sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Kuljeskelu on naisilta kielletty

Kuulun niihin ihmisiin, jotka tahtovat olla koko ajan liikkeessä. Ja tämä liikkuminen tarkoittaa kahta eri asiaa: on liikuttava fyysisesti omin lihaksin eli urheiltava ja toisaalta rakastan kuljeskelua paikasta toiseen. Kesäloma kotipaikkakunnalla ei ole minun lajini. En ole koskaan oivaltanut sitä, mikä motivoi ihmistä pysymään kotona lomillaan ja yleensä muulloinkaan.

Naisen kulkemista (tai oikeammin: kuljeskelua) eli matkustusta rajoitetaan ainakin kahdella tavalla. Tärkein rajoitin on ajatus naiselle sopivasta kokemisen tavasta. Naisen ei ole sopivaa kahmia sattumanvaraisesti mitä tahansa kokemuksia, vaan niiden pitäisi olla jotenkin etukäteen suunniteltuja ja valmisteltuja. Spontaanius - saati sitten impulsiivisuus - eivät kuulu naisen matkustukseen.

Kulttuurihistorioitsija Anna Kortelainen ruoti ehkä puoli vuotta sitten uusinta tavaratalokirjaansa ja totesi, että tavaratalot ovat ehkä olleet naisille sallittuja vaeltamisen muotoja. Muu vapaa kulkeminen ja vaeltaminen eli kulkurius eivät ole naiselle suotavia. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että naisen ei ole oikein sopivaa kulkea ja vaihtaa maisemaa yksin, flaneerata, mitä taas miehelle pidetään erittäin luonnollisena asiana ja suorastaan perimiehisyyden ilmauksena. Nainen ei saa olla lonely rider, joka ratsastaa yksin kohti auringonlaskua.

Toinen naisen liikkumista rajoittava tekijä on hyvinkin se, mistä kirjoitin edellisellä kerralla. Matkustamisen käsitteitä on ladattu tietyn tyyppisin sukupuoliroolein. Käsitteeseen perhematkailu liittyy ajatus, että perheen matkustaessa nainen kuitenkin aina hoivaa ja auttelee taustalla. Lopulta hänen huolenpidostaan riippuu kuinka perheen matka onnistuu. Kokemus syntyy siis perheestä, eikä uusista vaihtuvista maisemista ja tutustumiskohteista.

Mielestäni matkustaminen on ennen kaikkea kohteeseen tutustumista ja siitä ammentamista. Aistien on välttämätöntä irtaantua perheestä ja sen yksittäisistä jäsenistä, koska vaeltelun ja kulkemisen on tärkein tehtävä on vieraannuttaa ja irtaannuttaa kaikesta tutusta.

Mielestäni ulkomaanmatkailun hienoin anti on se, jos Suomeen palatessa on alkanut tarkastella kotimaata puolueettoman neutraalisti, etäältä, ikään kuin ulkomaalaisen - tai mikä vielä parempaa: maailmankansalaisen silmin.


Käsite perhematkailu ei edes yritä pyrkiä tällaiseen tarkastelutavan uudistamiseen ja raikastamiseen.

Mutta oikeasti: perheen kanssa kokeminen on varmasti ihmisen isoimpia nautintoja. Pitää vain muistaa, että se edellyttää kulkurimaista kokemisen ja näkemisen tapaa, jossa kuljetaan aistit auki. Flaneerausta.

Flaneerata? Eikö vaeltavalle ja sattumanvaraisuuksia etsivälle ja rakastavalle matkustamiselle ole mitään vakiintunutta sanaakaan? Matkustamisen käsite on ryvettynyt massaturismissa, jossa kaikki kulkevat ennakko-ohjeiden mukaan samaan suuntaan, samoihin turistikohteisiin, samojen patsaiden juurelle.

Matkustaakseen, flaneeratakseen ei tarvitse kulkea kauas. Flaneeraus on Antti Kariston kirjoittaman pohdinnan mukaan nimenomaan lähiympäristöön ja kaupungin luomaan yllätyksellisyyteen tutustumista.

Valokuvausta harrastavat tietävät, millaisia mikromaailmoja, kokonaisia universumeja, lähiympäristöömme kätkeytyy. Mielestäni hyvin samankaltaisesta kokemuksesta on kyse, kun kulkee uutta polkua pitkin kaupasta kotiin tai ryhtyy juttusille tuntemattoman ihmisen kanssa.


Matkustaminen ja kulkeminen, vapaa vaeltelu ja kuljeskelu, ovat ristiriidassa naisen sukupuoliroolin takia siksi, että naisen tapaa kokea ja nähdä eli hankkia tietoa säädellään moraalisesti.

Se, mikä on luvallista miehelle, ei ole sopivaa naiselle.


Kuljeskelun ihanuutta invalidisoivat sukupuoliroolien lisäksi muutkin tekijät. Olen havainnut, että ihmiset sekoittavat helposti autolla ajamisen ja matkustamiseen liittyvän elämyksellisen kokemisen keskenään. Autolla ajaminen, eli autossa istuminen, ei kuitenkaan liity juuri mitenkään kuljeskeluun, vaan autoilu on enemmänkin näkemisen ja havaitsemisen este.

Usein virkistävä kokeminen alkaa vasta sitten, kun moottori sammutetaan ja aletaan primitiivisesti syödä eväitä konepellin päällä.


Euroopassa liikkuessaan tajuaa, kuinka henkilöautoistunut manner Eurooppakin on, mutta perseen leviäminen ja vartalon rasvoittuminen eivät kerro siitä, että pullukka olisi myös nähnyt paljon. Ihrapeppu on kyllä tullut istuneeksi paljon, autossa.

Väitänpä jopa, että ihminen ei voi kokea ja tuntea, jollei hän ole fyysisesti hyvässä kunnossa. Huonokuntoisen ihmisen kokemusta sävyttää aina ensimmäiseksi hänen huono kuntonsa. Ympäristön tarjoama jännittävä elämys jää aina voimattomaksi henkäykseksi turvotuksen ja apatian rinnalla.

Monelle ihmiselle on jäänyt epäselväksi se, että autolla ajaminen ei ole liikuntaa.


KUVA 1: Otin tietysti kameran mukaan, kun lähdin Mittenwaldissa aamulenkille. Mittenwald sijaitsee Etelä-Saksassa, Tirolissa, Itävallan rajalla. Lähialueella sijaitsee myös Saksan korkein kohta, Zugspitze. Mukava hotellinomistajanainen antoi meille huoneen, jonka parvekkeelta oli suunnilleen tällainen näkymä.

KUVA 2: Tuukka-poikani leikkii paljon kepeillä ja kävyillä, tässä keppi oli jonkinsortin sukellusvene. Tuukka heittää vettä sukellusveneen "savupiippuun". Härjänvatsan uimaranta, Kiikala.

KUVA 3: Ulpukka Jämsänkosken kaupungin keskustassa, Koski-Keskisen pikkujärvessä. Rakastan veden heijastuksia.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007

Perhematkailu on perseestä

Perhematkailu on perseestä.

Sanassa "perhematkailu" on koetettu naittaa yhteen kaksi asiaa, jotka kulttuurimme on muovannut toisilleen vastakkaisiksi. Käsite "perhe" tarkoittaa usein vain marttyyriyttä ja pakonomaisuutta ja muita lievempiä latteuksia.


"Matkailu" taas on sana, jonka sisältö ei ole suurimmalle osalle ihmisiä koskaan edes auennut. On hirvittävästi tyyppejä, jotka eivät ymmärrä kulkemisen ja paikanvaihdoksen ydinolemusta. Matkailu kun tuppaa enimmäkseen vain vahvistamaan ihmisten ennakkoluuloja, vaikka sen luonteeseen kuuluu nimenomaan uusia näkymien avaaminen ja perspektiivin laajeneminen.

Perhe ja perhematkailu ovat käsitteitä, joita en koskaan käytä. Matkailusta ja ennen kaikkea KULKEMISESTA tulee puhuttua sitäkin enemmän.

Kulkemisen parhaita puolia on yllätyksellisyys; koskaan ei tiedä mitä tulee seuraavan mutkan takana vastaan. Kulkurina eläminen ruokkii spontaaniutta, mikä mielestäni kuuluu ehdottomasti oikeaan turismiin. Etukäteissuunnitelmiin ei kannata itseään kahlita.

Karvat nousevat pystyyn, kun kuulen sanan perhematkailu. Vankila ja vapaus on niitattu epäonnistuneesti yhteen. Sen sijaan ymmärrän heti, mistä on kyse, kun puhutaan matkailusta yhdessä, hyvässä ja kiinnostavassa seurassa. Se tarkoittaa kulkemista läheisten ja rakkaimpien kanssa, usein siis aivan samaa asiaa kuin perhematkailukin.

Perhekäsityksen ahtaus ahdistaa minua. Olen tässäkin asiassa kovin lappilainen; Lapissa perhe on suuri ja avara käsite. Vai onko sittenkin niin, että lappilaisen perhe-elämän ominaispiirteitä ovat sen tiiviys (yhteenhitsautuneisuus) ja elävyys ja toisaalta heimomaisuus, jonka vuoksi yhteydet myös muualle sukuun ovat vilkkaat?

Anyway, perhe ei saa olla omaisuuden kaltainen objekti, jolla on tiukat ja selkeät rajat. Sellainen on kamalaa, mutta niin puistattavan tuttu ajattelutapa nykyaikana. Perhe ymmärretään kammottavaksi ydinperheeksi, jollaisesta tahdon aina pysytellä kaukana. En tarkoita, että ihmisten pitäisi muodostaa uusperheitä, vaan pikemminkin minua kammottaa perheenjäsenten roolit ydinperheessä. Niinpä myös uusioperhe voi edustaa ydinperheyttä vastenmielisimmillään.

KUVASSA poikani Tuukka kirmaa Latviassa biitsillä 24.6.2007. Kun saavuimme rannalle, hän oli sekunnissa nakuna, eikä siinä enää ehtinyt uikkareita haeskella. Sannalle ja vesirajaan oli hoppu. Kädessä näkyy olevan termospullon korkki.


keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007

Ihana ja ilmeikäs Puola

Ihastuin äskettäin Puolaan niin, että sen maan varalle voisi alkaa rakentaa kunnollista matka- ja reittisuunnitelmaa. Ja jonkinlainen kielen perustaito pitäisi hankkia.

Uskon, että myös puolaa on mahdollista oppia nopeasti puhumaan jollain erittäin alkeellisella tasolla, mikä yleensä hienosti riittää monipuoliseen kanssakäymiseen paikallisten kanssa. Tietysti jo tällä matkalla heittelin sekaan puolalaisia sanoja ja lyhyitä lauseita. Mielestäni paikallisen kielen puhuminen tuo kulkemiseen suurta huvia.

Eilen juttelin Tukholman satamassa erään Hollannissa asuvan suomalaisnaisen kanssa, jolle totesin että kielitaito ei ole kielenrakenteiden osaamista, vaan silkkaa kommunikaatiota. Nainen oli samaa mieltä, ja sanoi että usein keskustelukumppani ymmärtää jo puolesta sanasta mitä haluat sanoa huonolla kielitaidollasi. Juuri näin on.

Puolassa maantieliikenne on sotkuista sanan kaikissa merkityksissä, mutta matkailijalle maa on äärettömän monipuolinen ja -ilmeinen. VÄRIKÄS, luonteikas ja aina yllätyksellinen.

Mukana oli sen verran yleisluontoinen karttakirja, ettei kaikkia tien varren suuriakaan kyliä ollut siihen merkitty, joten ryhdyin nyt etsimään Internetistä missä sitä oikein tulikaan yövyttyä. Mieleeni jäi erityisesti pieni purjehduskaupunki, jossa majoituimme B & B Krol Sielawiin. Tosi tunnelmallinen halpa hotelli, jonka kiviseen jyhkeyteen kuuluu tietty nuhjaantuneisuus. Kaupunki näyttää olevan nimeltään Mikolajki. Ihana ja rauhallinen kaupunki. Sen kiehtovassa tunnelmassa saisi kulumaan monta päivää.

Tässä hotellin omien nettisivujen kuvitusta.
Ja tässä Mikolajkin sijainti pienen pienellä kartalla, joka löytyy kiinnostavalta World66-sivustolta, jonne jokainen voi kirjoittaa omia matkakokemuksiaan eri paikoista.

Aivan keskustan ytimessä sijainnut hotelli maksoi noin 150 zlotya huoneelta, eli noin 40 euroa. Tinkaamalla hinta olisi saattanut vielä pienentyä, koska kaupunki näytti paremman tutustumisen jälkeen olevan täynnä majoituspaikkoja. Meidän lisäksemme siellä yöpyi vain puolalaisperhe, joten tilaa ja rauhaa oli. Ylipäätään kaikkialla majapaikoissa näytti olevan hirveästi tilaa, kaikissa käymissämme maissa, koska pahin lomakausi ei ole vielä startannut.

Asiakaspalvelijat puhuivat paremmin saksaa kuin englantia, jota he eivät juurikaan osanneet. Minusta alkoi tuntua, että pohjoisrannikon puolalaiset eivät suhtaudukaan inhoten saksan kieleen, kuten jossain maan keskisemmässä osassa olen aiemmin tuntenut. On selvää, että pohjoisrannikolla saksalaiset ovat ylivoimainen turistiryhmä, ja eipä siellä juuri muita kansallisuuksia näkynytkään.

Ainoatakaan suomalaista en nähnyt missään, en Puolassa enkä oikeastaan muuallakaan Viron jälkeen. Itävallassa tuli yksi suomalainen moottoripyörä vastaan ja Italiassa Gardajärvellä ehkä yksi suomalaisauto. Pohjois-Saksassa näin vain muutaman suomalaisrekan, yleensä kuljetusliike Haanpään nestekuljetusrekkoja.

Vasta paluumatkalla Etelä-Ruotsissa kohtasimme retkemme suurinpiirtein ensimmäiset suomalaiset, ja Ruotsin teillä suomiautoja näkyikin paljon.

Mikolajkin keskustan kiinnostavin paikka on ehkä pursivenesatama, jossa katselin kun puolalaiset rantautuivat veneistään ja toiset lähtivät yöksi järvelle. Puolassa on paljon kiinnostavaa metsäluontoa, niittyjä ja viljelyksiä. Merenrantaakin on valtavasti, pohjoisessa, ja sitäkin kolusimme. Sekin on kerrassaan hienoa seutua! Tarkoitus oli mennä myös etelän vuoristoon, mutta Puola on niin älyttömän iso ja hitaasti kuljettava maa, että se oli pakko jättää toiseen kertaan.

Puolassa on aivan sama ongelma kuin monissa muissakin Euroopan maissa: liikenne etenee vain suurimmilla moottoriteillä, jotka ovat konemaisuudessaan toisinaan ankeita.


Moottoriteiden ulkopuolella on hyvin palkitsevaa kulkea, vaikka liikenne takkuilee suuren määrän, teiden huonon kunnon ja tietöiden vuoksi. Puola on nimittäin todella värikäs maa, kaikkialla kohtaa kirkkaita värejä kunnon keski- ja eteläeurooppalaiseen tapaan!

Tämä ei ollut ensimmäinen retkeni Puolaan. Olen käynyt siellä kolme kertaa ennenkin. Puolan teidenvarren avarat, mietiskelevät niityt lehtevine puineen ovat kuin unen kuvastoa.

Joku tyyppi on kirjoittanut seikkaperäisesti Puolasta blogissaan. (Hei c'mon, miksi ihmiset eivät voi esiintyä omilla nimillään blogeissa ja muualla netissä? Sananvapaus on ihmisen tärkein vapaus, ja tätä tärkeää oikeutta vahvistetaan paremmin omalla nimellä esiintymällä.)

maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Ranskalaisessa huussissa kusella

Elegantisti Ranskassa, ulkohuussissa.

Oli muuten täysin hajuton ja siisti wc, kemiallinen laitos näytti olevan.

Euroopassa ajaminen oli minulle oiva muistutus siitä, kuinka monissa maanosan maissa ajotavat ovat hillittömät ja VAARALLISET. Normaali turvallisuusajattelu puuttuu kuljettajilta. Se johtuu osittain siitä, että tiet ovat etelämpänä Euroopassa (jo jostain Puolasta alkaen) kovin mutkaiset, koska "pienet" tiet (jotka siis eivät ole moottoriteitä) on rakennettu tiiviin asutuksen keskelle. Asumattomia taipaleita ei juuri ole.

Lähimpänä suomalaista ja pohjoismaista (ennakoivaa!) ajokulttuuria ovat sveitsiläiset, jossa hyvistä ja suorista baanoista huolimatta ei revitetä reikäpäisesti, kaikki irti.
Paras tienpinta löytyy muuten Sveitsin lisäksi Italiasta. Saksan autobaanat häviävät selvästi laadussa Sveitsille ja Italialle.

Kirjoitin hiukan Italiasta ja kehnoista eurooppalaisista ajotavoista myös Italian suomalaisvahvistuksen Tiina Kaarelan blogissa, kommenttiosastossa.