perjantaina, syyskuuta 28, 2007

Lapsia ei pitäisi huvikseen tapattaa

Oikea äiti ei tapata huvikseen lastaan, mutta sodissa naiset toimivat juuri näin. Työntävät sotilaaksi rintamalle lähteneen jälkikasvunsa maalitauluksi.

Amerikkalainen näyttelijä Sally Field totesi kiitospuheessaan tv-palkintogaalassa tähän tapaan: "Jos äidit hallitsisivat maailmaa, sotia ei olisi." Tämä väite oli puheen loppuhuipentumana, mutta suurta amerikkalaista tv-yleisöä varten se sensuroitiin pois.

Katso
You Tubessa, kuinka tv-kanava Fox sensuroi puheen dramaattisesti kesken lauseen. "If the mothers ruled the world there would be no..."

Ja tässä
Sally Field sensuroimattomana: "there would no God damn wars in the first place" - tai jotain sinne päin.

Jertta Blomstedt kertoi Fieldin rohkeudesta joka viikkoisessa radiokolumnissaan Ylen ykköskanavalla Ykkösaamu-ohjelmassa.

Well, olen samaa mieltä Sally Fieldin kanssa sataprosenttisesti, kun huomioidaan, että puheeseen kuuluu esittää asiat iskulauseenomaisesti. Pitkiä taustoituksia ei voi alkaa esittää.


Minulla on mahdollisuus tässä kirjoituksessani käsitellä tuota ajatusta Fieldiä perusteellisemmin.

Äidit eivät sinänsä ole kulttuurin tuotteina mikään muutosvoima. Melko harvoin he edustavat edes vähäisenkään tason älyllisyyttä. Äitiys on naiselle lähinnä vanhoja, patriarkaalisia käsityksiä uusintava rooli, joka vieläpä poikkeuksellisen tiukasti kahlitsee naisen kyvyn toimia itsenäisesti ja älyllisesti. Äidit ovat oikeastaan vaarallisia niin lapsille kuin ihmiskunnallekin.

Minun näkökulmastani Sally Field tarkoittaa sitä, että lapsen kasvua ja kehitystä seuraava ihminen ei voi antaa elämän sammua riitojen ja voimannäytön takia. Ihmishenki ja elämä yleensä ovat niin kallisarvoisia asioita, että yksikään äidin (eli elämän kasvunihmeelle herkistyneen ihmisen) asiantuntemuksella ja kokemuksella varustettu ihminen ei salli kenenkään kuolla sotaoloissa.
Äiti ei voi sallia, että ihmisiä tuhoava sodankäynti on minkäänlainen vaihtoehto politikoinnissa ja selkkausten ratkomisessa.
Niin, tässäpä hiukan taustaa sille, mitä minä pidän oikeana äitiytenä, tai äitiysfilosofian fantastisimpana tehtävänä. Olemme niin turtuneita epä-älylliseen äitiyteen, ettemme tule edes odottaneeksi vanhemmilta mitään (yhteiskuntaa kehittäviä) korkeampia päämääriä.

Liikun tässä feministinä erittäin poikkeuksellisesti biologian alueelle. Puhun elämän suojelemisesta ja elämän arvostamisesta. Kulttuurisesti näille seikoille ei ole annettu juuri minkäänlaista tilaa, elämällä sinänsä ei ole asemaa, sillä on vain välinearvo. Sodassa ja siihen varustautumisessa hallitsevat toki patriarkaaliset arvot ehkä puhtaimmillaan ja stereotyyppisimmillään (mies lähtee sotaan puolustamaan omaisuuttaan, eli maataan, naisiaan ja lapsiaan), mutta tätä tätä patriarkaalisen idiotismin häiritsemistäkin tärkeämpää on itse elämä.

Miettikää, millainen valtava kehityskulku, luonnon dynaamisyyden näyttö ja edellisten sukupolvien (kuten lasten vanhempien) työn tulos on lapsen kasvu aikuiseksi.
Ihmisen kehittymiseen aikuiseksi ja omaksi vahvaksi itsekseen on huikea, ihastuttava ja äärettömän liikuttava kehitystarina, johon sadat eri ihmiset ovat matkanvarrella antaneet oman panoksensa ja apunsa, ja panneet kehittyvään lapseen toivonsa. Tämä ihmishenki voi tuhoutua sotaoloissa yhden harhaluodin ansiosta.

Ei kiitos. Näin ei käy minun lapselleni.

Minun lapseni jalostuu hienoksi ja hyödylliseksi yksilöksi jo elämänsä aikana; kuolema isänmaan puolesta ei voi antaa hänelle eikä hänen kansalleen enää mitään lisäarvoa.

Ihminen ei voi olla tykinruokaa. On kunniakkaampaa kuolla elämää arvostaen ja vaalien kuin sitä halveksien ja tuhoten.

Minä jaan tällaisen mielipiteen Sally Fieldin kanssa täysin. En missään tapauksessa päästäisi lastani "puolustamaan isänmaata" - ja äidin kunniaa - mihinkään, mikä viittaa sotimiseen. En siis edes nykyisen kaltaiseen Puolustusvoimiin. Olisin surkea ja säälittävä lälly, epä-älyllinen ja selkärangaton, jos tyytyisin luottamaan siihen, että lapseni ei tule koskaan joutumaan sotaan, vaikka asepalveluksen suorittaisikin. Rauhan aikaan luottaminen ja rauhan ajatukseen turvautuminen ei voi olla mikään älyllinen mahdollisuus.

Minä en pelkästään moiti Puolustusvoimia. Mielestäni laitoksesta löytyy paljon mielenkiintoista. Eräs tällainen on vastuukysymyksen miettiminen: mikä on kansalaisen vastuu omalle maalleen? Puolustusvoimien ajatuksenkulku etenee kuitenkin siten virheellisesti, että sotilaat opetetaan puolustamaan omaisuutta sen eri muodoissaan: maata Suomen rajojen sisällä, naisia ja lapsia ja kansallisia perusarvoja (kuten länsimaisia käsityksiämme oikeudesta ja vapaudesta).

Mielestäni ainoa asia, jota voidaan oikeasti puolustaa on yhteisö, jolloin ei varjella yhdenkään yksilön subjektiivisia etuja. Tämä ei kuitenkaan kuulu Puolustusvoimien ideologiaan.

Irakissa USA puolustaa öljy- ja muun suurteollisuuden subjektiivisia etuja. Yhteisöllisyyden voima nostaa tässäkin silti päätään ja se paljastaa väistämättömyytensä: kauniisti ajateltuna amerikkalainen suurteollisuus voidaan nähdä tällaisena yhteisönä. On vain niin, että tällaisen rahayhteisön etujen vuoksi sotimista ei voi perustella rehellisesti ja suoraan kansalle.
Ihmisille kun on tähän saakka opetettu, että kapitalistinen kilpailu käydään rehdisti talouden ja avoimuuden säännöillä, ei pakottamalla ja tappamalla.

Valokuvat ovat saalistani Muuramesta. Niitä on lisää Photobucketissa omassa Muurame-kansiossaan.




maanantaina, syyskuuta 24, 2007

Mies on aina ainutkertainen yksilö

Vanhemmuuden sukupuolittuneisuus on siis erittäin tärkeää tunnustaa ääneen, sillä sukupuolineutraaliuden ideologiselle perustalle ei voida rakentaa illuusiota kummempaa.

Eroperhe.netin foorumia lukiessa falskeimpia erovanhemmuudessaan näyttävätkin olevat etä-äidit, joiden voisi kuvitella edustavan esimerkillisintä, uudistusmielisintä ja älykkäintä ajattelua. Voisi olettaa, että he edustaisivat yksilöllisyyttä muuten niin kollektiivisessa vanhemmuudessa.

Etä-äidit ovat kuitenkin syrjäyttäneet itsensä aktiivisesta uudistajan ja järjestelmän kriitikon roolistaan passiivisiksi myöntelijöiksi.


Minua ihmetyttää se, miksi he eivät sukupuolineutraaliuden ihanteen vuoksi suostu korostamaan sitä, kuinka erilaisia he ovatkaan lähiäiteihin verrattuna. - Ja aivan erityisen erilaisia he saattavat olla kollegoihinsa etäisiin verrattuna. Nämä etä-äidit tahtovat korostaa vain sitä, että mitään vastakkainasetteluja ja eroavaisuuksia ei ole olemassa, koska sukupuolihan ei voi heidän mielestään olla mikään tekijä etäisäksi tai lähiäidiksi ryhtymisessä.

Tampereen yliopiston tutkija Kirsti Lempiäinen viittaa yhdysvaltalaiseen sosiologiin Talcott Parsonsiin, joka roolipohdinnoissaan luonnehtii feminiinistä roolia: Nainen on tyypillisesti ja ensisijaisesti [kursivointi Lempiäisen] ankkuroitunut kotiin. (114)


Lempiäinen muistuttaa, että naistoimijoiden sukupuolinen tila on kapeampi kuin miestoimijoiden.

Julkinen tila taas ei hänen mukaansa ole erityisen maskuliinisesti värittynyt. Sille löytyy mielestäni kätevä selitys siitä, että mies on ollut julkisuuden standardi, joten miehen sukupuoli on neutralisoitunut.

Ehkä tässäkin on muuten eräs syy siihen, miksi naiset omaksuvat innokkasti ja kuuliaisesti sukupuolineutraalin asenteen. Sukupuolineutraalit naiset eivät ole oivaltaneet syytä siihen, miksi julkisuus on näennäisen sukupuolineutraali areena. Se on sitä siksi, että miehen ei ole tarvinnut sukupuolena koskaan asettua vastakkain naisen kanssa, eikä miehen ole tarvinnut nousta puolustamaan etujaan naisia vastaan.

Sukupuolineutraalius julkisella areenalla johtuu siis naisten historiallisesta mitättömyydestä ja näkymättömyydestä.

Lempiäinen toteaakin: "Julkisen alue puolestaan ei ole erityisen maskuliinisesti värittynyttä, vaan näyttää siltä, että miehet kuljettavat yksilöään enemmän mukana kuin mieheyttään." Se on ymmärrettävää, sillä miehelle sukupuoli ei ole koskaan ollut ongelma.


Mieshän ei edes ole samassa mielessä sukupuoli kuin nainen on.

Erovanhemmuus on nostanut erittäin kiinnostavalla tavalla esiin miesten havahtumisen, että he ovat myös sukupuolia. Eroisät ovat kokeneet kärsivänsä ja menettävänsä lasten huollosta sovittaessa, jonka takia esiin on pilkistänyt aivan uusi ilmiö: julkisuudessa sukupuolensa vuoksi valittava mies.


Silmääni on pistänyt joukkovoiman puute ja yleinen haluttomuus edes koota tällaista miehistä painostusryhmää ajamaan eroisien - ja siten myös lasten - etuja. No miksikäs miehet alkaisivat kollektiivisesti esiintyä toistaan tukien julkisuudessa, jos kerran he ovat tottuneet liikkumaan julkisella areenalla individualistisina sankareina? - Miehethän ovat tähän saakka voineet kokea olevansa rauhassa naisilta, jolloin kilpailijoita ovat olleet vain toiset miehet. Siksi itsenäinen ja yksilöllinen sankari on pärjännyt.

Eroisille ja miehille yleensäkin on erittäin vastenmielinen ajatus, että heihin on lyöty sukupuolen takia jokin kollektiivinen tahra. Tällaiselta leimautumiselta he ovat tähän saakka varjeltuneet. Eroisyys lienee suomalaisessa yhteiskunnassa ensimmäinen ongelma, joka on tehnyt miehestä vihdoinkin sukupuolittuneen eli sukupuolen. Miehen ei ole tähän saakka tarvinnut kärsiä sukupuolestaan, joten sen on voinut sivuuttaa. Sukupuoli on ensi kerran paljastunut miehelle heikkoudeksi, ei voimaksi.


Onko etäisiksi joutuneiden miesten valituskertomuksissa ja etä-äitiyden valinneiden naisten diskurssissa jotain yhteistä? - Ei. Internetin keskustelupalstoilta muodostamani kuvan mukaan lapsensa menettäneet isät esiintyvät provosoivina taistelijoina. He sotkeutuvat asian yleisestä merkittävyydestä huolimatta usein alatyyliin ja hysteriaan.

He ovat yksilöitä, joita on kohdeltu väärin ainutkertaisina vanhempina.

Ja niitä muita isä-ääniä, jotka kampanjoisivat muuallakin kuin Internetissä, heitä ei juuri ole. Isyys ei ole mikään joukkovoima eikä miehiä yhdistävää liikettä ole syntynyt. Isien puolesta puhuvatkin lähinnä äidit. Naiset.

Etä-äidit puolestaan eivät korosta mitenkään yksilöllisyyttään, vaan pyrkivät kaikin tavoin sulautumaan etävanhempien kollektiiviin - niin, ja itseasiassa erovanhempien suureen massaan. Heillä on hirvittävä tarve osoittaa, että etävanhempikin voi olla hyvä vanhempi. Tässä nainen on jälleen osa kollektiivia, sukupuolensa opetusten mukaisesti. Naisen sukupuolella ei ole julkisuudessa niin itseoikeutettua asemaa kuin miehen, joten etä-äidit eivät oikeastaan puhu itsestään eivätkä he esitä kritiikkiä rakenteita kohtaan.

Mielenkiintoista on, että etä-äidit puhuvat nimenomaan ja ohjelmallisesti miesten puolesta, ja pyrkivät osoittamaan kuinka taitavia he ovat empaattisesti tulkitsemaan miesten tarpeita. Niinpä asetelma on kallistunut hulluksi: miehet puhuvat omien ihmisoikeuksiensa puolesta, ne kuuluvat hänelle yksilönä. Etä-äidit taas puhuvat miehistä kollektiivina, joka tarvitsee naisten ymmärtämystä.

Etä-äidit ovat kääntäneet kollektiivisen katseensa kokonaan miehiin. Heillä olisi kyky tarkastella myös oman asemansa kollektiivisia vaikeuksia rakenteissa, mutta yhtäkkiä miesten asemaan (eli etävanhemman) jouduttuaan heillä ei enää olekaan kollektiivisia vaikeuksia. Kuten ei niillä miehilläkään yleensä, paitsi jos joutuvat joskus elämässään huoltoriitaan lastensa äidin kanssa.

Etä-äiti ei siis kritisoi niinkään rakenteita, vaan havaitsemaansa naisten kyvyttömyyttä asettua empaattisesti miehen asemaan.



Lähde:

Lempiäinen, Kirsti (2007) Sukupuolinen toimija: kysymys olemuksesta, roolista ja tavasta. Sosiologia 2/2007, 109-125.

Viite:

Parsons, Talcott (1965) Social Structure and Personality. The Free Press (Collier-MacMillan Ltd), London.


Valokuvat otin eilen pyörä- ja maastolenkillä. Syksyn valo tuottaa ihmeellisen paljon sävyjä väreihin ja pilvenmuodostus taivaalla on aivan omaa luokkaansa. Tämä on minulle uusi havainto. Ihmeellistä. Syksy on valokuvaajan suosikkivuodenaika, hmm... yksi niistä.