaamaan edes pyyhettä mukaan, mutta hän olikin itse huolehtinut uikkareiden mukaanottamisesta. Katso reissun muut kuvat nettialbumissa. Ja tässä viimekesäiset samalta rannalta.

Ei kommentteja: