torstaina, toukokuuta 10, 2007

Nainen, pysy aina äitinä!

Evoluutiopsykologit ja biologisoijat edustavat mielestäni kaikkein luutuneinta näkemystä siitä, että lasten hoito kuuluu nimenomaan naiselle.

Biologisoijat esittävät lukuisia todisteita sille, miksi miehellä on oikeus jättää vastuu ja työ naiselle ja jopa hyljätä lapsensa. Ei ihme, että heidän teoriansa ja väitteensä ovat mediaseksikkäitä. Ne edustavat myös legitiimiä miehistä käsitystä yhteiskuntatieteestä, johon biologisoimalla tungetaan "rationaalista insinöörioppia".


Perimmiltään on kuitenkin kyse vain miesten huolestumisesta. He ovat hermostuneita ja levottomia siksi, että he pelkäävät naisen roolin muuttuvan. Ja miesten mielestähän naisen rooli on nimenomaan äitiys, jonka siis täytyy pysyä evoluutiopsykologeiksi itseään nimittävien kulttuurikonservatiivien mielestä muuttumattomana.
Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä arvostelevat kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita, 2006) naistutkimusta, jota he syyttävät biologian luonnontieteellisten rajojen hämärryttämisestä kulttuurin keinoin.

Olen sitä mieltä, että Tammisalo ja Niemelä kohdistavat syyttävän sormensa perusteetta nimenomaan ja yksinomaisesti naistutkimukseen, koska kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimus suosii nykyään kulttuurista näkökulmaa. Ilkka Kauppisen (2006) mukaan se on 1980-luvun lopulta lähtien käynyt läpi omaa kulttuurista käännettään:
"Marxia soveltavasta poliittisesta taloustieteestä käännyttiin Karl Polanyin tuotannon (uudelleen)tulkintoihin (esim. Granovetter 1985) ja hieman myöhemmin entistä vahvemmin kulttuurin painottamiseen (esim. DiMaggio 1994)."
Tietokirjailija Osmo Tammisalo edustaa kulttuurin ja biologian yhteentörmäystä, jossa hän katsoo asettuneensa biologian taakse sen järkevyyden vuoksi. Biologian avulla voidaan hänen mukaansa selittää ongelmat ilman mutkia.

Kulttuurintutkimus on siis se typerys, joka on ottanut marttyyrimäisesti kantaakseen joutavia ongelmia.

Biologisointi on siis se ovela kettu, joka nopsasti nappaa saaliin syrjästä jahtiin syöksymällä, kovan työn tehneen metsästäjän edestä.
Tammisalon ja aateveljien tapauksessa on käynyt niin, että he ovat omineet oikeutuksekseen "luonnon lait", vaikka he itse edustavat subjekteina ja tuotteinensa puhdasta kulttuuria. Biologisoijat ovat saaneet itsensä uskomaan, että he onnistuvat silmänkääntötempussa.

Biologisointi on erittäin hankala vallan kritiikin perspektiivistä. Se oikeastaan kokonaan hylkää kulttuurin tuottaman hierarkkisen vallan, eli kulttuurin rakentumisen fundamentaalisen perustan. Vallan oikeudenmukaista ja edes kohtuullista jakautumista ei voida tutkia hakemalla jatkuvasti rinnastuksia eläinmaailmasta. Ihmisvalta ei ole lisääntymiseen keskittyvää ihmisten lukumäärän kasvattamista, vaan ihmisten yhteiskunnan - eli sosiaalisen vallan - rakentamista.

Biologiasta ei voida löytää tällaista samanlaista valtatavoitetta, joka ihmisyhteisöissä on hallitseva.
Osmo Tammisalon ja hänen aatetovereidensa pitäisi huomata, että ihmisyhteisöjen kehitys on jo jonkin verran pidemmällä kuin se on eläinyhteisöissä. Ihmisyhteisöt eivät enää missään kulttuurissa ponnistele pelkästään geeniensä levittämiseksi, mutta se on biologistien ydinväite.

Väitän, että erilaiset sosiologi-filosofi Michel Foucault'n kuvaamat biovallan rakenteet (eli meidän oma toimintamme vallan verkostossa, meidän antamamme tuki normeille) määräävät nykyaikana lisääntymistä, ei geenien subjektiviteetti ja niiden tarve levitä kaikkialle.

Tammisalon ja Niemelän naistutkimuksen vastaisessa manifestissa "Keisarinnan uudet (v)aatteet" ihminen voidaan aina redusoida yhdeksi ainoaksi geeniksi.

Tammisalo (2003) kirjoittaa:
"Laskelmat joka tapauksessa antavat monenlaisia ideoita siitä, miten perhetunteet saattavat suurelta osin jäsentyä geneettisen sukulaisuuden mukaan (ks. erityisesti Sarmaja 2003 [Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. 3/2003. Vol. 68, s. 223-243.])" (Psykologia 5/2003, 371)
Minusta väite "perhetunteista" on ongelmallinen. Väitän, että "perhetunne" on käsitteenä ehkä kulttuurisen painolastinsa vuoksi kaikkein paisunein, mitä voi yhteiskunnasta ja lisääntymisbiologiasta löytää esimerkiksi. "Perhetunne" sisältää erilaisia kulttuurisia opetuksia, normeja ja ideologioita, jotka ovat rankasti ristiriidassa geenien leviämisen ja menestymisen kanssa.

Riippuu nimittäin pelkästään biologisoijan edustamasta kulttuuritausta ja hänen omaksumistaan kulttuurin opetuksista, pitääkö biologisoija etuna vai haittana sitä, onko naaraalla lapsia jo entuudestaan vai ei ja miten koiras määrittelee oman roolinsa yhteisten lasten syntyessä.

Biologisesti tarkasteltuna nimittäin naisen jo aiemmin toiselle synnyttämää lasta voidaan tarkastella joko myönteisesti tai kielteisesti. Kyse on siis arvovalinnasta, ei biologiasta, kuten Osmo Tammisalo koettaa väittää.

Tammisalo ei näköjään ole perehtynyt koiranjalostukseen, jossa narttujen ja urosten jo olemassa olevat jälkeläiset ovat tärkein evidenssi siitä, kuinka tehokkaasti ne levittävät tiettyjä geenejä. Hyviä pentuja synnyttäneen nartun seuraavista pennuista voidaan pyytää taas jo vähän korkeampaa hintaa.
Koiranjalostus on muuten mielestäni oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka ihmisten välinen sosiaalinen kulttuuri säätelee genetiikkaa ja biologiaa. Koiria säätelevästä sosiaalisesta voidaan löytää varmasti hyviä analogioita ihmisten käyttäytymiseen.


Niin tärkeää kuin koiraemon antama hoiva ja esimerkiksi äidinmaito ja imetyshalukkuus ovatkin, ei koirankaan "äitiys" ole juuri ollenkaan biologista, vaan se toimii täysin ihmiskulttuurin sisällä, ihmiskulttuurin rajoissa ja sen määreiden mukaan.
Silti Tammisalo levittää rehvakkaasti yhteiskuntatieteidenkin legitimoimaa ilosanomaa sukupuolen biologisuudesta ja sukupuoliroolien essentiaalisuudesta:
"Entisestä suhteesta peräisin olevat lapset alkavat vaikuttaa jo pariutumismarkkinoilla: geeniperilliset vähentävät etenkin naisen 'markkina-arvoa'. Intuitiivisesti kaikki tuntuvat tietävän tämän. Esimerkiksi sellaiset lehti-ilmoituksilla kumppania hakevat miehet, jotka eivät paljasta mitään varallisuudestaan tai tulotasostaan (eli joiden kortit tässä naisille tärkeässä kysymyksessä ovat oletettavimmin huonot), ilmoittavat useimmiten, että 'lapset ovat OK' (Lancaster & Kaplan, 2000, s. 189). Kumppanin lasten hoitaminen näyttää tutkimusten mukaan olevan molemmilla sukupuolilla yksi tapa päästä parisuhteeseen sellaisen kumppanin kanssa, johon ei ehkä muuten olisi mahdollisuuksia. Yksinhuoltaja joutuu siis usein tinkimään tässäkin suhteessa." (Psykologia 5/2003, 371)
Biologisesti tarkasteltuna Tammisalon ajatuskehittely sisältää pari huomattavaa ristiriitaa.

Ensimmäiseksi, yksinhuoltajalla on jo kiistämätöntä biologista näyttöä lisääntymiskyvystään ja periytyvyydestään eli geeneistään. Hän on jo osoittanut olevansa biologisesti tuottava, kun taas lapseton nainen voi perustella lisääntymiskykyään pelkin oletuksin. Ja ne perustelut ovat lähinnä kulttuuria, ei biologiaa. Ainoastaan kehon suotuisa muoto ja ihmisen kiva ominaistuoksu voivat olla lapsettoman naisen biologisia vetovoimatekijöitä, mutta tosiasia on, että ylipainoiset ja biologisesta näkökulmasta suotuisan kapean vyötärölinjansa kadottaneetkin naiset tulevat raskaaksi ja synnyttävät.

Ja miksi lihominen on nykyajan ilmiö? Ei siksi, etteivät lihavat lisääntyisi (mikä olisi käypä biologinen selitysmalli), vaan siksi että kulttuuri on muokannut elintapojamme.


Toiseksi, yksinhuoltajalla on tarjota kaikkien biologistien iloksi kiistämätöntä näyttöä, että hän on naisena sitoutunut lastensa hoitamiseen ja vaalii siten biologistien korostaa sukupuolista sarkaansa. Yksinhuoltajan kasvattamat jälkeläiset säilyvät hengissä.
Biologismi, biologisointi tai evoluutiopsykologia, samaa asiaa voidaan kutsua usealla eri nimellä. Evoluutiopsykologiasta helppo hakea tukea väitteille, että miehellä (isällä) kovin erilainen asema lastensa hoitajana ja perheenjäsenenä kuin naisella (äidillä).

On hämmästyttävää, että meille tarjotaan biologisia selitysmalleja, jotka edustavat muinaisten esi-ihmisten kulttuureja, ja nämä selitysmallien uskotellaan yhä olevan päteviä.

Biologisoijien näkökannat ovat ärsyttävän legitiimejä suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tieteessä, vaikka niiden todistusvoima on haettu Pavlovin koirakokeista ja oletetusta muinaisesta kulttuurisesta järjestyksestä.

Erittäin ongelmallista lisäksi on, että biologinen selitysmallikin edustaa kuitenkin itsekin vain kulttuuria. Se ei siis ole biologiaa. Siinä on vain se ero yhteiskuntatieteellisiin selityksiin, että biologistit luulevat löytäneensä vakuuttavia todisteita muinaisista, jo kuolleista ja kuopatuista kulttuureista. Nykykulttuurin ja -tieteen havainnot ja päättelyketjut eivät heille kelpaa.

Biologistit yrittävät siis tuoda museoitua järjestystä nykyarkeen. Se on sama kuin koettaisi hoitaa kalliopiirroksin digitaalista valokuvausta.


LÄHTEET:

Kauppinen, Ilkka (2006): Andrew Sayerin moraalitalouskäsitteen kriittinen suhde kulttuuriseen käänteeseen. Sosiologia 3/2006, 196-208.

Tammisalo, Osmo (2003) Oi, mutsi mun? Kirja-arvostelu kirjasta Maija Rauha: Äitipuolen käsikirja - nauti elämästä uusperheessä. 265 s. WSOY, Helsinki 2003. Psykologia vol. 38, 2003:5, 371-373.


VIITTEET:

Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. 3/2003. Vol. 68.

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita, 2006.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Nyt menit heikoille jäille.

Tässä jutussa oli se varsin ilmeinen ongelma, että kritiikki kohdistui sellaisiin evoluutiopsykologian väitteisiin, joita kukaan täysipäinen ole koskaan edes esittänyt. Nuo ovat juuri niitä väitteitä, joita alan syntymästä lähtien on kierrätetty yhä uudestaan ja uudestaan ev.psykaa vastaan.

Epäilemättä voittaa helposti, kun hyökkää tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista kyhättyjen olkiukkojen kimppuun.

Tosin naistutkimuksen kritisoijat käyttivät joissain kohdin samaa metodia.