perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Juuso Waldenin vartalo

Akateeminen trendisuuntaus, ruumiillisuus, on pätevä näkökulma, kun mennään katsomaan näyttelyä Yhtyneiden Paperitehtaiden patruuna Juuso Waldenin elämäntyöstä.

Näyttelyyn suunnatessani ajattelin, että vihdoinkin ruumiillisuus saa ansaitsemansa painoarvon!

Juuso Waldenia juhlitaan näyttelyssä Suurena Isänä, ei ehkä Isä Aurinkoisena, mutta Isä Turvallisena. Waldenin ruumiillisuus, hänen elopainonsa eli massansa on tehnyt hänestä tehdaspaikkakunnan ihmisille isähahmon, joka on monelle fyysisesti enemmän läsnä kuin isän ehkä normatiivisesti tarvitsee olla.

Waldenin miehistä ruumiillisuutta ei kenenkään tarvitse kyseenalaistaa. Koko paperitehdas valjastettiin perheen suojelemiseen siten, että vain naimattomien naisten oli lupa työskennellä tehtaassa. Kun nainen avioitui, tehdas ei enää työllistänyt häntä. Walden lainoitti työntekijöilleen (miehille) omakotitaloja, jonne tuli rakentaa riittävästi huoneita, jotta isä sai töiden lomassa rauhallisen sopen nukkumiseen.

Ruumiillisuus kärjistyi Waldenin aikana siten, että tehtaan ruokalassa työskennelleitä tarjoilijanaisia varten oli oma talo, entinen tehtaan johdon tilava ja edustava villa kauniilla järvenrantapaikalla. Talo sijaitsee lähellä tehdasta ja tehtaan johdon käyttämää huvittelu- ja juhlahuoneistoa. Paikka, jolla naisten asuintalo sijaitsee, tunnetaan yhä nimillä Vittukinkama ja Pillukallio.

Tehtaan ulkomaiset ja muut arvovieraat kylästelivät talossa ilmeisesti juhlavasti katetun päiväkahvin merkeissä. Vieraita majoittanut tehtaan rakennus sijaitsi vieressä, sinne oli vain kullin luikaus.

Saavuin hänen elämäntyöstään kertovaan näyttelyyn hänen ruumiillisuuttaan kunnioittaen: kommentoin heti näyttelyn järjestäjille hänen turvallista ja isällistä elopainoaan. Ilmiön fyysisyyttä korostaakseni nimitin sitä ylipainoksi, josta fyysisyydestään ylpeä Juuso Walden olisi varmasti ollut mielissään.

Näyttelyä valvonut kovasti keski-ikäistynyt miestrio varmasti ihaili painotustani;
pitäähän se sisällään empaattisen oivalluksen Juuso Waldenin tarpeista.

Kommentoin tilaisuudessa myös hänen ruumiillista kuntoaan.

Uskon, että Waldenin kaltainen urheilua ja lihan nautintoja korostanut mies olisi ollut hyvin otettu, kun annoin asiantuntevan lausunnon hänen lihaksistostaan ja hengityselimistöstään. Pyknikko patruuna sai varmasti yhtä älykkäitä arvioita myös niiltä tehtaan naimattomilta tarjoilijanaisilta.

Miehet ovat takuulla kovin iloisia, kun naisetkin huomaavat heidän fyysisen olomuotonsa. Onhan liian tavallista, että miehet joutuvat yksin huolehtimaan ruumiin muotojen kommentoinnista. Kyllä mieskin joskus tahtoo saada palautetta, eikä olla pelkästään se lausuntoja jakava osapuoli.

Mieskin tahtoo olla seksiobjekti, edes joskus.

Niinpä ilahdutin keski-ikäistyneitä herroja, jotka sliipattujen pukujensa puolesta kuuluivat paperitehtaan päällikköosastoon, tekemällä oivaltavia havaintoja Juuso Waldenin rasvaprosentista. Laadin samalla nopeasti ystävällisesti kunto-ohjelman, jonka avulla Walden olisi joskus päässyt eroon roikkuvista rinnoistaan ja levenneestä ahteristaan. Ja se pikku veitikkakin olisi ajan myötä löytynyt sieltä mahan alta.

Tulppaanien kuvin kunnioitan tällä sivulla Suuren Isän, Juuso Waldenin elämäntyötä. Tulppaani symboloi kukinnan muodoltaan Waldenin ajattelutyötä ja onpa tulppaani vastannut varmasti myös hänen aivojensa muotoa.

Tulppaanit ovat kärjestään yhtä kosteita kuin hmm... ne patruunan aivot. Kärjessä on ollut aina tippa jos toinenkin.

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007

Heimo perheen sijaan!

Miksi äitiys katsotaan altruistiseksi valinnaksi?

Äitiyden myytti muodostuu itsensä uhraavasta naisesta, joka antaa kaikkensa lapsensa ja perheensä puolesta. Hyvä äitiys on uhrautumista, toista ihmistä varten olemista.

Altruistinen itsestäänselvyys on puhunut sen puolesta, että äitiyden tehtäviä ja asemaa ei ole kyseenalaistettu. Äitiys on yhteiskunnassa palvelutehtävän perusmalli, jossa palvelija pysyy koko ajan taustalla piilossa.

Ristiriita nousee pintaan, kun oivalletaan, että äitiys ei ole altruistinen valinta, vaan itsekäs halu toteuttaa itseään. Väitteeni on, että nainen toteuttaa äitiydessä enemmän itseään sukupuolena kuin mies. Mieheys ja isyys eivät kietoudu niin kiinteästi toisiinsa kuin naiseus ja äitiys.

Altruismi liitetään siekailematta äitiyteen, vaikka altruistinen toiminta koetaan sosiologiseksi ongelmaksi, se on vaikeasti selitettävissä ja monimutkainen ilmiö. On paljon helpompi löytää perusteita itsekkäälle toiminnalle. Silti altruismi on liitetty äitiyden ihanteeseen kuin itsestäänselvyytenä. Äitiydestä on rakennettu mallia, jossa Madonna-äiti pitää sylissään Jumala-isän hänelle suomaa poikaa.

Kollektiivisen toiminnan tutkija, biologi Garrett Hardinin [1993] mukaan itsekkyyden kautta altruismiin kulkee viisi askelmaa: individualismi, famialismi, knoyismi, tribalismi ja patriotismi. Mallin mukaan siis altruismi heikkenee ikään kuin kehämäisesti ryhmäkoon laajentuessa. Ihmiset haluavat kantaa suurempaa vastuuta perheestään, suvustaan, ystävistään ja saman paikkaunnan asukkaista kuin vieraiden maiden ihmisistä. (Yeung & Saari, 2005, 32)

Mallin mukaan siis patriotismi on suurinta altruismia, omaan perheeseen keskittyvässä famialismissa sitä on puolestaan toiseksi vähiten.

Tämä johdattaa herkulliseen pohdintaan. Äitiys voisi olla altruistista, jos se latautunut patrioottisesti eli maan hyvinvointiin liittyviä normatiivisia arvoja kunnioittaen. Patrioottiset arvot toisivat äitiyteen konservatiivista patriarkaalista voimaa, mikä tekee naisen asemasta äitinä essentialistisen.

Famialismissa puolestaan altruismia ei enää juuri ole. Niinpä intiimin sfäärin perhe-elämän voi väittää olevan naiselle vallan areena, jossa hän voi ajatella voivansa toteuttaa itseään. Perhe on siten Hardinin altruismin mallinkin mukaan naisen vallan väline, eikä mikään biologinen välttämättömyys.
Perheestä ja intiimistä irrottautuminen olisi nykynaiselle hyvin ajoitettu hanke, koska mielestäni tribalismi on vahvistamassa asemiaan famialismin kustannuksella.

Tribalismia eli heimoutumista, famialistisen perheytymisen sijaan, tukee nykyajan tiedonvaihto, tietoliikenne, jossa eri intressien edustajat voivat muodostaa ryhmiä Internetin avulla.

Tribalismissa on enemmän altruismia kuin famialismissa ja se voi olla älyllisesti perustellumpaa kuin pelkkään kansalliseen yleiskulttuuriin nojaava patriotismi.




Lähde:

Yeung, Anne Birgitta & Juho Saari (2006): Altruismi - "sosiologian tärkeimmän ongelman" tarkastelua. Sosiologia 1/2005. 29-42.


Viite:
Hardin, Garrett (1993): Discriminating altruism. Teoksessa Hardin, Garrett: Living within the Limits. Oxford University Press, Oxford, 225-237.


Kuvat olen valokuvannut tänään, eilen ja toissapäivänä. Mehevää kukka-aikaa. Jämsän kirkon pääportaiden pihapiiri osoittautui aarreaitaksi pinkkien sipulikukkien vuoksi. Mitähän kesä vielä tuo tullessaan... Nälkäni on herännyt. Lisää luontokuviani nettialbumissa.


tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Äitiys on rooli, ei tunneside

Äitiyden ansa on siinä, että sen ajatellaan olevan ensisijaisesti tietynlainen läheinen tunneside lapseen. Sosiaalisena rakenteena äitiys on aivan jotain muuta. Se on tarkkaan määritelty rooli yhteiskunnassa (eli julkisen sfäärin Gesellschaft, Ferdinand Tönniesin kätevän typologian mukaan) ja aivan erityisesti yhteisöissä (privaatin sfäärin Gemainschaft).

Äitiyden perustan ajatellaan olevan lapsi, mutta lapsi saattaa jäädä toisarvoiseksi, kun äitiyden roolille etsitään rakenteellista pohjaa.

Äitiys on tietynlainen normatiivinen ihanne, joka määrittelee myös lapsetonta naista. (Tässä kannattaa esittää kysymys, määritteleekö isyys lapsetonta miestä?) Nuoret naiset tekevät eniten Suomessa pätkätöitä, vaikka lapsia ei vielä olisikaan. Nainen on aina äiti, oli lapsia tai ei.

Äitiyteen kuuluvat tehtävät määrittelevät myös naisvaltaisten alojen työtehtäviä. Hoito-, opetus- ja sosiaalialat ovat kuin äitiyden osa-alueita.

Normatiiviset toiminta- ja ajattelumallit muodostuvat yhteisöissä nopeasti ja varmasti. Se takaa, että kaikki naiset joutuvat vähintäänkin ottamaan kantaa äitiyden normeihin. Äitiys on myös osa yhteiskunnan laajempaa hierarkkista rakennetta, jonka avulla määritellään naisen asema yhteiskunnassa yleisemminkin.

Jane Sell, J. David Knottnerus, Christopher Ellison ja Heather Mundt ovat tutkineet käytännön kokein, kuinka itsestään selvästi ja helposti tietty hierarkkinen sosiaalinen rakenne syntyy uudessa ryhmässä. Sosiaalisen rakenteen syntymisessä on säännönmukaisuutta, vaikka rakenteen muodostaminen ei olisi ryhmän, yksilön tai ympäristönkään intressi. (Sell, Knottnerus, Ellison & Mundt 453)


The reproduction of social structure occurs with regularity, even when it is not in the interest of the group, the individual, or the society. (Sell, Knottnerus, Ellison & Mundt 453)

Normatiivisuus ohjaa niin ryhmän kuin sen johtajankin toimintaa. Tutkimus vahvisti käsityksen, että ryhmän johtajat alkavat siirtää naapuriryhmässä havaitsemiaan normeja omaan ryhmäänsä. Normit kulkevat ryhmästä toiseen, vaikka ryhmän jäseniä ei mikään kannustaisi erityisiin rituaaleihin ja tiettyihin toimintamalleihin ja ryhmien väliset toiminnot eivät alunperin muistuttaneet toisiaan. (453)



Based upon the two theories, we predicted that leaders would transform their own groups in the image of those they observed. This would occur even though there were no incentives for particular procedures and rituals, and even though the observed groups were not involved in tasks similar to the tasks given to the leader and his group. (453)

Äitiyden rooli voi olla tällainen samanlainen metateema, johon naisella ei tarvitse olla mitään erityistä omaa motivaatiota, mutta rooli silti vahvasti muovaa hänen toiminnan tapojaan. Äitiyden vastuullinen ja toisaalta isyyden valinnanvapaus ja tietty vastuuttomuus ovat normeissa siirtyviä toimintamalleja.
Äitiys kuuluu demokratian, sananvapauden ja oikeudenmukaisuuden ulkopuoliseen alueeseen eli intiimiin - vanhemmuushan kuuluu kotiin ja on perheen sisäinen asia - joten nainen ei ole voinut saanut palkkiota vastuullisuudestaan. Mies työskentelee julkisella areenalla, eikä rakenna identiteettiään, sukupuoltaan ja kansalaisuuttaan isyydestä, joten hän kerää hyödyn poliittisen, taloudellisen ja ideologisen vallan käyttäjänä.

En syytä miehiä heidän menestyksensä takia, he tekevät mielestäni aivan oikein siinä, etteivät suostu piilottamaan kykyjään ja saavutuksiaan intiimiin. On tervettä rakentaa yhteiskunnallista asemaa nimenomaan julkisessa sfäärissä, joka on luonteensa vuoksi tukee oikeudenmukaisesti ponnistuksia.

Ei siis kumma, että miesten keskinäinen solidaarisuuskin kuuluu olevan parempaa ja luotettavampaa kuin naisten välinen. Hyvä Veli -verkosto on korruption vastaisen kansainvälisen järjestön Transparency Internationalin mukaan ongelma Suomessa. Hyvä Veli -verkosto käyttää sukupuoleen sitoutunutta rakenteellista valtaa.

Naisethan eivät intiimissä pysty eivätkä osaa rakentaa keskinäisiä tukiverkostoja.

Naisen ongelma on, että hän suorittaa kollektiivista rooliaan, äitiyttään, intiimissä. Äitiys (eli vanhemmuus) on yhteiskunnan uusintamisen kannalta tärkein mahdollinen tehtävä, mutta sen poliittinen valta on vähäinen. Äitiys ei siis toimi luonteensa vuoksi julkisessa sfäärissä, koska äitiyden ideologian keskiössä ei ole yhteiskunnallisuus vaan tietty läheinen tunnesuhde lapseen.

Siksi olisi purettava pois tämä äiti-lapsi -sidos emotionaalisine kaavamaisuuksineen ja siirryttävä sukupuolettomaan ja sukupuoliroolittomaan vanhemmuuteen. Ja HUOMIO! Sukupuoleton vanhemmuus ei tarkoita tässä kuitenkaan sukupuolineutraalia vanhemmuutta.

Intiimin luonteensa takia äitiyttä on vaikea haastaa ja kyseenalaistaa, sillä ne tehtävät kuuluvat julkiseen sfääriin. Äitiys voi siis peittää naisen näkökentän ja eristää hänet entistä pahemmin avoimesta yhteiskunnasta. Suljetussa ryhmässä näköharhat saavat elää rauhassa.



Challenger-sukkula
putosi,
koska ajattelu urautui

Sell, Knottnerus, Ellison & Mundt viittaavat tutkimukseen sukkula Challengerin tuhon syistä. Vaughan osoitti vakuuttavasti, että onnettomuus ei johtunut esimerkiksi sääntöjen vastaisista päätöksistä, vaan toimintaryhmässä muodostuneista rutiineista ja organisaatiossa muodostuneista itsestäänselvyyksistä. Oli syntynyt rutinoituneita tapoja tarkastella asioita, mikä samalla esti näkemästä asioita eri tavalla. (454 [Vaughan 1996: 394])

Työryhmän jäsenet olivat luoneet tietynlaisen eli virallisen käsityksen sukkulaa mahdollisesti kohtaavista riskeistä. Tämä rakenteellinen käsitys vaikutti kaikkiin tuleviin päätöksiin. (454 [Vaughan 1996: 395])


Vaughan (1996) demonstrates cinvincinly that the Challenger disaster was not the result of malfeasance or decision-making that violated the rules. While many of the popular media accounts blamed media pressure or power-hungry managers, Vaughan concludes these did not lead to the tragedy. 'Instead its originis were in routine and taken-for-granted of organization life that created a way of seeing that was simultaneously a way of not seeing' (Vaughan 1996:394). (453-454)



Niinpä Challengerin toiminnan uskottiin olevan tietynlainen ketju, ja keskityttiin vain tämän ketjun ymmärtämiseen. Ajattelu siis rajoittui. Sukkulan toimintaa ei tajuttu tarkastella jonain toisenlaisena ketjuna, jonka vuoksi onnettomuutta ei osattu ennakoida. (454)

So, for example, once the precedent for accepting the performance of joints that deviated from design predictions was set, improvement of the performance of these joints was considered and reconsidered, but redesigning the joints or reconfiguring them was not. This precedent then shaped one series of decisions that led to technical problems and the Challenger disaster. (454)

Uskottiin siis liikaa homoloogisuuteen eli samanlaisuuteen, samana toistumiseen, mikä on myös normatiivisen ajattelun ja normien perusta. Challengerin tekniikasta huolehtineet sokeutuivat normatiivisuuteen tyytyneen ajattelunsa takia.

Äitiyden vankka normatiivisuus ja sen intiimiin piilotettu "valta" vaikeuttavat naisen aseman kehittämistä. Naisen on vaikea tehdä vaihtokauppoja vapautensa kasvattamiseksi, koska luovuttamalla osan vanhemmuuden vastuusta miehelle nainen kokee samalla menettävänsä valtaa.

Stacy J. Rogers ja Paul R. Amato luettelevat kuinka monella tavalla naisen tasa-arvo on perhe-elämässä ja yhteiskunnassa kehittynyt. Mies on joutunut omaksumaan uusia toimintamalleja perheessä. Nainen taas rakentaneen uudenlaista valtaa intiimissä sfäärissä. Samaan aikaan kun mies on joutunut luopumaan vanhasta vaikutusvaltaisesta asemastaan avioliitossa, on nainen kasvattanut siellä valtaansa. (Rogers & Atamo 2000, 731)
Kun naisen rooli vanhemmuudessa pienenee, hän vahvistaa rooliaan parisuhteessa.

Kunnon nainen ei näköjään kahleistaan luovu; normien orjana on niin kiva olla. Naisen on ilmeisen vaikea toimintakentällään intiimissä sfäärissä luopua privaatin alueen pseudovallasta ja siirtyä todellisen yhteiskunnallisen eli avoimen ja julkisen vallan käyttäjäksi. Silmien avautuminen edellyttää ensimmäiseksi intiimin sfäärin hylkäämistä.

Naisen lisääntynyt vaikutusvalta avioliitossa ei ole lisännyt avioliiton tasa-arvoisuutta. Rogersin ja Atamon mukaan tasa-arvoinen liitto ei ollut yhtään yleisempi kohdevuonna 1997 kuin vertailuvuonna 1980. (742-743) Silti sekä miesten että naisten vastaukset vahvistivat, että naisten valta on avioliitossa kasvanut.

Arvelen, että naisen "valta" voi uida vielä syvällä normeissa, jolloin se on vain tiettyä moraalista asennetta ja paremmuutta. Nainen katsonee aiempaa selvemmin oikeudekseen määritellä mikä on oikein ja mikä väärin. Se on kuitenkin mielestäni vain normiuskollisuutta eikä todellista halua kehittää omaa asemaa sukupuolensa edustajana.

Rogers ja Atamo viittaavat siihen, että nimenomaan yhteiskunnassa tehty työ on parantanut naisten tasa-arvoa.

In general, the gender relations reported by members of our two marriage cohorts are consistent with broader social changes described earlier.


Väitän, että intiimissä sfääri eli avioliitto ja perhe eivät voi siis olla tasa-arvon vahvistamisen tärkeimpiä moottoreita, vaan privaatti alue on lähinnä vain vastaanottaja. Se ei ole aktiivinen toimija ja uudistaja.

Tämä ajattelutapa vastaa täysin sitä, miten julkinen sfääri määritellään: se on avoin ja siksi oikeudenmukainen paikka. Naisen on irtauduttava äitiyden intiimistä vankilasta ja lähdettävä mukaan julkiselle areenalle.




LÄHTEET:

Rogers, Stacy J & Paul R. Atamo (2000): Have Changes in Gender Relations Affected Marital Quality? Social Forces, vol 79, December 2000. 731-753.

Sell, Jane, J. David Knottnerus, Christopher Ellison & Heather Mundt (2000): Reproducing Social Structure in Task Groups: The Role of Structural Ritualization. Social Forces, vol. 79, December 2000. 453-475.




Kuvat olen ottanut eilen maanantaina ja toissapäivänä sunnuntaina.

lauantaina, toukokuuta 12, 2007

Imetyskö muka "valinnan paikka"?

Naisen vapaus voi olla jo käsitteenä niin rajoittunut, että vapautta kuvitellaan voitavan lisätä mallein, jotka eivät lähde aidosti naisen tarpeesta. Kuinka vanki voi vapauttaan lisätä muuten kuin ryhtymällä yhteistyöhön vanginvartijan kanssa? Vangin on mietittävä mitä vartija tahtoo.

Mielestäni suhtautuminen imetykseen kuvaa erittäin mielenkiintoisesti naisen vapauden ongelmia. Itse imetyksen tekee ongelmalliseksi se, että sen kautta naiset tulevat (suostuvat) peilaamaan itseään äitinä ja sukupuolensa edustajana niin suhteessa lapseen kuin läheisiinsä ja yhteiskuntaankin.

Minä olen imetyksen puolestapuhuja, mutta aina vähän ihmettelen mitä puolustettavaa siinä on. Se kun ei liity mielestäni itse äitiyteen mitenkään, ja toiseksi homma on pirun mekaanista. Ei mitään sen kummempaa.

Elizabeth Murphy (2003) viittaa Michel Foucaultiin, ja toteaa että kuriteknologiat muodostuvat voimakkaista diskursseista, joiden mukaan me luomme käsityksen itsestämme ja erottelemme oikean väärästä. Kuriteknologiat käyttävät normalisoivaa valtaa, joiden avulla ihmiset luokitellaan kunnon kansalaisiksi tai kelvottomiksi. (436)

Disciplinary technologies incorporate powerful discourses that shape how we understand ourselves and distinguish between the true and the false, the right and the wrong. They incorporate 'normalizing judgements' (Foucault, 1991c: 183) which qualify or disqualify people as 'fit and proper members of the social order' (Danaher, 2000: 61).

Imetyksen tekee ongelmalliseksi se, että naiset ovat vähän säälittävästi ottaneet imetyksen areenakseen, jossa he voivat rakentaa "vapauttaan naisena" ja tehdä vapautta tukevia valintoja.

Olen vakuuttunut, että tietoinen päätös imettää tai jättää imettämättä ei ole naisen vapauden keskiössä ollenkaan. Se on sivuseikka, mutta naiset ovat tehneet asiasta aivan liian tärkeän.

On nimittäin miehillekin paljon helpompaa, että naiset purkavat haluaan valita, emansipaatiotaan ja vapautuneisuuttaan juuri imetykseen, koska naiset siten syrjäyttävät tärkeämmät yhteiskunnalliset ongelmat. On turvallista, että naiset pipertävät pikku juttujen kanssa.


Minusta on pöyristyttävää, että naiset tekevät imetyksestä niin ison asian, kun he mittaavat tekemiään valintoja suhteessa muihin naisiin ja äitiydessä onnistumiseen. Imetyksessä epäonnistuminen nähdään niin tuhoisana, että on parempi ikään kuin suosiolla luopua imettämisestä, jos ongelmia toiminnassa ilmenee.

Imetys on iso asia lapselle ja hänen terveydelleen (ei siis niinkään esim. äiti-lapsi -suhteelle!), puhutaanko imettämisen ongelmista oikeasti tästä näkökulmasta? Väitän, että äidinmaito terveystuotteena on paljon vähemmän tunnettu, propagoitu ja mainostettu kuin äidinmaidonkorvikkeet.


Mielestäni naisten pitäisi raa'asti hylätä nykyään niin muodikas "ruumiillisuutensa" ja ryhtyä vihdoinkin kansalaisiksi. Ruumiin rajoitteet ovat erittäin vähäisiä sen rinnalla, mitä rajoitteet, esteet ja kannustimien puutteet voivat kansalaisina olla.

Imetyksen merkitystä naisen elämässä äitinä korostaa se, että aina muistetaan hyväntahtoisesti painottaa kuinka nainen voi onnistua äitinä ja lapsi pysyä terveenä ilman imetystäkin. Vakuuttelu käänteisesti korostaa imetyksen painoarvoa ns. hyvässä äitiydessä. Mielestäni huomion pitäisi siirtyä itse imetystapahtumasta äidinmaidon suuntaan, siis itse tuotteeseen eli lopputulokseen ja sen kemiaan, pois imettämiseen liittyvästä hoivaamisesta.


Äidinmaidon lääketieteellisen arvon sivuuttaminen on mielestäni ydinkysymys, kun tutkitaan imetyspropagandan ja -diskurssin ristiriitaisuutta. Imetyskeskustelusta ja valistuksesta jää mielikuva, että itse imetys on tärkeää, ei niinkään äidinmaidon terveellisyys ja sen ravitsemuksellinen arvo. Ristiriita on silmäänpistävä, koska Elizabeth Murphy (2003, 436) muistuttaa kuinka nimenomaan lääketieteellinen diskurssi edustaa tehokkainta valtaa.

(...) Thus, individual behaviour is constrained through 'a set of standards and values associated with normality which are set into play by a network of ostensibly beneficent and scientific forms of knowledge' (McNay, 1994: 94). The most powerful discourses are those, such as medicine, that have a firm institutional base (Weedon, 1987). (Murphy, 2003, 436)

Lääketieteelliseen diskurssiin turvaudutaan, kun halutaan saavuttaa tavoitteita ripeimmin ja suorimmin. Siksi sopii hämmästellä sitä, miksi imettämisen ohjeistuksessa nimenomaan äidinmaidon (eli ihmismaidon) terveellisyys jää hieman syrjään kaiken äidinhoivan rakentamisen tieltä. Lääketieteellisellä diskurssilla voitaisiin mahdollisesti lieventää ennakkokäsityksiä "imettämisen vaikeudesta".

Äidinmaito on tietysti osa suomalaistakin lääketiedettä, mutta puhe siitä on värittynyt osaksi äidinhoivaa. Jacqueline H. Wolfin (2006, 397) mukaan feministit kritisoivat tuloksekkaasti synnytysoloja 1970-luvun alusta lähtien, minkä seurauksena synnyttämistä reformoitiin sairaaloissa äitiä ja perhettä huomioivammaksi.


Wolf hämmästelee, miksi feministit eivät ole vaatineet imetyksen asemaan lääketieteessä samankaltaisia muutoksia.

Although feminists have been at the forefront of women's health reform for decades, they have not critiqued prevailing medical thought about breastfeeding in the way they carefully examined obstetric practice beginning in the 1970s. (Wolf, 2006, 396)

Wolf muistuttaa, että kymmenet viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, kuinka imetys edistää lasten terveyttä. Ihmisen koko elämän aikana ehkä vain muutama muu toimenpide terveyden hyväksi voi edistää sitä yhtä tehokkaasti kuin imettäminen. (397)

Dozens of recent studies comparing the short- and long-term health of brestfed and formula-fed infants seem to demonstrate that few activities in life have the potential to contribute as much to the health of women and children as breastfeeding.
(Wolf, 2006, 397)

Wolf hämmästelee sitä, miksi lääkärit eivät painokkaammin suosittele imettämistä, vaikka äidinmaito on todettu tutkimuksin korviketta paremmaksi ravinnoksi lapselle. Lääkärit puhuvat kyllä imettämisen puolesta, mutta samaan aikaan he vakuuttavat äideille, että korvikkeet ovat lähes yhtä hyviä kuin äidinmaitokin. American Academy of Pediatrics tutki, että suurin osa lastenlääkäreistä suhtautui myönteisesti tai neutraalisti väitteeseen, että imetys ja äidinmaito ovat yhtä hyviä vastasyntyneen ruokintaan. [Schanler, O'Connor, and Lawrence 1999] (398)

Terveellisyys ja ravitsevuus olisi kaiken hoivaan liittyvän ambivalenssin lisäksi hyvin iskevää tiedottamista. Väitän, että imetysdiskurssin painottuminen johonkin hämärään äidinhoivaan johtuu ainakin kahdesta asiasta.

Ensiksi, nainen pidetään hoivaajana intiimissä sfäärissä, kun taas äidinmaidon ylivertaisuus ravitsemuksellisesti kuuluu julkiseen sfääriin. Hyvä ravinto on enemmänkin julkisen sfäärin intressi kuin privaatin sfäärin rakenne, toisin kuin äidinhoiva.

Äidinmaito puhtaana tuotteena on siis yhteiskunnallinen ja kollektiivinen etu, ei niinkään yksilön omasta kyvystä johtuva ja siten intiimiin sfääriin kuuluva tulos. Äidinmaidon laatu kun ei riipu äitiyden hyvyydestä.


Toinen syy voi olla se, että nykyihminen pidetään vaarattomana ja hampaattomana kansalaisena, kun hän jää tutkimaan omaa ruumiillisuuttaan. Imettäminen on ruumiillista, mutta äidinmaito taas ehkä ei. Ihmismaito on kollektiivinen tuote, jonka tuottamiseen ei yksilölliset suoritukset ja panostukset juurikaan vaikuta. Foucault'n määrittelemälle biovallalle on edullista, jos ihmiset painivat ruumiin toimintoihinsa liittyvien ongelmien kanssa. Puhuminen suoraan tuotannon päämäärästä voisi biovallan mielestä yksinkertaistaa asetelmaa liikaa. Naiset saattaisivatkin vihdoin päästä eroon imetykseen liittyvistä ongelmistaan.

Jaana Vuori siteeraa erinomaisessa väitöskirjatutkimuksessaan Risto Vuorisen psykoanalyyttista oppikirjaa Minän synty ja kehitys (1997), jossa äidin tehtävä määritellään yhteenvedonomaisesti näin: "Äiti soveltuu siis parhaiten vauvan symbioottiseksi partneriksi. Jo imetyskyvyn ansiosta äidillä on se biologinen valmius fyysiseen intiimiyteen, jota vauva tarvitsee kyetäkseen aikuisiällä psyykkiseen läheisyyteen. (Vuori 287, [Vuorinen 251])

Vuori hämmästelee Vuorisen antamaa kuvausta:

"Äiti on jälleen suhdelauseiden osallistuja: hän SOVELTUU vauvan partneriksi ja hänellä on imetyskyky ja valmius." (Vuori, 287, kursivointi Vuoren.)

Vuori mielestäni tarttuu terävänäköisesti imetyksen kipupisteeseen: äidinmaito on imetyskykyä, eikä niinkään oivallista ravintoa. Äidin toiminta ja hänen fysiikkansa ja psyykensä ovat huomion ja arvostelun kohteena, ei itse tuote eli maito jota imettämisessä tavoitellaan.

Iso ongelma on mielestäni se, että imettäminen sotketaan hoivaamiseen ja myyttiseen hyvään äitiyteen, vaikka imettämisessä ei välttämättä ole siitä kyse. Olen imettänyt lasta ajaessani autoa, jolloin olen asettanut lapseni, itseni ja ympäristöni suureen vaaraan. Imettäessä ei todellakaan toteutunut hyvän äidin ideaali. Ei siinäkään mielessä, että imetys oli sivuseikka tärkeimmän asian, ajamisen rinnalla.

Vai toteutuiko hyvä äitiys sittenkin, mutta terveellä tavalla? - Minähän en keskittynyt itse imettämiseen, vaan autoon ja ajamiseen. Imettäminen oli sivuseikka ja suoritin sen konemaisesti. Ja auto pysyi hallinnassani. Tässäpä siis hyvä malli äitiyteen, joka kannattaa jättää aina sivuraiteelle, kun keskitytään oleellisempaan. Kansalaisuuttaan kehittävä ei voi jumiutua normatiiviseen äitiysmalliin.


Imetys kuljettaa tuoreen äidin heti lapsen synnyttyä normatisoivan katseen kohteeksi. Sukupolvelta toiselle periytyvät "biologian vaatimukset" voivat luoda suorituspaineita. Vastasyntyneiden henkiinjääminen on historiassa riippunut paljon siitä, kuinka imetys on lähtenyt käyntiin synnytyksen jälkeisinä päivinä. Imetyksen alkupäivät, viikot ja jopa kuukaudet kantavat mukanaan biologista eetosta. Naisen pitää todistaa itselleen ja muille, että hänen "ruumiinsa toimii".

Mielestäni kulttuurintutkimuksen ja yhteiskuntatieteidenkin nykytrendi tutkia ruumiillisuutta on vaarallista ihmisen ahdistamista ja supistamista ruumiiseensa, aivan kuin vain ruumis on lopulta se, jota ihminen voi hallita. Tai josta hän voi saada edes jonkinlaista kokemusta hallinnasta. Ihminen pirstotaan näin irti yhteiskunnasta, lopulta vain ruumiistaan huolehtivaksi yksinäiseksi atomiksi.


Ruumiillisuuden tutkimus on ottanut painokkaasti kohteekseen naisen ruumiillisuuden, mikä mielestäni on suorastaan häpeällistä. Naisen ruumis nostetaan niin emansipoivassa naistutkimuksessa kuin muillakin aloilla subjektiksi, tärkeämmäksi yhteiskunnallisuudeksi kuin mitä nainen on ihmisenä ja kansalaisena.

Mielestäni ruumiillisuuden tutkimus toteuttaa kuuliaisesti niitä havaintoja, joita Michel Foucault luetteli luomansa biovallan käsitteen tueksi. Ruumis tarjotaan kansalaisille hallinnankohteena, mihin käytetty energia ei ravistele todellisia vallanrakenteita. Omaan ruumiiseen keskittyminen jättää todellisen vallan rauhaan.


Keski-ikäinen kätilö Lapin läänin keskussairaalassa Rovaniemellä toi lapseni ensimmäisen kerran imetettäväkseni. Olin huolissani, mutta strategiani oli asettua enemmänkin objektiksi kuin imettämisen subjektiksi. Ajatusmallini lohdutti minua heti.

Kätilö tuikkasi vauvan kainalooni ja tokaisi kiireissään vain, että teistähän tuli heti pari. Olin hölmistynyt: tässäkö nyt oli se paljon etukäteen kohuttu imetysopetus tai suorastaan valmennus? Olin kuukausien ajan ennen synnytystä lukenut netin keskustelupalstoilta ohjeita ja äitejä voimauttavaa propagandaa, kuinka äidillä on oikeus VAATIA IMETYSOHJAUSTA.

Aloin heti toisaalta oivaltaa, että kiireisen, väsyneen ja vanhan kätilön toiminnassa oli paljon silkkaa älyä: on aivan turha lähteä heti imettämisen alkuvaiheessa pönkittämään imetys- ja äitimyyttiä ja korostamaan sitä, että imettäminen itsessään olisi jotain äärettömän ihanaa ja tavoiteltavaa.


Tajusin myös siinä sairaalasängyssä maatessani, että jos joku täti olisi tullut piipittämään minulle suopeita neuvojaan, olisin ehkä vetänyt häntä turpaan. Eikä silloin olisi todellakaan ollut kyse mistään synnytyksen jälkeisestä hormonimyrskystä. Biologia ei todellakaan perusteena silloin, kun yksinkertaisesti naisten välinen "naiseksi kasvattamisen kulttuuri" raivostuttaa.


Lähteet:

Murphy, Elizabeth (2003): Expertise and forms of knowledge in the government of families. The Sociological Review, Vol. 51, no. 4, November 2003. 432-462.

Vuori, Jaana: Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere University Press, 2002.

Wolf, Jacqueline H (2006): What Feminists Can Do for Breastfeeding and What Breastfeeding Can Do for Feminists. Signs of Women in Culture and Society. Vol. 31, number 2, Winter 2006. 397-424.


Luontokuvat olen kuvannut eilen ja toissapäivänä, rakastan erityisesti vastavaloa. Kuvassa oleva poimulehti on suosikkiherkkuni. Keltainen kukka on päiväkoti Koivulinnan kukkapenkistä. Puuhun kiivenneen poikani Tuukan kuvasin kännykkäkameralla varmaankin 29.4.2007.





torstaina, toukokuuta 10, 2007

Nainen, pysy aina äitinä!

Evoluutiopsykologit ja biologisoijat edustavat mielestäni kaikkein luutuneinta näkemystä siitä, että lasten hoito kuuluu nimenomaan naiselle.

Biologisoijat esittävät lukuisia todisteita sille, miksi miehellä on oikeus jättää vastuu ja työ naiselle ja jopa hyljätä lapsensa. Ei ihme, että heidän teoriansa ja väitteensä ovat mediaseksikkäitä. Ne edustavat myös legitiimiä miehistä käsitystä yhteiskuntatieteestä, johon biologisoimalla tungetaan "rationaalista insinöörioppia".


Perimmiltään on kuitenkin kyse vain miesten huolestumisesta. He ovat hermostuneita ja levottomia siksi, että he pelkäävät naisen roolin muuttuvan. Ja miesten mielestähän naisen rooli on nimenomaan äitiys, jonka siis täytyy pysyä evoluutiopsykologeiksi itseään nimittävien kulttuurikonservatiivien mielestä muuttumattomana.
Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä arvostelevat kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita, 2006) naistutkimusta, jota he syyttävät biologian luonnontieteellisten rajojen hämärryttämisestä kulttuurin keinoin.

Olen sitä mieltä, että Tammisalo ja Niemelä kohdistavat syyttävän sormensa perusteetta nimenomaan ja yksinomaisesti naistutkimukseen, koska kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimus suosii nykyään kulttuurista näkökulmaa. Ilkka Kauppisen (2006) mukaan se on 1980-luvun lopulta lähtien käynyt läpi omaa kulttuurista käännettään:
"Marxia soveltavasta poliittisesta taloustieteestä käännyttiin Karl Polanyin tuotannon (uudelleen)tulkintoihin (esim. Granovetter 1985) ja hieman myöhemmin entistä vahvemmin kulttuurin painottamiseen (esim. DiMaggio 1994)."
Tietokirjailija Osmo Tammisalo edustaa kulttuurin ja biologian yhteentörmäystä, jossa hän katsoo asettuneensa biologian taakse sen järkevyyden vuoksi. Biologian avulla voidaan hänen mukaansa selittää ongelmat ilman mutkia.

Kulttuurintutkimus on siis se typerys, joka on ottanut marttyyrimäisesti kantaakseen joutavia ongelmia.

Biologisointi on siis se ovela kettu, joka nopsasti nappaa saaliin syrjästä jahtiin syöksymällä, kovan työn tehneen metsästäjän edestä.
Tammisalon ja aateveljien tapauksessa on käynyt niin, että he ovat omineet oikeutuksekseen "luonnon lait", vaikka he itse edustavat subjekteina ja tuotteinensa puhdasta kulttuuria. Biologisoijat ovat saaneet itsensä uskomaan, että he onnistuvat silmänkääntötempussa.

Biologisointi on erittäin hankala vallan kritiikin perspektiivistä. Se oikeastaan kokonaan hylkää kulttuurin tuottaman hierarkkisen vallan, eli kulttuurin rakentumisen fundamentaalisen perustan. Vallan oikeudenmukaista ja edes kohtuullista jakautumista ei voida tutkia hakemalla jatkuvasti rinnastuksia eläinmaailmasta. Ihmisvalta ei ole lisääntymiseen keskittyvää ihmisten lukumäärän kasvattamista, vaan ihmisten yhteiskunnan - eli sosiaalisen vallan - rakentamista.

Biologiasta ei voida löytää tällaista samanlaista valtatavoitetta, joka ihmisyhteisöissä on hallitseva.
Osmo Tammisalon ja hänen aatetovereidensa pitäisi huomata, että ihmisyhteisöjen kehitys on jo jonkin verran pidemmällä kuin se on eläinyhteisöissä. Ihmisyhteisöt eivät enää missään kulttuurissa ponnistele pelkästään geeniensä levittämiseksi, mutta se on biologistien ydinväite.

Väitän, että erilaiset sosiologi-filosofi Michel Foucault'n kuvaamat biovallan rakenteet (eli meidän oma toimintamme vallan verkostossa, meidän antamamme tuki normeille) määräävät nykyaikana lisääntymistä, ei geenien subjektiviteetti ja niiden tarve levitä kaikkialle.

Tammisalon ja Niemelän naistutkimuksen vastaisessa manifestissa "Keisarinnan uudet (v)aatteet" ihminen voidaan aina redusoida yhdeksi ainoaksi geeniksi.

Tammisalo (2003) kirjoittaa:
"Laskelmat joka tapauksessa antavat monenlaisia ideoita siitä, miten perhetunteet saattavat suurelta osin jäsentyä geneettisen sukulaisuuden mukaan (ks. erityisesti Sarmaja 2003 [Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. 3/2003. Vol. 68, s. 223-243.])" (Psykologia 5/2003, 371)
Minusta väite "perhetunteista" on ongelmallinen. Väitän, että "perhetunne" on käsitteenä ehkä kulttuurisen painolastinsa vuoksi kaikkein paisunein, mitä voi yhteiskunnasta ja lisääntymisbiologiasta löytää esimerkiksi. "Perhetunne" sisältää erilaisia kulttuurisia opetuksia, normeja ja ideologioita, jotka ovat rankasti ristiriidassa geenien leviämisen ja menestymisen kanssa.

Riippuu nimittäin pelkästään biologisoijan edustamasta kulttuuritausta ja hänen omaksumistaan kulttuurin opetuksista, pitääkö biologisoija etuna vai haittana sitä, onko naaraalla lapsia jo entuudestaan vai ei ja miten koiras määrittelee oman roolinsa yhteisten lasten syntyessä.

Biologisesti tarkasteltuna nimittäin naisen jo aiemmin toiselle synnyttämää lasta voidaan tarkastella joko myönteisesti tai kielteisesti. Kyse on siis arvovalinnasta, ei biologiasta, kuten Osmo Tammisalo koettaa väittää.

Tammisalo ei näköjään ole perehtynyt koiranjalostukseen, jossa narttujen ja urosten jo olemassa olevat jälkeläiset ovat tärkein evidenssi siitä, kuinka tehokkaasti ne levittävät tiettyjä geenejä. Hyviä pentuja synnyttäneen nartun seuraavista pennuista voidaan pyytää taas jo vähän korkeampaa hintaa.
Koiranjalostus on muuten mielestäni oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka ihmisten välinen sosiaalinen kulttuuri säätelee genetiikkaa ja biologiaa. Koiria säätelevästä sosiaalisesta voidaan löytää varmasti hyviä analogioita ihmisten käyttäytymiseen.


Niin tärkeää kuin koiraemon antama hoiva ja esimerkiksi äidinmaito ja imetyshalukkuus ovatkin, ei koirankaan "äitiys" ole juuri ollenkaan biologista, vaan se toimii täysin ihmiskulttuurin sisällä, ihmiskulttuurin rajoissa ja sen määreiden mukaan.
Silti Tammisalo levittää rehvakkaasti yhteiskuntatieteidenkin legitimoimaa ilosanomaa sukupuolen biologisuudesta ja sukupuoliroolien essentiaalisuudesta:
"Entisestä suhteesta peräisin olevat lapset alkavat vaikuttaa jo pariutumismarkkinoilla: geeniperilliset vähentävät etenkin naisen 'markkina-arvoa'. Intuitiivisesti kaikki tuntuvat tietävän tämän. Esimerkiksi sellaiset lehti-ilmoituksilla kumppania hakevat miehet, jotka eivät paljasta mitään varallisuudestaan tai tulotasostaan (eli joiden kortit tässä naisille tärkeässä kysymyksessä ovat oletettavimmin huonot), ilmoittavat useimmiten, että 'lapset ovat OK' (Lancaster & Kaplan, 2000, s. 189). Kumppanin lasten hoitaminen näyttää tutkimusten mukaan olevan molemmilla sukupuolilla yksi tapa päästä parisuhteeseen sellaisen kumppanin kanssa, johon ei ehkä muuten olisi mahdollisuuksia. Yksinhuoltaja joutuu siis usein tinkimään tässäkin suhteessa." (Psykologia 5/2003, 371)
Biologisesti tarkasteltuna Tammisalon ajatuskehittely sisältää pari huomattavaa ristiriitaa.

Ensimmäiseksi, yksinhuoltajalla on jo kiistämätöntä biologista näyttöä lisääntymiskyvystään ja periytyvyydestään eli geeneistään. Hän on jo osoittanut olevansa biologisesti tuottava, kun taas lapseton nainen voi perustella lisääntymiskykyään pelkin oletuksin. Ja ne perustelut ovat lähinnä kulttuuria, ei biologiaa. Ainoastaan kehon suotuisa muoto ja ihmisen kiva ominaistuoksu voivat olla lapsettoman naisen biologisia vetovoimatekijöitä, mutta tosiasia on, että ylipainoiset ja biologisesta näkökulmasta suotuisan kapean vyötärölinjansa kadottaneetkin naiset tulevat raskaaksi ja synnyttävät.

Ja miksi lihominen on nykyajan ilmiö? Ei siksi, etteivät lihavat lisääntyisi (mikä olisi käypä biologinen selitysmalli), vaan siksi että kulttuuri on muokannut elintapojamme.


Toiseksi, yksinhuoltajalla on tarjota kaikkien biologistien iloksi kiistämätöntä näyttöä, että hän on naisena sitoutunut lastensa hoitamiseen ja vaalii siten biologistien korostaa sukupuolista sarkaansa. Yksinhuoltajan kasvattamat jälkeläiset säilyvät hengissä.
Biologismi, biologisointi tai evoluutiopsykologia, samaa asiaa voidaan kutsua usealla eri nimellä. Evoluutiopsykologiasta helppo hakea tukea väitteille, että miehellä (isällä) kovin erilainen asema lastensa hoitajana ja perheenjäsenenä kuin naisella (äidillä).

On hämmästyttävää, että meille tarjotaan biologisia selitysmalleja, jotka edustavat muinaisten esi-ihmisten kulttuureja, ja nämä selitysmallien uskotellaan yhä olevan päteviä.

Biologisoijien näkökannat ovat ärsyttävän legitiimejä suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tieteessä, vaikka niiden todistusvoima on haettu Pavlovin koirakokeista ja oletetusta muinaisesta kulttuurisesta järjestyksestä.

Erittäin ongelmallista lisäksi on, että biologinen selitysmallikin edustaa kuitenkin itsekin vain kulttuuria. Se ei siis ole biologiaa. Siinä on vain se ero yhteiskuntatieteellisiin selityksiin, että biologistit luulevat löytäneensä vakuuttavia todisteita muinaisista, jo kuolleista ja kuopatuista kulttuureista. Nykykulttuurin ja -tieteen havainnot ja päättelyketjut eivät heille kelpaa.

Biologistit yrittävät siis tuoda museoitua järjestystä nykyarkeen. Se on sama kuin koettaisi hoitaa kalliopiirroksin digitaalista valokuvausta.


LÄHTEET:

Kauppinen, Ilkka (2006): Andrew Sayerin moraalitalouskäsitteen kriittinen suhde kulttuuriseen käänteeseen. Sosiologia 3/2006, 196-208.

Tammisalo, Osmo (2003) Oi, mutsi mun? Kirja-arvostelu kirjasta Maija Rauha: Äitipuolen käsikirja - nauti elämästä uusperheessä. 265 s. WSOY, Helsinki 2003. Psykologia vol. 38, 2003:5, 371-373.


VIITTEET:

Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. 3/2003. Vol. 68.

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita, 2006.

Huoran valheellinen minuus

Nainen tiedostaa oman ahdinkonsa, ahtaat rajansa toimia sukupuolena, joten on mielenkiintoista miettiä millaisia strategioita nainen joutuu kehittämään oman rajallisuutensa ja viallisuutensa peittääkseen.

Naisen on itse kehitetettävä ahtaalle liikkumatilalleen ongelman piilottavia selitysmalleja, jotka myötäilevät patriarkaalisen vallan käsitystä naisen asemasta. Nainen siis tuntee olonsa sukupuolensa takia tukalaksi, mutta hänen on selitettävä asia siten, ettei hän ajaudu ristiriitaan hegemonisen vallan kanssa.


Esther Bott viittaa etnografisessa artikkelissaan Beverly Skeggsin tutkimukseen, jossa naiset pyristelivät vapauteen, mutta määrittelivät ongelmansa sosiaaliluokkien väliseksi eturistiriidaksi. Naiset eivät tahtoneet nimetä itseään työväenluokkaisiksi. (Totta kai myös sosioekonominen asema vaikuttaa vapauden ja mahdollisuuksien määrään, mutta suuri osa rajoittavista tekijöistä kumpuaa mielestäni alunperin sukupuolijärjestelmästä. Nainen samaistetaan työväenluokkaan, mies jonnekin ylemmälle tasolle, joten naiset tahtovat rimpuilla ulos tästä pakkoraosta. Mies sen sijaan voi tuntea olonsa kovin kotoisaksi työväenluokassa.)

In mapping the significance of respectability to subjective class categorization, Skeggs' research explored the notion of class disidentification. She discovered that the women experienced class not through explicit identification with class positioning but rather by a deliberation to not be working-class: '[T]hey made enormous efforts to distance themselves from the working-class' (1997:74). But processes of class disidentification did not manifest directly either. Instead, they happened in what Skeggs calls a 'dialogic manner' of comparison: ' in every judgement of themselves a measurement was made against others' (1997:74). Skeggs discusses processes of 'valorization' as occurring by disassociation with an unvalorized social identity, that is, working-class woman, and the accessing of new, positively evaluated identities as always being set in opposition to the Other. (24)


Aivan samasta ongelmasta, eli ongelman todellisen perustan hämärtymisestä, on kyse, kun työmarkkinaosapuolet vaativat sairaanhoitajia luopumaan roimasta palkankorotusvaatimuksestaan, koska vielä koulutetummatkin matalapalkkaiset naisalojen palkansaajat ovat sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa. Kätevää. Itse ongelma, eli sukupuolirakenteet saadaan kivasti piiloon, kun naiset laitetaan riitelemään keskenään.

Naisten oletetaan siis itse kuuliaisesti ja reflektiivisesti rakentavan yhteiskunnallisesti hyväksyttävää ja hegemonisen vallan kanssa ristiriidatonta identiteettiä. Oleellista on, että ongelmien todellisia syitä ei nimetä eikä lausuta ääneen.

Sukupuolijärjestelmän luomat ongelmat saadaan näyttämään naisten keskinäisiltä ongelmilta.


Bott on haastatellut Teneriffalla työskenteleviä tanssijatyttöjä, joiden työhön kuuluu käydä istahtamassa kapakan asiakkaiden sylissä. Tytöt liikehtivät vauhdikkaasti sylistä syliin. Näiden naisten työtä pidetään moraalisesti paheksuttavana ja monessa mielessä epäilyttävänä. Sylitanssijoiden täytyy siksi jatkuvasti tietoisesti rakentaa identiteettiään, jonka avulla he perustelevat ammatinvalintaansa itselleen ja muille.

(...) identity management, in order to begin mapping the ways in which migrant British lap dancers produce themselves, negotiate gender and class, and seek forms of respectability, reputability and honour through their work. (23)


Nämä sylitanssijat kertoivat Bottille, kuinka heidän nykyinen identiteettinsä eroaa aiemmasta elämästä. Iso-Britanniasta kotoisin olevat haastatellut sylitanssijat kuuluivat kotimaassaan työväenluokkaan, ja he ovat koettaneet ammatinvalinnallaan rakentaa parempaa elämää. Aiempi elämä kotona Iso-Britanniassa oli monien sosiaalisten ongelmien sävyttämää.

Esther Bott on koonnut mielenkiintoisen ja selventävän taulukon haastattelemiensa nuorten naisten vastauksista:


Opposite subjectivities:


(1)

Other (working-class woman)

Old (or old-acting)
Trapped
Haggish
Ugly
Fat
Weak
Cog in machine

Self [eli lap dancer, "sylitanssija"]

Young
Free
Glamorous
Attractive
Slim/fit
Brave
Autonomous

(2)

Other (Alter-self) [Iso-Britanniaan jäänyt entinen minä ja elämä:]

Trapped
Pale
Poor
Failure
Depressed
Ordinary

[Nykyinen elämä sylitanssijan ammatissa:]

Free
Tanned
Rich
Success
Happy
Special


On mielestäni mielenkiintoista, että tanssijat haluavat kertoa, kuinka luksus kuuluu heidän elämäänsä. Tästä Bott kirjoittaakin paljon artikkelissaan. Hän huomauttaa myös, kuinka tanssijoita työllistävä kapakat ovat suttuisimmasta päästä, alueen tunkkaisimpia luolia.

Bottin koostamassa taulukossa sylitanssijat vertailevat mielenkiintoisesti itseään myös prostituoituihin, joita Teneriffalle virtaa Euroopan köyhimmistä eli entisen itäblokin maista. Sylitanssijat rakentavat tietoisesti eroa prostuoituihin, koska heidän mielestään sylitanssimisella ei ole mitään tekemistä prostituution kanssa. Haastatellut eivät voisi edes kuvitella työskentelevänsä prostituoituina.

(3)

Other (Eastern-European) [Itä-Euroopasta kotoisin olevat prostituoidut:]

Trafficked Freely moved
Controlled Independent
Desperate Coping
Prostitute Non-prostitute
Dangerous Innocent
Oppressed Liberated
Victim Agent
Amateur Professional

[Oma ammattiminä Teneriffalla:]

Freely moved
Independent
Coping
Non-prostitute
Innocent
Liberated
Agent
Professional


(Bott 2006, 32, table 1)


Vertailutaulukko kuvaa mielenkiintoisesti sitä, kuinka naisille (ja yleensä ihmisille) on äärimmäisen tärkeää rakentaa itselleen sosiaalisesti hyväksyttävä identiteetti.

Siksi minusta on hämmästyttävää, että sosiologi Anna Kontula hyväksyy pureskelematta haastattelemiensa prostituoitujen väitteet, että heidän työnsä ja aivan erityisesti heidän identiteettinsä on ymmärretty täysin väärin. Hän levittää ilosanomaa, jonka mukaan prostituoitujen ammatti vahvistaa heitä naisina ja ihmisinä. Kyllä, varmasti hyvin samalla tavalla kuin sylitanssijat tuntevat vahvistuneensa Bottin tutkimuksessa.

Bottin ja Kontulan välinen ero on siinä, että Bott ei tulkitse sylitanssijoiden väitteitä elämänsä edellytysten parantumisesta kirjaimellisesti, vaan hän näkee ne osana omasta elämästä kerrottua tarinaa, sepitettä. Me kaikki kerromme elämästämme itsellemme edullisessa valossa. Tieteen tehtävä on iskeä tähän, identiteetin sepitteellisyyteen, eikä ahmaista kaikkea kyselemättä. Kiltin kyseenalaistamattomuuden seurauksena on vain paisuminen ja pöhötys, koska kaikki tieto on valikoimatta ja pureskelematta nielaistu.


Anna Kontulan perusajatuksen mukaan on turha pohtia sitä, onko prostituoituja joillakin keinoin pakotettu ryhtymään moiseen ammattiin. Mielestäni lähtökohta on älytön. Mitä tiede sitten tutkii, jollei juuri näitä lainalaisuuksia eli pakottavia rakenteita? Toinen omituinen lähtökohta Kontulan ajattelussa näyttää olevan se, että prostituoituja ei saa syyllistää.
"Milloin prostituoidut ovat uhreja, heidät alistaa meidän suvaitsemattomuutemme." (Kontula, Ydin 2/2004)

Niin. Syyllisiähän Kontula luulee meidän ahdasmielisten tavisten etsivän.

"Kirja [Rajat ylittävä prostituutio, toim: Susanne Thorbek & Bandana Pattanaik, 2003] ei lähde hedelmättömään väittelyyn seksityön valinnanvapaudesta. Prostituoidut nähdään toimijoina, jotka kykynenevät kantamaan vastuun omista tekemisistään. Kuten Anders Lisborg artikkelissaan toteaa, suurinta osaa Tanskan thai-prostituoiduista ei voida pitää ihmiskaupan uhreina. He tekevät tulevaisuudensuunnitelmia ja pyrkivät tavoitteisiinsa määrätietoisesti." (Kontula 2004)

"Vapaasti" tehty ammatinvalinta ei mielestäni kiistä sitä, etteikö ammattiin pakottavia rakenteita olisi olemassa. Mielestäni prostituutiotutkimuksessa luotetaan aivan liikaa yksilön mahdollisuuksiin valita - ja tehdä päätöksensä harkiten. Viittaan tässä Philip Ballin esittelemään kriittisen massa käsitteeseen, jonka perusajatus on, että yksilön kyky rationaalisiin päätöksiin on puutteellinen. Niiden voima ja järkevyys voidaan todistaa vasta sitten, kun samansuuntaisia valintoja tehneistä yksilöistä muodostuu riittävän suuri massa.

Väitän siksi, että prostutuution maineen parantamista ajavien täytyisi alkaa vaatia aidosti ammatin vapauttamista: aviovaimoja ja perheenäitejä on avoimesti kannustettava ja ohjattava prostituutioon. Muutoin prostituution äänitorvia on lupa pitää surkeina hurskastelijoina.


Mielestäni Kontula ei ole oivaltanut sitä, että syyllistäminen eli syyllisten etsiminen ja syiden etsiminen eli rakenteiden tutkiminen ovat kaksi eri asiaa. Sosiologina Kontulankin pitäisi tutkia prostituutiota ilmiönä, johon sen ympärillä olevat yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat. Eli pitäisi etsiä syitä prostituution menestykselle.

Sen sijaan Kontula näyttää etsivän todisteita ja selitysmalleja prostituoitujen syyllisyyden kumoamiseksi.

Väitänpä, että ei yhteiskuntatiede ole edes kiinnostunut syyllisyydestä ja siten Kontulan projektista, vaan prostituutiossa vaikuttavista rakenteista, jotka ovat yksilöä suurempia ja vahvempia.


Silti Kontula selvittää väitöskirjaan tähtäävässä työssään muutamien yksittäisten prostituoitujen henkilökohtaista selviytymisstrategiaa. On suorastaan itsestäänselvää, että marginaaliin ajetut ja epäilyttäviksi leimatut prostioidut käyttävät selviytymisstragianaan "vahvuuttaan" - ja niin, tietysti, naisellisia erityistaitojaan.

Kontulahan koettaa selittää, että prostituutio on keino naisen vapautumiseksi ja se on hänelle yksi vallan käytön muoto.


Prostituution puolustaminen on mielestäni Kontulan ja median edustamassa muodossa niin alkeellista, että se on luokiteltavissa Bottin taulukossaan kuvaamaksi erottautumisen tavaksi tutkijantyössä ja ihanneidentiteetin rakentamisen työvälineeksi. Prostituution puolustaja voi uskotella kulkevansa kehityksen etulinjassa ja edustavansa vapaampaa ajattelua, johon ei tavallinen ahdasmielinen kansalainen ja tieteentekijä yllä.

Prostituutiopuheesta on tullut kätevä liberalistinen projekti, jonka avulla ilmiön puolustaja voi todistella omaa vapautuneisuuttaan, ja siten se toimii todisteena oman identiteettiprojektin onnistuneisuudesta.

Prostituutiomyönteisyys tarkoittaa tieteentekijöiden kapean arkiajattelun mukaan ajatuksen vapautta - ja deterministisesti oman subjektin (oletettua) vapautuneisuutta. - Aika köyhää, mielestäni.



LÄHTEET:

Bott, Esther (2006): Pole position: migrant British women producing 'selves' through lap dancing work. Feminist Review, 2006, vol. 83, 23-41.

Kontula, Anna (2004): Uhrit ja oman elämänsä sankarit. Kirja-arvostelu kirjasta Susanne Thorbek & Bandana Pattanaik (toim.): Rajat ylittävä prostituutio. Helsinki: Like 2003. Ydin 2/2004, s. 44.


VIITTEET:

Skeggs, Beverly (1997): Formations of Class and Gender: Becoming Respectable, London: Sage.







tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Monokulttuuri - naisten ansa!

Nykyinen uusliberalistinen talousmalli ei hyväksy naisen erilaisuutta. Uusliberalismi ei pysty heittämään harteiltaan rasismin taakkaa, vaikka se kuuluttaa tukevansa vapaata ja "rationaalista" markkinataloutta. Uusliberalismista on siis kaikki aatteellinen hömpötys riisuttu pois, mutta ei sentään rasismia eikä muita erilaisia ihmisryhmiä syrjiviä luokitteluja.

Amerikan ja amerikanafrikkalaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Jodi Melamed (2006, 1) ihmettelee, kuinka rasismia ja vihamielisyyttä ruokkiva uusliberalismi voi elää harmoniassa rasismia vastustavien tavoitteiden kanssa. Hän kysyy, kuinka uusliberalismi pystyy peittämään epätasa-arvon ja vihan.

In all these expressions, an idea of the ethic of multiculturalis as the spirit of neoliberalism dissimulates the reality of the racialized social structure of globalization. How can neoliberalism appear to be in harmony with some version of antiracist goals? What configures and restricts racial politics and meanings to make this possible? More specifically, what allows neoliberalism to incorporate U.S. multiculturalism in a manner that makes neoliberalism appear just, while obscuring the racial antagonisms and inequalities on which the neoliberal project depends?

Melamed ei suoraan mainitse naisia rasismista kärsivien kohtalontovereina, mutta mielestäni rasismin läsnäolo kaikkialla, sen läpitunkevuus ja vallanhimoinen ylemmyydentunne kuvaavat myös naisiin kohdistuvaa syrjintää - ja vihaa. Mielestäni on kuitenkin kyse samasta ilmiöstä.

Feminismi on osannut aina rinnastaa rasismin ja naisten syrjinnän, mutta mielestäni yhteyttä näiden kahden välillä pitäisi painottaa huomattavasti nykyistä vahvemmin. Globalisoituminen tarjoaa hienon areenan tutkia rasistisia rakenteita, ja suorastaan pakottaa tunnistamaan naisiin kohdistuvaa vainoa. Naiset muodostavat puolet ihmiskunnasta. Feminismi näpertelee sellaisten tutkimuskysymysten kanssa kuten esimerkiksi, että kuinka valkoinen nainen dominoi feminististä keskustelua, mutta mielestäni ongelman ydin ei ole naisten välinen erilaisuus.

Yhteiskuntien rakenteissa eivät nimittäin vaikuta niinkään erirotuisten naisten väliset valta-asetelmat, vaan paljon mahtavampi kategorisointi: naiset ja miehet.

Feministit sortuvat tässäkin kaksoisstandardiin, jossa kriittisen feminismin mukaan naiset etsivät kyllä tukea toisiltaan, mutta mielistelevät samaan aikaan miehiä. (Valtavirtaa edustava akateeminen naistutkimus määrittelee kaksoisstandardin kiltimmin: naiset tukevat toisiaan, mutta heidän on samaan aikaan elettävä miesten maailmassa, miesten säännöillä.)


Melamedin mukaan historialliset näkemykset rodusta ja kapitalismista ovat muuttuneet, mutta rotu säilyy määreenä, joka oikeuttaa kapitalistisen varallisuuden epätasaisen jakautumisen (2). - Ja nykyisen uusliberalistinen talousihanne markkinoi itseään monikulttuurisuuden ja kaikkia ihmisiä yhdistävän globalisaation lähettiläänä! Rotu sulauttaa itseensä teknologioita, joilla rodullisesti dominoiva voi hallita ihmisiä liberaalien vapauksien nimissä. Hyväksikäytetyt ihmiset leikataan kapitalistisen varallisuuden ulkopuolelle. Heiltä kielletään myös liberaaliin ihanteeseen kuuluva subjektiviteetti.

As historirical articulations of race and capitalism have shifted - with white supremacy and colonial capitalism giving way to racial liberalism and transnational capitalism and, eventually, to neoliberal multiculturalism and globalization - race remains a procedure that justifies the nongeneralizability of capitalist wealth. Race continues to fuse techonologies of racial domination with liberal freedoms to represent people who are exploited for or cut off from capitalist wealth as outsiders to liberal subjectivity for whom life can be disallowed to the point of death. (2 [See Michel Foucault (1990): The History of Sexuality: An Introduction, trans. Robert Hurley, New York: Vintage, 138.])


Liberaalit rotumäärittelyt edustavat yhä logiikkaa, jossa tietynrotuista ihmisyyttä Nikhil Pal Singhin mukaan vähätellään ja stigmatisoidaan. Se tehdään siksi, että taattaisiin muiden rotujen terveys, kehitys, turvallisuus, taloudellinen menestys ja onni. (2 [Nikhil Pal Singh (2004) Black Is a Country: Race and the Unfinished Struggle for Democracy, Cambridge, MA: Harvard University Press, 223])

While liberal race procedures are unevenly detached from a wholesale white supremacist logic of race as a phenotype, they remain deeply embedded in a logic of race as a set of what Nikhil Pal Singh describes as "historic repertoires and cultural, spatial and signifying systems that stigmatize and depreciate one form of humanity for the purposes of another's health, development, safety, profit or pleasure."


Äitiys voidaan nähdä uusliberalistiselle monikulttuuriselle ihanteelle vastakohtana, monokulttuurina. Äitiys on ansa, jossa naiset saadaan uskomaan hienoon ja velvoittavaan tehtäväänsä, mutta samaan aikaan äitiyttä pidetään säälittävänä monokulttuurina, joka oikeuttaa naisten pudottamisen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Melamedin mukaan Yhdysvallat on tehnyt edustamastaan monikulttuurisuudesta lyömäaseen, jolla se voi etuoikeuden ja yleispätevyyden nimissä stigmatisoida monokulttuurit. Stigma oikeuttaa kidutuksen näiden kulttuurien edustajia kohtaan, joita ovat muslimit ja arabit.


As U.S. multiculturalism becomes a marker of legitimate privilege and universality, monoculturalism becomes a category of stigma that justifies torture. (16)


Äitiys ja sen täydellisesti ympäröimä koko naiseus on alettava nähdä uudella tavalla. Äitiydestä on tehtävä vanhemmuutta, jolloin naiseus vapautuu kehittymään äitiydestä itsenäisenä määritteenä. Naiseus ei voi olla sama asia kuin äitiys.

Isyys ja äitiys, mieheys ja naiseus on rinnastettava keskenään. Naiseuden on oikeus olla yhtä vähän äitiyttä kuin mieheys on isyyttä. Mieheys ei rakennu isyydestä, vaan se on suorastaan ristiriidassa isyyden kanssa.

Naiseuden ei kannata ottaa kannettavakseen samanlaista ristiriitaa, vaan uudenlaisesta vanhemmuudesta täytyy tehdä sujuvaa ja stressitöntä. Miesten on itse ratkottava vanhemmuutta koskevat ristiriitansa.


M.E. Bailey viittaa Michel Foucaultiin ja kuvaa, kuinka nykyiset ajatukset naisellisuudesta ovat syntyneet sen tuloksena, mitä aiemmin historian saatossa on pidetty naisellisena. Ruumiimme tuottavat Foucault'n strukturalistisen käsityksen mukaan tuota historian muovaamaa naiseutta. Foucault'n biovallassa ajatukset ja materia ovat spiraalissa, jossa kumpikin vaikuttaa toisiinsa. (Helen Stratford, 2002, 225 [M.E. Bailey (1993): Foucouldian Feminism, 104])


Lähteet:

Melamed, Jodi (2006) The Spirit of Neoliberalism. From racial liberalism to neoliberal multiculturalism. Social Text, vol. 89, winter 2006. 1-24.

Stratford, Helen (2002) Micro-strategies of resistance. Resources for feminist research/Documentation sur la recherche fèministe, vol. 29, 3&4/2002. 223-232.


Viitteet:

Foucault, Michel (1990) The History of Sexuality: An Introduction, trans. Robert Hurley, New York: Vintage.

Nikhil Pal Singh (2004) Black Is a Country: Race and the Unfinished Struggle for Democracy, Cambridge, MA: Harvard University Press, 223.

maanantaina, toukokuuta 07, 2007

Äitimyytti pitää poistaa imetyksestä

Olen miettinyt, kuinka esimerkiksi Lenita Airisto tahtoo tunnustautua feministiksi, vaikka hän on lapseton, eikä hän ole koskaan kuuluttanut jälkikasvua kaivanneensa. Hän on varmasti tuntenut joskus olonsa vieraaksi, feministien - kaikkien muiden naisten - äitipaatoksen vyöryessä kaikkialta, paljaana tai peitellysti.
Sanna Rojola (2000) kirjoittaa Hélène Cixous'in osoittavan tunnetussa esseessään länsimaisen ajattelun rakentuvan binäärioppositioille.
Kaikkialla hallitsevia tiukkarajaisia kahtiajakoja ovat luonto-kulttuuri, yö-päivä ja irrationaalinen-rationaalinen. "Ne on mahdollista palauttaa nainen-mies -oppositioon", Rojola toteaa.


"Olennaista on, että nämä oppositiot ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Parin jälkimmäinen termi - kulttuuri, päivä, rationaalinen, mies - arvotetaan kulttuurissamme ensimmäistä korkeammalle. Luonnon ja kulttuurin välinen jako on yksi niistä dikotomioista, joille länsimainen subjekti on rakentanut itsensä ja maailmansa", Rojola määrittelee. (143)


Se, mitä väitämme alkuperäiseksi ja aidoksi, eli luonnoksi, on Donna Harawayn mukaan luonto on konstruktio, artefakti ja liike. Luontoon ja irrationaalisen alueelle lasketaan kuuluviksi naiset, lapset, mustat ja eläimet, eli kaikki miesihmistä alempana olevat miehen itsensä rakentamassa hierarkkisessa ja luokittelevassa järjestelmässä. (Rojola, 144)

Ajattelutapa näkyy arjessa siten, että jokainen nainen on aina lähtökohtaisesti "äiti", vaikka lapsia ei olisikaan. Synnytysikäinen nainen on aina mahdollinen synnyttäjä, vaikka hän ei olisi raskaana.

Vanhemmuus naisen tekemänä kuuluu luontoon, kun taas miehen suorittama vanhemmuus on rationaalista valintaa.
Luonto-kulttuuri -oppositio on siis löydettävissä myös vanhemmuudesta. Lainsäätäjänkin tausta-ajatus on ollut se, että vanhemmuudessa mies valitsee mihin ryhtyy, kun taas nainen on luontonsa vuoksi itseoikeutettu tekemään ja kantamaan vastuuta. Laajemminkin kulttuurissa isyyttä tarkastellaan älyllisenä kehitysprosessina, eli Uusi Isä (New Father) tiedostaa oman merkityksensä vanhempana lapsen psyykelle ja kehitykselle.

Nainen sen sijaan on se (turvallinen ja ikuisesti muuttumaton) luontoperusta, jonka tukemana mies voi tavoitella valintojen kautta kohti parempaa vanhemmuutta.

Haraway [1997, 68-69;97] korostaa, että feminismin ei pidä hyljeksiä teknologiaa maskuliinisena patriarkaatin konstruktiona, vaan feministien pitää ottaa teknodiskurssi haltuunsa. (145) Harawayn käyttämä käsite "teknotiede" viittaa tietynlaiseen vanhojen jaotteluiden purkamiseen. Teknotiede ylittää (henkisen) tieteen ja (materiaalisen) teknologian välisen jaon. Teknotiede imitoi sitä luhistumista (implosion), jossa länsimaisen kulttuurin tuottamat erot, kuten luonto - kulttuuri, teknologia - tiede jne. lysähtävät kasaan kuin räjähdyksessä. (146, 158) Teknotiede on moninainen ja moniääninen kulttuurinen käytäntö, jonka toimijat eivät missään tapauksessa ole vain insinöörejä ja tiedemiehiä (146 [Haraway 1997, 50]).

Haraway on luonut myyttisen kyborgin, koneen ja ihmisen hybridin, kuvaamaan feministis-poliittista utopiaansa. (146-147) Kyborgi on metafora uusien teknologioiden yhä laajemmalle ulottuvasta ideologisesta kontrolliverkosta. Se viittaa myös uusien näkökulmien tarpeellisuuteen, rajojen ylittämisiin ja uudelleen määrittelyihin, joiden avulla voidaan tarkastella ihmisen suhdetta luontoon, teknologiaan, yhteiskuntaan ja sukupuoleen. (147)

Mielestäni naiset ovat jo omaksuneet kyborgiasennetta siten, että naisparit ja tai muuten ilman miestä elävät naiset turvautuvat hedelmöityshoidoissa lisääntymisteknologiaan. Näin luonnon käynnistämänä "vahinkona" tai "itsestäänselvyytenä" pidetty raskaus on muunnettu osaksi teknologiaa. Rojola kannustaakin pohtimaan sitä, missä määrin Haraway kirjoittaa siitä maailmassa missä jo elämme. (150)

Eduskunnan konservatiivisten kansanedustajamiesten mielestä tämä kuulostaa pahalta monestakin syystä. Eräs syy on tietysti se, miehettömällä naisella ei ole tarjota lapselleen isää. Väite ei ole yhdenmukainen yhteiskunnan muun kehityksen kanssa, vaan se on tekopyhää hurskastelua. Isättömyys eri asteissaan on suorastaan sääntö kuin poikkeus, kun lapsen vanhemmat ovat eronneet. Kukaan kansanedustaja ei puhu tämän erolasten enemmistön ja jo olemassaolevien, siis syntyneiden, isättömien lasten puolesta. Ollaan saivarrellen kiinnostuneita vain syntymättömistä.

Naiset ovat siis jo ottaneet käyttöönsä monen mielestä epähumaanin ja elämälle vieraan kyborgin hahmon, koneihmisen. Mielestäni se viestittää suuresta tarpeesta tunkeutua ulos naisen ahtaasta roolimallista. Harawayn kyborgi on mielestäni paljon enemmän osa reaalimaailmaa ja naisena olemista, kuin pelkkä teoreettinen malli ja utooppinen rakennelma.

Kyborgi on osaltaan selventänyt perusteluitani sille, miksi pidän homoseksuaalivanhempien perheitä avainasemassa perhekäsityksen, perheenjäsenten roolien ja aivan erityisesti naisen ja miehen ja äidin ja isän roolien kehityksen kannalta. Perheiden kehitys ei välttämättä edisty niinkään ydinperhemaailmassa, vaan homoperheissä. Se on hyvin ymmärrettävää, kun ajatellaan kehityspotentiaalia, jota tavataan yleensäkin alakulttuureista ja marginaaleista, joissa toimijoiden asemat eivät vakiintuneet kuin valtakulttuurissa.

Homoseksuaali ei toki ole kyborgi, mutta hänellä voi olla yhteiskunnallisen asemansa vuoksi aito kiinnostus rikkoa esimerkiksi koneen ja ihmisen välistä raja-aitaa. Heteronormatiivisen luokittelun ja rajaamisen kyseenalaistaminen on välttämätön ehto homoseksuaaliselle politiikalle. Kyborgiasenne ei siis ole psykologiaa, vaan sosiologiaa ja politiikkaa.

Kyborgia voisi mielestäni tarkastella myös irrottautumisena äitimyytistä. Lapsenhoidon toistuvien työvaiheiden pitäisi säilyäkin sellaisina kuin ne ovat, rutiineina, joita toistetaan asiaa joka kerta erikseen pohtimatta. Automaattinen ja konemainen toimiminen jättää tilaa ajattelulle, ulkopuolella olevan maailman pohtimiselle. Refleksiivisen kansalaisen ihanne puolestaan opettaa ihmisiä tutkimaan ja arvioimaan omaa toimintaansa. Oman aseman väitetään yhteiskunnassa rakentuvan oikeiden valintojen seurauksena.

Lasten kasvatuksessa on paljon työvaiheita ravitsemuksesta ja puhtaudesta alkaen, joiden avulla myyttistä äitiyttä rakennetaan. Niinpä minä itse olen neljä vuotta esikoista imetettyäni lähestynyt imetystä, jota pidetään yhtenä äidin ja lapsen myyttisimmistä yhteyksistä, vain ravitsemuksellisesti. Samalla ravitsemuspoliittisella logiikalla, kuten omaakin ravitsemustani.

Luokittelen imetyksen oikein mielelläni silkaksi konemaiseksi ruumiin tuottaman eritteen siirroksi, koska mielestäni imetystä leimaavat ja hankaloittavat erilaiset kulttuuriset käsitykset. Eräs tällainen käsitys on, että imetys on vaikeaa ja se on äidin ja lapsen psykofyysisen kanssakäymisen erikoisala, jossa nimenomaan tuo psyyke tuntuu korostuvan.
Olen sitä mieltä, että propaganda siitä, että imetys kuuluu "luonnollisena" ja legitiiminä osana äitiyteen on kompastuskivi imetyksen onnistumiselle. Naisen ei pitäisi koskaan tutkiskella äitiytensä hyvyyttä ja onnistuneisuutta imetyksen kautta, vaan imetyksen pitää säilyä ikään kuin konemaisena osana lapsen hoitoa. Jos nainen alkaa arvottaa toimiaan ja äitiyttään imetyksen onnistumista mitaten, hän kadottaa huolettoman ja konemaisen kyborgin asenteen, ja psykologisoi luonteeltaan niin fyysisen toiminnon.

Kyborgit imettävät hyvin. Paremmin kuin äidillisyydestään ja hoivaavuudestaan huolissaan olevat naiset.

Imetys on karannut kauas sen biologisesta perustasta, jossa äidinmaito on lapsen AINOA varma ruoka. Sama erkaantuminen biologisuudesta on käynyt myös äitimyytille, vaikka essentialismi on sen perusta.

Itseään tutkiskelevan myyttisen ja uhrautuvan ihanneäidin rooli on hyvin kaukana biologisuudesta, vaikka Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä koettavat niin uskotella kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita 2006). Heidän mukaansa nainen löytää alkuperäisen itsensä biologiaan perustuvan sukupuoliroolinsa avulla. Olen eri mieltä.
Biologinen, essentialistinen äitiys ei pysty edes imettämään.

Imetyksen luonnonmukaisuus, itsestäänselvyys ja lapsen etu ovat iskusanoja, jotka kuvaavat imetyksen biologisuutta, mutta niiden avulla imetyksestä on rakennettu psyko-fyysinen ongelmakimppu, josta kärsivät niin äidit kuin lopulta heidän vauvansakin. "Biologisuuden" avulla imetys on onnistuttu problematisoimaan osaksi psykokulttuuria. (ks. Hamilo, 2006)

Imetysintoilua ja -paatosta paheksuvatkin ovat mielestäni mukana rakentamassa äitimyyttiä eli käsitystä ihanteellisesta äitiydestä. "Imetyspropagandaa" arvostelevat normittavat imetystä siten, että ihanneäiti valitsee imettääkö vai ei. En todellakaan halunnut olla tuollainen itseään koko ajan mittaileva refleksiivinen äiti, vaan minusta on tervettä vapautua tuollaisestakin normista.

Minä tarjoan vaihtoehdoksi konemaista kyborgi-imettämistä ravitsemus- ja terveyspoliittisesta näkökulmasta. Ei imetys, herran jestas, ole mikään itseilmaisun väline ja psyykkinen suhde lapseen, vaan se on automatisoitu ilmiö, jonka käynnistää maidon heruminen ja/tai vauvan imuote nännillä.

Haraway onkin oikeassa kirkastaessaan meille "luonnollisuuden" ja "luonnonmukaisen" projektien patriarkaalista perustaa. "Enää ei riitä, että vaadimme naisten ja luonnon vapauttamista, todistamme naisen ja luonnon yhteyttä tai vaadimme päästä takaisin luontoon hyläten maskuliinisen teknologisoituneen maailman", kuten Rojola muotoilee. (Rojola 2000, 149)

Haraway ei kiellä luonnon itsenäistä, meistä riippumatonta olemassaoloa. Ihmiset eivät kuitenkaan koskaan kohtaa autonomista ja autenttista luontoa, vaan se on filosofinen mahdottomuus. Luontoa havainnoiva ihminen jättää sinne aina ensin jälkensä. Me emme voi elää ilman luontoa, mutta luonto jatkaa elämistään ilman meitä. Tämän kaltainen itsenäinen, ihmisestä vapaa luonto on se luonto, josta olemme tehneet toisen. Se on autenttisuuden yrityksessään pelkkä artefakti, jolle kulttuuri antaa tarpeen mukaan erilaisia nimikkeitä. (158)
Lähteet:
Rojola, Sanna (2000): Donna Haraway - Mieluummin kyborgi kuin jumalatar. Kirjassa Anneli Anttonen, Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström: Feministejä - aikamme ajattelijoita, 137-160. Tampere: Vastapaino, 2000.