maanantaina, toukokuuta 07, 2007

Äitimyytti pitää poistaa imetyksestä

Olen miettinyt, kuinka esimerkiksi Lenita Airisto tahtoo tunnustautua feministiksi, vaikka hän on lapseton, eikä hän ole koskaan kuuluttanut jälkikasvua kaivanneensa. Hän on varmasti tuntenut joskus olonsa vieraaksi, feministien - kaikkien muiden naisten - äitipaatoksen vyöryessä kaikkialta, paljaana tai peitellysti.
Sanna Rojola (2000) kirjoittaa Hélène Cixous'in osoittavan tunnetussa esseessään länsimaisen ajattelun rakentuvan binäärioppositioille.
Kaikkialla hallitsevia tiukkarajaisia kahtiajakoja ovat luonto-kulttuuri, yö-päivä ja irrationaalinen-rationaalinen. "Ne on mahdollista palauttaa nainen-mies -oppositioon", Rojola toteaa.


"Olennaista on, että nämä oppositiot ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Parin jälkimmäinen termi - kulttuuri, päivä, rationaalinen, mies - arvotetaan kulttuurissamme ensimmäistä korkeammalle. Luonnon ja kulttuurin välinen jako on yksi niistä dikotomioista, joille länsimainen subjekti on rakentanut itsensä ja maailmansa", Rojola määrittelee. (143)


Se, mitä väitämme alkuperäiseksi ja aidoksi, eli luonnoksi, on Donna Harawayn mukaan luonto on konstruktio, artefakti ja liike. Luontoon ja irrationaalisen alueelle lasketaan kuuluviksi naiset, lapset, mustat ja eläimet, eli kaikki miesihmistä alempana olevat miehen itsensä rakentamassa hierarkkisessa ja luokittelevassa järjestelmässä. (Rojola, 144)

Ajattelutapa näkyy arjessa siten, että jokainen nainen on aina lähtökohtaisesti "äiti", vaikka lapsia ei olisikaan. Synnytysikäinen nainen on aina mahdollinen synnyttäjä, vaikka hän ei olisi raskaana.

Vanhemmuus naisen tekemänä kuuluu luontoon, kun taas miehen suorittama vanhemmuus on rationaalista valintaa.
Luonto-kulttuuri -oppositio on siis löydettävissä myös vanhemmuudesta. Lainsäätäjänkin tausta-ajatus on ollut se, että vanhemmuudessa mies valitsee mihin ryhtyy, kun taas nainen on luontonsa vuoksi itseoikeutettu tekemään ja kantamaan vastuuta. Laajemminkin kulttuurissa isyyttä tarkastellaan älyllisenä kehitysprosessina, eli Uusi Isä (New Father) tiedostaa oman merkityksensä vanhempana lapsen psyykelle ja kehitykselle.

Nainen sen sijaan on se (turvallinen ja ikuisesti muuttumaton) luontoperusta, jonka tukemana mies voi tavoitella valintojen kautta kohti parempaa vanhemmuutta.

Haraway [1997, 68-69;97] korostaa, että feminismin ei pidä hyljeksiä teknologiaa maskuliinisena patriarkaatin konstruktiona, vaan feministien pitää ottaa teknodiskurssi haltuunsa. (145) Harawayn käyttämä käsite "teknotiede" viittaa tietynlaiseen vanhojen jaotteluiden purkamiseen. Teknotiede ylittää (henkisen) tieteen ja (materiaalisen) teknologian välisen jaon. Teknotiede imitoi sitä luhistumista (implosion), jossa länsimaisen kulttuurin tuottamat erot, kuten luonto - kulttuuri, teknologia - tiede jne. lysähtävät kasaan kuin räjähdyksessä. (146, 158) Teknotiede on moninainen ja moniääninen kulttuurinen käytäntö, jonka toimijat eivät missään tapauksessa ole vain insinöörejä ja tiedemiehiä (146 [Haraway 1997, 50]).

Haraway on luonut myyttisen kyborgin, koneen ja ihmisen hybridin, kuvaamaan feministis-poliittista utopiaansa. (146-147) Kyborgi on metafora uusien teknologioiden yhä laajemmalle ulottuvasta ideologisesta kontrolliverkosta. Se viittaa myös uusien näkökulmien tarpeellisuuteen, rajojen ylittämisiin ja uudelleen määrittelyihin, joiden avulla voidaan tarkastella ihmisen suhdetta luontoon, teknologiaan, yhteiskuntaan ja sukupuoleen. (147)

Mielestäni naiset ovat jo omaksuneet kyborgiasennetta siten, että naisparit ja tai muuten ilman miestä elävät naiset turvautuvat hedelmöityshoidoissa lisääntymisteknologiaan. Näin luonnon käynnistämänä "vahinkona" tai "itsestäänselvyytenä" pidetty raskaus on muunnettu osaksi teknologiaa. Rojola kannustaakin pohtimaan sitä, missä määrin Haraway kirjoittaa siitä maailmassa missä jo elämme. (150)

Eduskunnan konservatiivisten kansanedustajamiesten mielestä tämä kuulostaa pahalta monestakin syystä. Eräs syy on tietysti se, miehettömällä naisella ei ole tarjota lapselleen isää. Väite ei ole yhdenmukainen yhteiskunnan muun kehityksen kanssa, vaan se on tekopyhää hurskastelua. Isättömyys eri asteissaan on suorastaan sääntö kuin poikkeus, kun lapsen vanhemmat ovat eronneet. Kukaan kansanedustaja ei puhu tämän erolasten enemmistön ja jo olemassaolevien, siis syntyneiden, isättömien lasten puolesta. Ollaan saivarrellen kiinnostuneita vain syntymättömistä.

Naiset ovat siis jo ottaneet käyttöönsä monen mielestä epähumaanin ja elämälle vieraan kyborgin hahmon, koneihmisen. Mielestäni se viestittää suuresta tarpeesta tunkeutua ulos naisen ahtaasta roolimallista. Harawayn kyborgi on mielestäni paljon enemmän osa reaalimaailmaa ja naisena olemista, kuin pelkkä teoreettinen malli ja utooppinen rakennelma.

Kyborgi on osaltaan selventänyt perusteluitani sille, miksi pidän homoseksuaalivanhempien perheitä avainasemassa perhekäsityksen, perheenjäsenten roolien ja aivan erityisesti naisen ja miehen ja äidin ja isän roolien kehityksen kannalta. Perheiden kehitys ei välttämättä edisty niinkään ydinperhemaailmassa, vaan homoperheissä. Se on hyvin ymmärrettävää, kun ajatellaan kehityspotentiaalia, jota tavataan yleensäkin alakulttuureista ja marginaaleista, joissa toimijoiden asemat eivät vakiintuneet kuin valtakulttuurissa.

Homoseksuaali ei toki ole kyborgi, mutta hänellä voi olla yhteiskunnallisen asemansa vuoksi aito kiinnostus rikkoa esimerkiksi koneen ja ihmisen välistä raja-aitaa. Heteronormatiivisen luokittelun ja rajaamisen kyseenalaistaminen on välttämätön ehto homoseksuaaliselle politiikalle. Kyborgiasenne ei siis ole psykologiaa, vaan sosiologiaa ja politiikkaa.

Kyborgia voisi mielestäni tarkastella myös irrottautumisena äitimyytistä. Lapsenhoidon toistuvien työvaiheiden pitäisi säilyäkin sellaisina kuin ne ovat, rutiineina, joita toistetaan asiaa joka kerta erikseen pohtimatta. Automaattinen ja konemainen toimiminen jättää tilaa ajattelulle, ulkopuolella olevan maailman pohtimiselle. Refleksiivisen kansalaisen ihanne puolestaan opettaa ihmisiä tutkimaan ja arvioimaan omaa toimintaansa. Oman aseman väitetään yhteiskunnassa rakentuvan oikeiden valintojen seurauksena.

Lasten kasvatuksessa on paljon työvaiheita ravitsemuksesta ja puhtaudesta alkaen, joiden avulla myyttistä äitiyttä rakennetaan. Niinpä minä itse olen neljä vuotta esikoista imetettyäni lähestynyt imetystä, jota pidetään yhtenä äidin ja lapsen myyttisimmistä yhteyksistä, vain ravitsemuksellisesti. Samalla ravitsemuspoliittisella logiikalla, kuten omaakin ravitsemustani.

Luokittelen imetyksen oikein mielelläni silkaksi konemaiseksi ruumiin tuottaman eritteen siirroksi, koska mielestäni imetystä leimaavat ja hankaloittavat erilaiset kulttuuriset käsitykset. Eräs tällainen käsitys on, että imetys on vaikeaa ja se on äidin ja lapsen psykofyysisen kanssakäymisen erikoisala, jossa nimenomaan tuo psyyke tuntuu korostuvan.
Olen sitä mieltä, että propaganda siitä, että imetys kuuluu "luonnollisena" ja legitiiminä osana äitiyteen on kompastuskivi imetyksen onnistumiselle. Naisen ei pitäisi koskaan tutkiskella äitiytensä hyvyyttä ja onnistuneisuutta imetyksen kautta, vaan imetyksen pitää säilyä ikään kuin konemaisena osana lapsen hoitoa. Jos nainen alkaa arvottaa toimiaan ja äitiyttään imetyksen onnistumista mitaten, hän kadottaa huolettoman ja konemaisen kyborgin asenteen, ja psykologisoi luonteeltaan niin fyysisen toiminnon.

Kyborgit imettävät hyvin. Paremmin kuin äidillisyydestään ja hoivaavuudestaan huolissaan olevat naiset.

Imetys on karannut kauas sen biologisesta perustasta, jossa äidinmaito on lapsen AINOA varma ruoka. Sama erkaantuminen biologisuudesta on käynyt myös äitimyytille, vaikka essentialismi on sen perusta.

Itseään tutkiskelevan myyttisen ja uhrautuvan ihanneäidin rooli on hyvin kaukana biologisuudesta, vaikka Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä koettavat niin uskotella kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita 2006). Heidän mukaansa nainen löytää alkuperäisen itsensä biologiaan perustuvan sukupuoliroolinsa avulla. Olen eri mieltä.
Biologinen, essentialistinen äitiys ei pysty edes imettämään.

Imetyksen luonnonmukaisuus, itsestäänselvyys ja lapsen etu ovat iskusanoja, jotka kuvaavat imetyksen biologisuutta, mutta niiden avulla imetyksestä on rakennettu psyko-fyysinen ongelmakimppu, josta kärsivät niin äidit kuin lopulta heidän vauvansakin. "Biologisuuden" avulla imetys on onnistuttu problematisoimaan osaksi psykokulttuuria. (ks. Hamilo, 2006)

Imetysintoilua ja -paatosta paheksuvatkin ovat mielestäni mukana rakentamassa äitimyyttiä eli käsitystä ihanteellisesta äitiydestä. "Imetyspropagandaa" arvostelevat normittavat imetystä siten, että ihanneäiti valitsee imettääkö vai ei. En todellakaan halunnut olla tuollainen itseään koko ajan mittaileva refleksiivinen äiti, vaan minusta on tervettä vapautua tuollaisestakin normista.

Minä tarjoan vaihtoehdoksi konemaista kyborgi-imettämistä ravitsemus- ja terveyspoliittisesta näkökulmasta. Ei imetys, herran jestas, ole mikään itseilmaisun väline ja psyykkinen suhde lapseen, vaan se on automatisoitu ilmiö, jonka käynnistää maidon heruminen ja/tai vauvan imuote nännillä.

Haraway onkin oikeassa kirkastaessaan meille "luonnollisuuden" ja "luonnonmukaisen" projektien patriarkaalista perustaa. "Enää ei riitä, että vaadimme naisten ja luonnon vapauttamista, todistamme naisen ja luonnon yhteyttä tai vaadimme päästä takaisin luontoon hyläten maskuliinisen teknologisoituneen maailman", kuten Rojola muotoilee. (Rojola 2000, 149)

Haraway ei kiellä luonnon itsenäistä, meistä riippumatonta olemassaoloa. Ihmiset eivät kuitenkaan koskaan kohtaa autonomista ja autenttista luontoa, vaan se on filosofinen mahdottomuus. Luontoa havainnoiva ihminen jättää sinne aina ensin jälkensä. Me emme voi elää ilman luontoa, mutta luonto jatkaa elämistään ilman meitä. Tämän kaltainen itsenäinen, ihmisestä vapaa luonto on se luonto, josta olemme tehneet toisen. Se on autenttisuuden yrityksessään pelkkä artefakti, jolle kulttuuri antaa tarpeen mukaan erilaisia nimikkeitä. (158)
Lähteet:
Rojola, Sanna (2000): Donna Haraway - Mieluummin kyborgi kuin jumalatar. Kirjassa Anneli Anttonen, Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström: Feministejä - aikamme ajattelijoita, 137-160. Tampere: Vastapaino, 2000.

Ei kommentteja: