keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Ällöttävä keski-ikäinen nainen

Aivoton, aivottomampi, keski-ikäinen nainen. (Hullu-sanakin tuntuu tässä yhteydessä liialta kehumiselta.)

Olen ollut pitkään hyvin kiinnostunut siitä, mikä on naisen oma panos sukupuolisen epätasa-arvon juurruttamisessa ja uusintamisessa. Uskon, että se on iso. Naiset tekevät sen itse.

Kun anti-feministiksi julkistautunut blogikirjoittaja Panu sai minut kiinni naisten haukkumisesta, hän nauroi näille harhaantumisilleni vahingoniloisesti. Tuo on kai sitten tyypillinen miehinen asenne; itsekritiikkiä ei osata, eikä sitä edes käsitteenä tunneta. Olen vakuuttunut siitä, että kriittisyyden taito voisi levitä naisilta miehille, kun naiset siihen ensin ymmärtäisivät ryhtyä.

Kirjailija Jari Tervo sanoi muutama kuukausi eräässä haastattelussaan, että ainoita kohteita, joiden kritisointi on Suomessa epälegitiimiä ("kielletty") on naiset. Olin Tervon kanssa tuolloin heti samaa mieltä, ja tunnistin ongelman, josta hän tuli viitanneeksi. Naiset muodostavat pyhän kategorian, jonne ei sovi kritiikin miekkaa upottaa. Minä upotan. Nautintoa lisää se, että teko on niin epäsovinnainen, normien vastainen.

Tuttavani asuu Jämsänkoskella rivitalossa, joka on täynnä omakotitaloon hinkuvaa wanna be asunnonomistaja -porukkaa. Siten he kokevat itsensä varmasti kovin keskiluokkaisiksi ja siksi myös kunniallisiksi. Pihapiiri muodostuu kahdesta samanlaisesta rivitalosta, hyvin samankaltaisine asukkeineen. He kaikki ovat siis vuokra(!)-asukkeja, - miten järkyttävää!!!

Rivitaloissa käy alituinen kihinä naisten, näiden pahasti keski-ikää lähestyvien ihmisenkuvatusten kesken. Naiset juoruilevat toisistaan ja höystävät juttujaan valhein. Lopulta juttuketjut ja tilanteet kumuloituvat niin, että itkeä tirautetaan, pidetään ulko-ovet kesälläkin suljettuna, ei mennä pihalle, ratsastetaan omalla marttyyriydellä - ja ollaan äärimmäisen vittuuntuneita. Heidän lapsensa kantavat kaiken tämän aina lopulta pihalle leikkeihinsä. Kovin omituisilta he vaikuttavatkin. Pahan ja ilkeilevän ilmapiiriin kodissa lapsista tulee henkisen väkivallan harjoittajia; aivan samoin kuin heidän vanhempansakin ovat.

Nämä kaikki keski-ikäistyvät nelikymppiset naiset ovat vastenmielisiä ja heitä asuu näissä kahdessa ongelmarivitalossa monta. He ovat huonokuntoisia, enemmän tai vähemmän ylipainoisia, turvoksissa, he eivät harrasta mitään, he eivät liiku missään. He eivät käytä jalkojaan edes tavalliseen arkiliikuntaan, kuten työmatka- tai asiointipyöräilyyn.

Nämä keski-ikäistyvät rivitalorouvat ovat siis äärimmäiset epäelegantteja.

Nämä naiset ovat rajanneet laiskuuttaan elämänsä kotiinsa ja pihapiiriinsä, jossa he tekevät kaikki muut ihmiset hulluiksi omalla ahdistuneisuudellaan.

Hyi. Onko mitään niin kammottavaa, kuin keski-ikäinen nainen?

Olen todennut tämän ennenkin: samaan aikaan, kun miehet luovat ja vahvistavat hyvä veli -verkostojaan, naiset ovat toistensa tukassa kiinni. Hyvin epämiellyttävää on havaita se, että tämä ajatus on äärettömästä kliseisyydestään huolimatta aivan totta.

Nainen, varo naista, sillä siitä ei ole sinulle kaveriksi - saati sitten tukijaksi.

Tähän aiheeseen vähän löyhemmin liittyvä mielenkiintoinen tapaus sattui minulle eilen illalla. Olin kävelemässä itsekehittämäni power walkingin tyyliin Jämsänjoen rannoilla. (Sieltä on myös tuo valokuva yllä.) Kävelin Pispalankatua pitkin omakotitalojen sivuitse, nelivuotias poikani ajoi pyörällään. Katu päättyy umpiperään, josta se jatkuu kevyenliikenteen väylänä. Turvallinen tie siis myös kävelijälle.

Olen nopea ja voimakas kävelijä, joten tietysti ohitin leikitellen edelläni kulkeneen naisen, joka laahusti pikku tyttärensä vieressä.

Ajattelin heti, että tuo apea naisenkuvatus luo tälle kadulle nyt naisen standardin: hän oli pukeutunut anteeksipyytävän mauttomasti löysään tuulipukuun ja ylipäätään kaikki naisellisuus ja eleganssi oli hänestä hyvin kaukana. Painelin ohi erittäin provosoivalla voimakävelytyylilläni, jossa harjoituksen kohteeksi koetetaan hakea niin hengityselimistö kuin kaikki mahdolliset lihaksetkin.

Takaa tuli auto. Olimme mielestäni kapean tien reunassa, mutta emme voineet tässä kohtaamistilanteessa poikani kanssa tietenkään ihan ilmaksi muuttua. Mies kääntyi jo kääntöpaikkaa lähestyvällä kadunpätkällä omalle pihalleen ja minä olin jo tunkeutumassa kevyenliikenteen väylän viidakkoon. Mies alkoi jaella neuvoja, että katsoisit sinäkin vähän enemmän tuon lapsesi perään.

Havaitsin heti, että mieshän haastaa minut normeista käytävään sotaan. Vastasin, että se on kuule sinun tehtäväsi autoilijana ja aikuisena ottaa aina huomioon se, että tällaisilla pikku kaduilla liikkuu lapsia. Lisäsin, että minä olen opetellut huomioimaan tällaisilla kapeilla asuinkaduilla auton tappo- ja tuhovoiman, että paneudupa sinäkin tähän epäsuhtaan.

Äijä oli ällistynyt napakasta vastauksestani siksi, että hän luuli opetusta aloittaessaan olevansa minua normatiivisesti parempi. Minähän olin kulkenut hempukkamaisesti tiukoissa trikoissani ja persettäni heilutellen (minulla on loistava lantiotyöskentely kävellessä) pitkin katua, kun samaan aikaan marttyyrimäinen rouvashenkilö kulki siivosti ja erittäin vaatimattomasti kadulla tyttärensä kanssa. Minua piti siis opettaa.


keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Porvareita ei syljetä Kiikalassa

Yksi vähäpätöiseltä tuntuva pysähdys Kiikalan kirkon aidalla teki minuun ison vaikutuksen.

Kirkon pihalla haudalta haudalle pomppiessani löysin paljon ympärilleni paljon kavereita. He olivat elävämpiä kuin ne toissailtana naapurissa kohtaamani umpihumalaiset muumiot, mutta eivät ne kiikalalaiset kännikalatkaan ikäviä ja vastenmielisiä olleet. He taivastelivat moneen kertaan, kuinka poikkeuksellista umpimielisille varsinaissuomalaisille tutustua heti ja helposti naapurustoonsa, ja kiittelivät ihastuneena pikku poikaani, joka reippaana persoonana tuo kyräilevät ihmiset yhteen.

Poikani nimittäin saapasteli nimittäin heti kiikalalaiseen rivitaloasuntoon saavuttuaan takapihalle juttelemaan seinänaapureille.

Vastasin naapureiden ihmettelyyn kuvaamalla naapurisopua ja -kateutta Keski-Suomessa Jämsänkoskella. Sanoin, että ei kai missään eletä enää yhtä syvällä sisällissodan (1918) juoksuhaudoissa, kuin Jämsänkoskella, jossa yhä edelleen ihmiset jaetaan rehteihin ja kunniallisiin työläisiin (proletariaatti) ja inhottaviin porvareihin, joiden päälle pitää muistaa sylkeä säännöllisesti.

Sisällissodan vihollisasetelma istutetaan lapsiin - paikalliset aikuisethan sen osaavat diplomin arvoisesti - joten kaikkien kelvollisten vanhempien pitää muistaa suojella omia lapsia porvariskakaroilta.

Niinpä poikani oli innoissaan, kun vihdoinkin hän oli saapunut Suureen Vapaaseen Maailmaan, jossa ihmisten kanssa on lupa jutella ja tutustua.


Poikaani ei pelottanut lainkaan se, että naapurin takapihalla pauhasi kauas kadulle asti Janis Joplin ja AC/DC.
Heidän hirvivasan kokoiseksi kasvanut nuori tanskandogginsa koetti tehdä tuttavuutta koira-aidan läpi. Sen pikku kaaoksen keskellä myhäilimme varmasti kaikki meistä tyytyväisinä, että täällähän on sellainen meininki kuin pitää ollakin. Ryhdyimme mukaan ryyppyremmiin, minä viimeistelin siinä kevään ja kesän ekaa siideritölkillistä, joka tuntui nousevan päähäni. En ehtinyt juoda kunnolla sitäkään, koska juttelin viroksi autonasentaja Aimarin kanssa. Hän on kotoisin Peipsi-järven rannalta.

Poikani sosiaalinen aloitekyky oli koko humuporukan mielestä hieno asia. Tiedän taidon olevan osittain perua minulta, sillä olen itse samanlainen, mutta naisten sosiaalinen reippaus ja aloitteellisuus on yhä osittain tabu. Se on tabu samaan tapaan kuin muukin reippaus, kuten esimerkiksi aloitteellisuus ja uranaukominen työelämässä. Ahkeruus (eli tunnollisuus) naiselle aina suodaan, mutta sitä ei suoda, että nainen valloittaa ja uudistaa.

Kävin parin yön kuluttua poikani kanssa aamiaisostoksilla Varsinais-Suomessa sijaitsevan Kiikalan Salessa. Kuntakeskukseen oli vaikea osua; maantieltä kääntyi vähäinen kinttupolku, jonne ymmärsin kääntyä vain siksi, että risteyksessä oli Salen viitta. Vain ohiajotielle näkyvä kirkko oli viitteenä siitä, että tuossa suunnassa saattaa olla ihmiselämää.
Kiikalan kirkon pihamaan suojaksi oli istutettu komea havuaita, jota ihailin. Huomasin, että koko piha-alue, joka oli hautakivien täyttämä, näytti poikkeuksellisen viihtyisältä. Sanoin haluavani kirkon aidalle vetelehtimään heti, kun olemme käyneet kaupassa.

Lopulta olimme Salen pihassa.

Ostettuamme jugurttia ja vauvoille tarkoitetun lihaperuna-aterian lähdimme syömään niitä kirkon portille. Oli helle ja parantelin halukkaasti rusketustani.

Idyllistä ja silloisessa auringonpaahteessa superviihtyisää kirkon pihaa oli hoitamassa porukka. Käännyin nelikymppisen puutarhurinaisen puoleen ja kysyin, missä mahtaisi olla lähin kirpputori. Poikani halusi pitkät housut jalkaansa, kaikki sen sortin matkavaatteet olivat likaantuneet hämmästyttävän nopeasti. Shortsit eivät kelvanneet hänelle, vaikka nimenomaan niitä oli mukana.

Nainen tuumi hitaaseen paikalliseen tyyliin, että ehkä tuolla Perttelissä on lähin ja Salossa on varmasti kirppis. Se ei meitä paljon auttanut, en ajatellut nähdä vaivaa ajaakseni niin kauas.


Puutarhurinaisen opastamana lähdimme seurakuntatalon taakse leikkikentälle. Palattuamme nainen kiiruhti luoksemme ja kertoi noutavansa meille vaatteita ruokatunnillaan.
Kysyin, että eikös täältä Kiikalasta ole kotoisin Hanoi Rocksin Mike Monroe. - Kyllä, nainen vastasi. - Hän on asunut täällä viime vuosinakin. Nainen kertoi "Makken" asuneen Kiikalassa pikkuporvarillisesti rivitalossakin pari vuotta.

Kerroin olevani puolestani kotoisin kotoisin Pelkosenniemeltä, josta bändin kitaristi Andy McCoy on syntyisin.
Keskusteluun yhtyi hoikka vaalea mies, joka oli myös hoitamassa kirkon pihaa ja kirkkoa ympäröivää hautausmaata. Hän kertoi olevansa myös kotoisin Lapista, joten aloimme heti selvitellä hänen taustaansa. - Kolarista, mies täsmensi. Minä hihkaisin, että myös minä olen asunut Kolarissa. - Sinä olet tehnyt minusta ja bändistämme lehtijutunkin, haastattelun, Eero-niminen mies totesi. Soitimme rautalankaa. Sound of Shadows.

Katsoin miestä pitkään ja koetin muistaa.
- Opetin työnantajaasi, Luoteis-Lappi -lehden päätoimittajaa Heikki Peuraakin soittamaan kitaraa.

Ajatus nauratti minua. Kitaraoppilaatkaan eivät - kitaran simppeliydestä huolimatta - voi pelkästään suurilla puheillaan ja lopulta tympeäksi käyvällä uholla taikoa itselleen musikaalisuutta.

Puutarhurinainen toi täyden muovikassillisen tosi kivan näköisiä ja juuri sopivia housuja. Kaikenlaisia, shortseja, boksereita ja niitä kaivattuja pitkälahkeisia.
- Täällä Kiikalan keskustaajamassa eivät ihmiset juurikaan tajua pysähtyä. Ei täällä koskaan ketään turisteja näy, Eero hämmästeli.

Juttuporukassamme myös todettiin, että täkäläiset ihmiset ovat ihmeellisen pinnallisia jutuissaan. Heidän kanssaan ei voi puhua mitään syvällisempiä. Keskustelu ohjautuu heti vain raapaisemaan pintaa, jos kaksi ihmistä sattumalta kohtaa.


Minä aloin miettiä, että kuinka hämmentävän tyhjänpäiväisiä ajatuksia ihmiset suostuvat juttutuokioissaan vaihtamaan. Ilmiö ei todellakaan koske vain Varsinais-Suomen alle kahden tuhannen hengen pikku kuntia, joissa maalaismainen kyräily estää viljelemästä iloista ja rentoa kaupunkilaista lämmintä sosiaalisuutta ja ystävällisyyttä. Olen nimittäin sitä mieltä, että sosiaaliset taidot, avoin lähestyminen ja kiinnostunut läsnäolo ovat ehdottomasti urbaaneja ilmiöitä.

Meillä Suomessa lillutaan jossain kummallisessa maaseutunostalgiassa, vaikka maalaispitäjät ovat erittäin ahdistavia. Myös pikku kaupungit ovat usein hengeltään hyvin maalaisia.


Paitsi ehkä pieni varsinaissuomalainen kunta Kiikala. Se vaikutti hauskalta paikalta.


Kirjoitan Kiikalassa hengaamisesta myös poikani
Tuukan blogissa.

KUVA on Kiikalan kirkon pihamaalta. Kännykkäkamera lauloi taas.