keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Vasiljevna kaipaa Valintatalon henkeä

Työpaikka eli työnantaja ja työnjohto voivat sairastaa monella tavalla. Lopulta he sairastuttavat myös työntekijät. Siksi on ihana osallistua iloon, jonka joku kokee omassa työyhteisössään.

Vasiljevna kirjoittaa työskentelystään maahanmuuttajien julkaisemassa Mosaiikki-lehdessä (5-6/2007). Lehteä rahoittaa RAY. Se on Jyväskylässä julkaistava kolmikielinen (suomi, venäjä ja englanti) maahanmuuttajien tiedotuslehti, jota painetaan 500 kappaletta.

Vasiljevnan piti etsiä itselleen työharjoittelupaikka. Hän oli kuullut hyvää Vaajakosken Valintatalosta eräältä sukulaiseltaan, joka oli työskennellyt siellä. Sukulainen oli aina kertonut innoissaan kaupan mukavasta henkilökunnasta.

Vasiljevna lähti tapaamaan myymälän johdossa työskentelevää Kikiä. "Heti kun aloin keskustelemaan johtajana toimivan Kikin kanssa, unohdin kokonaan hermoilemisen. Kerroin itsestäni mitä osasin, selitin miksi olin tullut. Se ei ollut lainkaan vaikeaa, ja lopputuloksena minä sain työharjoittelupaikan."

Huomasin lukevani Vasiljevnan yksinkertaista ja lyhyttä tarinaa suorastaa ahmien. "Huomasin, että työntekijät olivat erittäin hyväntahtoisia ja hauskoja. Me vitsailimme usein, välillä jopa lauloimme. Tauon aikana minut kutsuttiin kahville yhdessä muiden kanssa. Jos joku juttu ei heti onnistunut, tytöt selittivät ja näyttivät kaiken kärsivällisesti, ja muutaman päivän kuluttua tiesin jo mitä pitää tehdä ja miten."


Jopa asiakkaat vaikuttivat Vasiljevnasta kannustavilta. "Ensimmäisellä viikolla kaikkein kauheinta oli, kun asiakkaat kysyivät minulta, mistä joku tietty tavara löytyy. Yritin painaa mieleeni, missä mikin sijaitsee, mutta jos en pystynyt löytämään jotain niin selitin, että olen ollut täällä työharjoittelussa vasta muutaman päivän ja minulle vastattiin aina hymyillen: 'Ei se mitään.'"

Vasiljevna kertoo, kuinka aika kului niin nopeasti, ettei sen rientoa edes huomannut. Sitten koitti lähtöpäivä, jolloin työharjoittelurupeama oli tullut päätökseen.

"Rehellisesti sanottuna en olisi lainkaan halunnut lähteä sieltä pois", Vasiljevna tunnustaa.

"Minusta tuntui myös, että me kaikki ystyvystyimme keskenämme."


Se oli Vasiljevnan mukaan yksinkertaista, koska työporukka oli pieni, vain yhdeksän ihmistä. Johtaja Kiki tervehti häntä aamuisin hymyillen venäjäksi lausahtaen että "dobroje utro" eli hyvää huomenta. Kiki opetteli mielellään venäjänkielisiä sanoja ja sanoi usein Vasiljevnalle "spasibo", kun hän kiitti tehdystä työstä. Vasiljevna kertoo nimittäneensä Kikiä "iloiseksi naiseksi".

Vasiljevna onkin lisännyt kirjoituksensa loppuun Vaajakosken Valintatalon yhteystiedot, jos joku maahanmuuttaja etsii työharjoittelupaikkaa. Kyselijöiden kannattaa soittaa Kirsi Suuroselle, joka osaltaan ollut luomassa lähtemättömän vaikutuksen tekevää sympaattista ilmapiiriä elintarvikemyymäläänsä.

Aivan ihana pikku kertomus, joka on paras todiste siitä, että kyynisyys ei ole mikään voima.


Kuvat otin perjantaina 12.10.2007, jolloin maa oli pakastunut kiehtovasti kuuraan. Pikku ruusukin on saanut huurteisen kuorrutuksen. On jännittävää odotella ilman kylmenemistä ja jääkiteiden muodostumista. Luvassa siis paljon luonnon omaa taidetta ja estetiikkaa, kun lähtee ulos tarkastelemaan kaikkea läheltä.

maanantaina, lokakuuta 15, 2007

Varokaa ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia!

Miten päästä vaivattomasti ja nopeasti yhteyteen paikkakunnan maahanmuuttajien kanssa? No mitenkään, jos se hienojen maahanmuuttajaprojektien ja kaupungin asialle omistautuneiden virkamiesten varassa.

Olen PITKÄÄN miettinyt ja etsiskellyt mahdollisuutta päästä tapaamaan maahanmuuttajia. Haluaisin vain jutella välittömässä hengessä niitä näitä. Ei mitään sen kummempaa. Luulisi tällaisen kohtaamistoiminnan järjestämisen olevan mahdollisimman halpaa ja helppoa; eihän se vaadi kuin jonkin tilan, jonne ihmiset osaavat tulla. Mitään ohjelmaakaan ei tarvitsisi aina olla. Itseasiassa jopa pelkkä hiekkalaatikko kävisi tällaiseen tarkoitukseen.

Säpsähdin, kun erän läheiseni alkoi puhua, että hänen suhtautumisensa maahanmuuttajiin on muuttunut kireämmäksi. "Viranomaiset hoitavat maahanmuuttajien asioita, ja meidän suomalaisten ongelmat jäävät hoitamatta." Ajattelin, että jos poikani kasvaa tällaisessa ilmapiirissä, minun on välttämätöntä alkaa toimia siten, että voin tarjota vastavoiman tälle umpimieliselle nationalistiselle ajattelulle. Lähdin viimeinkin järjestelmällisesti kyselemään missä ja milloin on mahdollisuus vapaamuotoisesti kohdata erilaisia ihmisiä eri kulttuureista.

Olen lisäksi vakuuttunut, että kaikki uuden ideointi tarvitsee aina ravinnokseen heterogeenista, monisärmäistä ja monipuolista ympäristöä. Mahdollisimman paljon sattumanvaraisuuksia ja yllätyksiä siis. Sellaista vieraat kulttuurit voivat tarjota. Arvelen, että ajatteluni vaurioituu siitä, jos joudun elämään monoliittisessa yhden totuuden ympäristössä. Se ei viritä minua mihinkään.

Kyselykierrokseni julkisessa hallinnossa oli puuduttavan tyhjä ja turhauttava. Virkamiehet eivät näköjään edes yritä taistella sitä yleistä ajatusta vastaan, että byrokraatin ei tarvitse ajatella itse. Ajattelutyö ei ainakaan ole se tehtävä, johon virkamies palkataan. Se on sääli, sillä nimenomaan ajattelu on ehtymätön luonnonvara, joka ei käytettäessä ainakaan vähenny, päinvastoin. Yksi idea poikii kymmenen muuta ideaa.

Työväenopistossa ei ollut tarjolla mitään. Työväenopiston luukulta minut ohjattiin Palapeli-projetiin, joka tuntui olevan ainoa mitä jyväskyläläisten ja maahanmuuttajien kohtaamiseksi ja lähentämiseksi on järjestetty. Tympääntyneen ja muutenkin huonokuntoisen näköinen virkailija nimeltä Kristiina neuvoi minua Jyväskylän kaupungin matkailuinfossa Nikolainkulmassa. Hän vaikutti ihmiseltä, joka olisi varmasti mieluummin tehnyt kaikkea muuta kuin alkanut etsiä vastausta kysymykseeni, että missäs se Palapeli nyt olikaan ja onko jotain muuta kansainvälistä kohtaamistoimintaa tarjolla.

Näin jo naisen naamasta, että hän tulee neuvoneeksi minua varmasti väärin, joten kysyin saman asian vielä uudestaan. Kerroin hänelle, että en todellakaan aio asioida väärässä osoitteessa, koska olen näinkin paljon asiaa selvittääkseni nähnyt vaivaa. No, lopulta sain Palapeli-projektin oikeankin osoitteen.

Viranomaisissa asioidessa joutuu muuten harmillisen usein asioimaan lysähtäneiden keski-ikäisten kääkkien kanssa, jotka "kantavat muutamat vähäiset ylikilonsa pyöreän ihmisen ylpeydellä". Nämä samat iloiset pyöreät ihmiset ovat sitten niitä, jotka eivät huomaa, ajattele eivätkä näe. Oma turtumus on niin suloista.

Niinpä sitten Palapeli-projektin tiloihin osoitteeseen Väinönkatu 1B. Tämä työvomahallinnon alainen projekti osoittautui heti keskusteluun päästessäni sellaiseksi, että sillä ei ole oikeastaan tarkoituskaan saattaa maahanmuuttajia kosketuksiin paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Palapeli organisoi kielikoulutusta ja jotain muuta, mutta sen toiminnassa ei ole huomioitu ihmisten välistä kanssakäymistä.

Juttelin kahden projektityöntekijän kanssa, jotka sattuivat olemaan samassa huoneessa. Paikalla olivat ilmeisesti Jaana Suokonautio tai Heli T. Laine ja Reet Mammon.

Mammon kuljetti minut heti ilmoitustaululle, jossa oli ilmoitus MLL:n vanhempi ja lapsi -ryhmästä. Se kokoontuu maanantaisin kello 10-12 Kuokkalan kaupunginosassa. Se olikin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole tarjolla Jyväskylässä ihmisten kanssakäymisen auttamiseksi. Komeassa ja kalliin näköisessä tilassa toimivan Palapeli-projektin työntekijät valittelivat minulle liitan-laatan kaikenlaisia ongelmiaan, jotka estävät kohtaamispaikan järjestelemisen ja asian kehittelyn.

Naiset neuvoivat minua kyselemään seuraavaksi Jyväskylän kaupungin maahanmuuttovirastosta, mutta olisipa perin kummallista, jos Palapelin kaltaisessa projektissa ei tiedettäisi jos kaupungilla olisi jotain yhteiselämän edistämiseksi tarjolla. Tällaiset tilanteet, joissa joku julkishallintoon kuuluva osapuoli ei osaa kertoa oman erityisalansa asioista muualla julkishallinnossa, juoruavat paljon kyseisen byrokratian osasen kyvyttömyydestä toimia osana julkishallintoa.

Minä vastasin pontevasti ja selkeäsanaisesti, että kohtaamisiin, kanssakäymiseen ja yhteisölliseen elämään ei ole koskaan tarvittu rahaa; kysehän on todellakin esimerkiksi vain yhteisestä hiekkalaatikosta ja piha-alueesta, jonne eritaustaiset ihmiset tietäisivät tulla.

Naiset suosittelivat minulle, että ryhtyisin maahanmuutajaperheen kummiperheeksi. Joopa joo. Minun ideani pääpointti on se, että kohtaamisten pitää olla sattumanvaraisia, mitään rajoittavia aikatauluja ja kangistavaa ohjelmallisuutta ei saisi olla. Ihmisten pitäisi voida Jyväskylässä mennä nopeasti pistäytymään jossain yhteisessä paikassa, kun siltä sattuu sillä minuutilla tuntumaan. Toiminnan ei saa olla tosikkomaista.

Jatkoin byrokraattinaisille, että en tullut etsimään ensisijaisesti ihmissuhdetta. Kummiperheeksi lähteminen on aina ihmissuhde ja siten aivan eri tavalla velvoittava kuin minun etsimäni mahdollisuus tutustua ihmisiin ja tavata monenlaisia ihmisiä.

Kantasuomalainen Palapeli-projektityöntekijä nauroi minulle räkäisesti: "Joo, joo, kaikkea sitä aina esitetään, mutta mihinkään ei sitten olla valmiita sitoutumaan. Tuo on just suomalaisten perusvika: sitoutuminen ei kiinnosta."

Minä olin ihmeissäni. Että tässä vielä jotenkin sitoutumaankin? (Että tämäkin kansainvälinen jutustelutoiminta olisi ideatasolla vain jokin kehno jäljitelmä parisuhteesta, joka on noussut ihmissuhteen ideaaliksi.)

Aloin jälleen muotoilla painavaa vastalausettani. Ei, kuulkaa, homman nimi pitää olla nimenomaan se, että mitään sitoutumista ei tarvita. Ihmisten välisen kohtaamisen antamaa nautintoa ja palkintoa ei yhtään lisää se, että ihmiset on sitoutettu johonkin (virkamiesten rakentamaan) järjestelmään. Sitoutumisen pakko ei mitenkään jalosta kohtaamisia ja ihmisten lähentymistä. Sitoutuminenhan on vapaaehtoista; tunne siitä että kuulut yhteen ihmisten kanssa syntyy luonnostaan, kohtaamisten myötä, ei sellaista voi alkumetreillä vaatia keneltäkään.

Naiset kehottivat minua menemään leikkimään Pupuhuhdan kaupunginosan leikkipuistoihin. Siellä asuu paljon maahanmuuttajia. Totesin, että joo, mutta tässäkin on kyse siitä, että minä itse keksin ja järjestän; kaupungin ja julkishallinnon palkatut virkamiehet ja työntekijät eivät sellaista minulle tarjoa.

Pupuhuhdan leikkipuistoihin ja hiekkalaatikoille lähteminen ei myöskään ole sama asia kuin se, että on selkeästi osoitettu yhteinen paikka eri kulttuurien kohtaamiseen. Ei pupuhuhtalainen vanhempi läheskään aina ole halukas tutustumaan ja juttelemaan, aikuiset tahtovat usein ulkoillessaan olla yksinkertasesti rauhassa. Yhteiseen kohtaamispaikkaan saapuminen taas tarkoittaa varmasti sitä, että paikalle tulleet ihmiset ovat sosiaalisella tuulella ja mieli avoimena.

Palapeli-projektin työntekijänaiset alkoivat voivotella minulle, että maahanmuuttajiakin on vaikea saada mukaan esittelemäni kaltaisiin yhteisöllisiin projekteihin. Naiset sanoivat minulle kirjaimellisesti näin: "Maahanmuuttajatkaan eivät halua sitoutua." Istu ja pala! Silti tuota sitoutumista edelleen jankutetaan ja vaaditaan, vaikka tämä sitoutumiskammon on yleisesti tiedossa julkisessa hallinnossa. Kysyin naisilta, että miksi ihmeessä te tässäkin jankutatte tästä sitoutumisesta?

Väitän, että sitoutumattomuus on ihan tervettä ja erittäin ymmärrettävää.

Miksi siis eri kulttuurien välisen toiminnan kehittämisestä kieltäydytään siksi, että ihmiset eivät tahdo sitoutua? Pitää luoda juuri sellaisia hankkeita, joita olin selvityskierroksellani kyselemässä: ihmiset saavat vapaamuotoisesti tavata toisiaan, juuri sillä hetkellä kun sattuu huvittamaan. Mitään enempää on järjetöntä vaatia.

Taas yksi todiste siitä, että byrokraatit suunnittelevat projektejaan toisten byrokraattien tarpeisiin. Byrokraattihan on itse sitoutunut toimimaan kuuliaisesti omassa järjestelmässään, mutta ei tuollaista asennetta voi missään tapauksessa edellyttää ihmisiltä, jotka lähestyvät toista ihmistä ihmisenä.

Niin, ja tuo sitoutumisesta jankuttaminen on lähes sumentaa minunkin näköni. Eihän tuo sitoutuminen ja sitouttaminen ole edes kohtaamispaikkojen puuttumisen ydinongelma. Ongelmahan on nimenomaan se, että mitään kohtaamispaikkaa ei ole vielä kukaan halunnut ja viitsinyt kehittää. Ei, vaikka kaikki Suomen kaupungit korostavat mielellään kansainvälisyyttään ja välitöntä ilmapiiriään, jotka "ulkomailta saapuva matkailija helposti aistii".

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Miesten valtio


Suurin virhe pohjoismaisessa hyvinvointijärjestelmässämme on se, että naiset ovat muka virittävinään tuekseen "valtion", mikä kiistatta on tukenut "feministisellä politiikallaan" naisten oikeuksia.
Mielestäni illuusio valtion tarjoamasta avusta on johtanut siihen, että naisten oikeudet ovat pysyneet erilaisina käytännön elämässä ja lainsäädännössäkin, kun oikeuksia verrataan miesten vastaaviin.

Naiset - siis myös feministit - luulevat, että valtiossa voidaan luoda naisten oma alue, jossa heidän oikeutensa toteutuvat. Naiset eivät käsitä, että valtio on nimenomaan miesten projekti. Miehille se antaa paljon, mutta naisten pitäisi valtion mukaan toimia edelleen epämääräisemmällä puolella eli yhteiskunnassa, jossa ei ole tukena valtion rakenteellisuutta.

Naisten perusongelma valtiossa on myös se, että kansalaisaktiivisuuden edellyttämät ominaisuudet ja taidot eivät ole "naisellisia" piirteitä. Nainen on siis poliittisena vaikuttajana rampa sukupuolensa vuoksi. "Yksityinen-julkinen -jaottelu ja siihen liittyvä abstraktin yksilön ideaali ovat olleet yhtenä syynä siihen, että nainen on nähty kansalaisen vastakohtana.

Ruumiilliseksi ja partikulaariseksi mielletty nainen on ymmärretty neutraaliutta vaativaa politiikkaa häiritseväksi tekijäksi, ja sen vuoksi yksityiseksi olennoksi. (Elomäki, Naistutkimus 2/2007 [Lister 2003; Pateman 1988; Phillips 1991; Young 1990])

Jaana Kuusipalo kirjoittaa uusimmassa Naistutkimus-lehdessä (2/2007), että valtion toimijatkin ovat omaksuneet dominoivan feministisen diskurssin (79). Se ei varmasti ole huono asia kenenkään mielestä - etenkin kun tulokset hyvinvointivaltion kehittämisessä puhuvat vakuuttavasti puolestaan.

Vaarana on kuitenkin se, että samaan aikaan feminismi älyllisenä ja kriittisenä liikkeenä kadottaa otteensa. Feminismi sulautuu ja maastoutuu osaksi valtiota, ja toisaalta ideologiasta puhuminen muuttuu jonkinlaiseksi rikokseksi.

Feminismiä pidetään kiihkoiluna ja ahneutena samaan tapaan kuin luterilaiset valtionuskovaiset pitävät herätyksen kokeneita hihhuleina.

Johtopäätökseni siis on, että valtion "feminismi" on siis pitkälti patriarkaatin tuote. Kun feminismi annetaan valtiolle työkaluksi, se alkaa muovautua valtion sisäisten valtarakenteiden mukaan. Niin, ja ne valtion valtarakenteet - ovatko historiallisesti miesten vai naisten luomia?

Nykyinen tasa-arvotyö jaksaa hämmästyttää minua siksi, että korostetaan naisten erityisyyttä ja etsitään jotain naiseuden ydintä, jonka perustalle voidaan luoda naisille sopivia toimintamalleja. Ei sellaista naiseuden essentialistista, olemukseen jo syntymässä saatua ydintä ole olemassakaan.
Sukupuolella kun ei ole muuttumatonta ydintä, muotoa eikä sisältöä. Sukupuoli on aina dialoginen määritelmä; se syntyy vain kun se haastetaan kamppailuun.


Luulen, että miesten kritiikki tasa-arvotyötä kohtaan ja miesten oma herääminen "tasa-arvon" ajamiseksi johtuu tämän ongelman oivaltamisesta. Naiset haluavat hyväksikäyttää ja riistää valtiota avuttomuudellaan. He eivät siis uskaltaudu kohtaamaan itse ongelman aiheuttajaa eli miehiä ja kaikkeen valtaan liittyvää sukupuolista kategorisointia.
Naisten pitäisi siis luopua illuusiosta, että hyvinvointivaltio ratkaisee (ja on jo ratkaissut) sukupuoleen kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden, ja alkaa oikeasti puhua siitä sorrosta, jota he kohtaavat naisina eli sukupuolena.

Jaana Kuusipalo huomauttaa, että akateemisen feminismin artikuloima naisystävällinen hyvinvointivaltio -diskurssi [s. 60-61, [Feminists Theorize the State]] vahvisti käsitystä hyväntahtoisesta valtiosta.

Tämä on juuri se hauta, johon feministit Suomessa kaatuvat. Silkkaa auktoriteettiuskoa, joka sokeuttaa ja lopettaa älyllisen toiminnan.


Miehille on sopinut hyvin se, että naiset ovat syrjäyttäneet miehet ulos valtion kanssa käymästään dialogista. Naiset ovat tulleet tosiasiassa ajaneeksi tällaisella valtiokeskeisyydellään miesten etuja. Miehet ovat samaan aikaan säilyttäneet ja vahvistaneet yhteiskunnassa etujaan ja asemiaan, kun naiset ovat (feministisenkin ihanteen) mukaan ottaneet valtion työparikseen.

Naisten pitää siis osata käyttää valtiota työvälineenä, ei keskustelukumppanina. Keskustelut on käytävä miesten eli valtarakenteiden kanssa, miehet on siis tuupattava "naisten alueelle".
 

Auktoriteettiuskovaiset eli hyvinvointivaltion hyvyyteen uskovat naiset tuntevat lamauttavaa kiitollisuutta yhteiskuntaa kohtaan. Naiset alkavat pettävästi luulla: "Valtio on meidän projektimme."

Kuvaava arjen esimerkki tästä löytyy lapseni päiväkodista, jonka pintamateriaaliremontti eri vaiheineen kertoo osuvasti naisten sokeutumisesta. Päiväkoti Koivulinnaan vaihdettiin uutta lattiapintaa. Seiniin kiinnitettiin akustiikkalevyjä. Työn olisi voinut odottaa valmistuvan kuukaudessa, mutta Jämsänkosken tekninen osasto tarvitsikin siihen yli kolminkertaisesti aikaa. Samaan aikaan koko päiväkoti oli evakossa, kolme ja puoli kuukautta.

Niinpä niin. Ensin vt. päivähoidon johtaja Johanna Pajunen harhautui uskomaan miesten tarpeeseen käyttää kohteeseen aikaa.
Toiseksi päiväkodin henkilökunta harhautui uskomaan, että pitkä evakkomatka on aivan ansaittua, sillä sosiaaliset hyvinvointipalveluthan ovat nimenomaan naisia ja lapsia varten. On siis kohtuullista, että syyllisyyskuormaa voidaan näin hiukan keventää, kun annetaan uhri evakkoon lähdön muodossa teknisen osaston ja miesten hyväksi.

Kolmanneksi, lasten vanhemmat harhautuivat uskomaan, että evakuointiuhri on aivan kohtuullinen rangaistus heille siitä, että he jättävät lapsensa joka päivä ulkopuolisen hoitoon, eikä äiti ole hoitamassa lapsia kotona.
Lisäksi vanhemmat saivat evakuointiuhrin helposti hyväksymällä kevennetyksi sitä syyllisyyskuormaa, että heidän lapsiaan hoitavat alipalkatut naiset. - Olihan vanhempienkin mielestä evakuointiuhraus helppo hyväksyä, koska päiväkodin henkilökuntakin oli sen hyväksynyt.

Olisi ollut epäsopivaa olla eri mieltä alipalkattujen ja siten aliarvostettujen naisten kanssa.
On kohteliasta olla samaa mieltä, koska alipalkatuilla ja aliarvostetuilla naisparoilla riittää ongelmia muutenkin. "Heikkojen" myötäily on monen mielestä oikeutettua, mutta älyllisesti se ei ole perusteltua, sillä se voimistaa status quota, jossa yhteiskunnan vahingolliset valtarakenteet säilyvät edelleen.

Ja taas voidaan samoin perustein mitoittaa ajallisesti täysin väärin jonkin Jämsänkosken sosiaalilaitoksen remontti, koska naisten kuuluu olla niin pirun kiitollisia hyvinvointivaltiostaan.

Odotan mielenkiinnolla, milloin kaupungin rakennusmestari Mika Maahi ja naisten työtä paremmat miestyöntaitajat ilmestyvät naisten ja lasten pariin pitämään ideologista kurssia.


Lähteet:
Elomäki, Anna: Kansalaisuuden sukupuolittuneet representaatiot suomalaisissa eduskuntavaalijulisteissa. 4-15. Naistutkimus - Kvinnoforskning 2/2007.
Kuusipalo, Jaana: Feministisen diskurssin rajat Suomessa ja Britanniassa. 77-82. Kirja-arvostelu kirjasta: Johanna Kantola 2006. Feminists Theorize the State. Palgrave Macmillan, Houndmills, Basingstoke, Hampshire, 197 s. Naistutkimus - Kvinnoforskning 2/2007.


Viitteet:
Lister, Ruth 2003: Citizenship: Feminist Perspectives. Palgrave Macmillan, London.
Pateman, Carole 1988: Sexual Contract. Polity Press, Cambridge.
Phillips, Anne 1991: Engendering Democracy. Polity Press, Cambridge.
Young, Iris Marion 1990: Justice and the Politics of Difference. Princeton University Press, Princeton.
Kuva: Gardajärveltä Italiasta.

Miehet teettävät työt naisilla

Tehyn lakon uhatessa on hyvä miettiä, kuka oikein on hyötynyt siitä, että naiset ovat yksin hoitaneet lapset, vanhukset, sairaat ja muuten heikot?

Naisten kannalta tarkasteltuna elämme pikemminkin hyvinvointiyhteiskunnassa kuin hyvinvointivaltiossa. Naiset tekevät talkoohengessä niin merkittävän osan huolenpito- ja auttamistyöstä, mikä voitaisiin valtiollistaa.

Sosiaalihallituksen laskelmien mukaan lastenhoidosta puolet ja kolmannes vanhustenhoidosta tehdään palvelujen ulkopuolella. Samanlainen tilanne vallitsee vammaisten hoidossa. (Julkunen 1991)

Miesten kannalta sama ilmiö näyttäytyy tietysti rakenteellisesti vahvempana eli hyvinvointivaltiona. Miehet eivät tee - eikä heidän lähtökohtaisesti odoteta tekevän - yhtä paljon hoitatyötä kuin naiset. Jopa miehen vanhemmuus eli isyys kärsii tästä työjaosta, jossa miehen ei odoteta olevan vanhempana eli privaatin sfäärin hoivatyöläisenä yhtä vahva ja tehokas kuin nainen on äitinä. Naisenhan odotetaan tekevän muillakin elämän alueilla ilmaiset hoitotyöt.

Norjalainen Kari Waerness (1987) on korostanut tätä pöllyttäessään vanhusten avo- ja yhteisöhoitoideologian myyttejä. Hän arvioi norjalaisten ajankäyttötutkimusten perusteella, että 16-74 -vuotiaat tekevät kroonisesti sairaiden, vajaakuntoisten ja hoidosta rippuvien vanhusten hoivatyötä ajallisesti kahdeksan kertaa enemmän kuin mikä käytetään julkisessa kotipalvelussa.

Tanskassa kaikesta yhteiskunnallisesti hyödyllisestä hoiva- ja hoitotoiminnasta vähintään puolet tehdään epävirallisesti. [Hegland 1990]

Kun vaaditaan epävirallisten voimavarojen käyttöönottoa hoidossa ja auttamisessa, on syytä huomata, että ne ovat jo käytössä. Vaatijat eivät siis tule esittäneeksi mitään uutta ja omaperäistä.

Raija Julkusen ajatusta mukaellen totean, että naisten kotona eli julkisen sektorin ulkopuolella tekemää hoivatyötä on ollut yksioikoisen helppo vähätellä. Sen olemassaoloahan ei ole välttämättä edes havaittu, kun lasketaan mitä hyvinvointi"valtio" tulee maksamaan.

[...] "Mutta otaksun, että sosiaalipoliittisiin järjestelmiin ja hyvinvointivaltioon liittyneet ajatusmuodot -naistyön yleisen näkymättömyyden ohella - ovat ajoittain estäneet meitä näkemästä ei-valtiollisen tärkeyttä." (52)

Hyvinvointivaltio on siis miesten etuja ajava projekti, jossa miehet saavat poimia rusinat pullasta tarvitsematta itse juurikaan osallistua vastuunkantoon.

Hyvinvointiyhteiskunta taas on naisten projekti, jossa naiset kantavat vastuun ja tekevät työt. On siis loogista olettaa, että lainsäätäjä on kaatanut vanhemmuuden vastuun naisille, ja vahvistanut miehen asemaa epävanhempana pelkästään hyvää tarkoittaen. Lainsäätäjän mielestä tämä on itsestäänselvä luonnonjärjestys, jollaiseksi miehet ovat halunneet muunkin yhteiskunnan muokata.

Kapinoivien eroisien närkästys on siksi ollut poikkeuksellisen kärkevää, koska eroisien aseman heikkoutta pohdittaessa joudutaan kaivamaan esiin koko rakenteellinen perusta eli sukupuolitettu työnjako. Linja, jolla miesten vapaus on haluttu yhteiskunnassa turvata naisten vastuuta kasvattamalla, on eroisyyden ja vanhemmuuden jakamisen kannalta tuhoisa.

Eroisät kokevat herätyksen kaltaisen tilan, jossa he ensi kertaa miehinä joutuvat vastakkain sukupuolisopimuksen kanssa. Eroisien palaute lähenee siksi osin hysteriaa, sillä aiemmin he ovat välttyneet kohtaamasta sukupuolta kaikkea hallitsevana metateemana. Naiset puolestaan sukupuolena (mies ei ole sukupuoli, vain nainen on) ovat luontevasti oppineet mukautumaan kaiken sukupuolittuneisuuteen.

Julkusen mukaan ilmainen naistyö on elintärkeää hyvinvointivaltiolle.

"Huolenpidon rakenteet ovat historiallisesti ja kulttuurisesti vaihtelevia. Mutta yksi on ollut pysyvää: rakenteiden sukupuolistuneisuus niin, että hoivatyö, ennen kaikkien avuttomien hoiva, on naisten työtä, mutta suuri osa muustakin auttamisesta, jossa pidetään ihmisiä yhteisöjen osana ja sosiaalisissa siteissä. Auttamisammattien kenttä naisistuu tendenssinomaisesti ja sosiaalivaltion auttava kerrostuma on yhä enemmän naiskerrostuma. Naiset pitävät yllä hyvinvointivaltiota ja sen ideologiaa sekä ammateissaan että palkattomalla koti- ja vapaaehtoistyöllä. Ilmaisesta naistyöstä johtuen suuri määrä tarpeita, jotka periaatteessa tunnustetaan legitiimeiksi valtiossa, ei kilpaile julkisista resursseista ja niin tulee mahdolliseksi pitää yllä hyvinvointivaltion ideologiaa huolehpidosta." (64)

Hoivatyöhön liittyy poikkeuksellisen painava vastuu, koska hoivan kohde on heikko ja avuton, esimerkiksi lapsi. Julkusen huomauttaa, että nimenomaan naisten ammatteihin liittyy aivan erityinen vastuullisuuden velvoite.

"Puhe vastuusta, itsen unohtamisesta ja syyllisyydestä on aina ollut naisille suunnattua puhetta, naisten vastuuntuntoon ja vastuurationaalisuuteen vetoavaa: siihen että naiset laittavat sivuun vastuun itselleen ja itsestään ja hyväksyvät itseensä kiinnittyvä avuttomat 'toiset'." (64)

Julkunen viittaa siihen, kuinka lopulta ammatillista osaamistaan kehittänyt naistyö halutaan siirtää takaisin koteihin, kotirouvien tekemäksi työksi.

"Miten paljon auttamisen ja huolenpidon epävirallistamisen visioissa on kysymys siitä, että ammatillinen naistyö on tulossa 'liian kalliiksi' kapitalistisen patriarkaatin tulonjakosuhteille?" (65)

Naisille ei siis toisin sanoen haluttaisi maksaa työstä palkkaa, sillä naisten työhän on tyypillisesti sellaista, että naiset tekevät sitä ilmaiseksikin kotona ja muualla privaatissa sfäärissä. Sama ajattelutapa kulkeutuu kaikkien naisten vahingoksi muihinkin kuin perinteisiin naisten hoiva-ammatteihin.


Lähde:

Julkunen, Raija (1991) Hyvinvointivaltion ja hyvinvointipluralismin ristiriidat. Artikkeli kirjassa Aila-Leena Matthies, toim. (1991) Valtion Varjossa. Katsaus epävirallisen sektorin tutkimukseen. 51-68. Sosiaaliturvan Keskusliitto, Helsinki.


Viite:

Hegland, Tore Jacob (1990) Frivilligt arbete och sociala tjänster. I Singa Sandelin (red.): Nya strategier inom socialvården i Norden. Sosiaalihallituksen julkaisuja 6/1990. Helsinki 1990.

tiistaina, lokakuuta 09, 2007

Miehet tukevat toisiaan

Jo 1940-luvulla perustettu keskiviikkokerho on yhä voimissaan. Se on suorastaan kummallisen elinkelpoinen, vieläkin. Se on kerho, jonne tytöiltä on pääsy kielletty.

Asiasta uutisoi Hufvudstadsbladet eilen 8.10.2007. Sama lehti jatkaa kerhon kimpussa tänäänkin. Hyvä.

Poikien oma klubi ei kuulosta aikuisten touhulta, vaan mieleen nousee ensiksi päiväkoti-ikäisten poikien oma identiteettikerho, jossa miesvetäjä opastaa pikkupoikia miehisiin harrastuksiin. Tai alakouluikäisten kerho, jossa pojat ovat korkeintaan neljäsluokkalaisia.

Tuollaisissa kerhoissa ei olisi mitään oudoksuttavaa, joskin niissäkin pitäisi olla jokin hyväksyttävä selitys sille, miksi tyttöjä ei päästetä mukaan.

Mutta että eliittimiesten oma keskinäinen klubi, jonne miehet vetäytyvät rauhassa keskustelemaan...

Minulla ei ole mitään miesten omia terapiaryhmiä vastaan, mutta näihin terapiaistuntoihin ei saa kytkeä mukaan valtaa ja sen käyttöä. Nyt keskiviikkokerhossa käy Suomen poliittinen ja taloudellinen huippujohto hakemassa sukupuolensa vuoksi vertaistukea.

Kylläpä vain edelleen näyttää sukupuoli olevan se tekijä, jonka avulla Suomea hallitaan! Sukupuoli näyttää olevan näille herroille ihan oma kyky, jota on vaalittava. Sukupuoli (sex) ei siis ole tässäkään vain biologiaa, vaan se on konteksti, ympäristö, jossa ihminen toimii (gender).

Ymmärtäisin vertaistuen tarpeen hyvin, jos miehet hakisivat vertaistukea sairauteensa, parisuhde- ja ihmissuhdeongelmiin, lastenkasvatukseen, laihduttamiseen, parempaan mieskuntoon tai muuhun terveellisten elämäntapojen ylläpitoon. Nyt keskiviikkoklubi etsii vahvistusta miehuudelle, siis sukupuolelleen.

Yhteiskuntaa ei siis haluta tehdä sukupuolisesti yhä läpinäkyvämmäksi, vaan sukupuolijaon mukaisia muureja rakennetaan tietoisesti.

Miesten välisissä suljetuissa keskusteluissa päädyttäneen helposti siihen ihan samaan binääriseen ja dikotomiseen ajattelutapaan, mikä muuten periytyy mies-nainen -ajattelusta kaikkialle. Miehet voivat sulkea keskuudestaan ne ongelmat, jotka koskevat naisia. Ja naisia koskevia, naisten omia ongelmiahan ovat esimerkiksi kaikki hoiva ja hoitaminen, heikommista huolehtiminen, lapset, sairaat, vanhukset, koti... Eli kaikki se privaatin sfäärin työ, joka ei julkisuudessa näy. Siksi silmät on helppo sulkea yksinkertaisesti perustamalla poikien oma kerho.

Binäärisen ajattelun suoranaisesta ohjelmallisuudesta juoruaa muuten se, että seurakunnan johdossa on ahkeroinut seitsemän vuoden ajan Teollisuuden ja Työnantajain keskusliiton toimitusjohtaja Johannes Koroma. Ei, mutta nyt tämä selonteko meni jo ihan horror-kamaksi.

Arja Alhon (HBL 9.10.2007) mukaan Suomi on pieni maa, siksi Keskiviikkokerho on demokraattinen ongelma. Suuressa maassa on paljon erilaisia kerhoja ja seuroja, jotka toimivat toistensa vastavoimina. Suomessa puolestaan on Alhon mukaan vain Keskiviikkokerho.

Alho haistattaa pitkät vanhoille äijille HBL:n kuvatekstissä. Vanhat patut eivät häntä kiinnosta, vaan hän keskustelee mieluummin nuorten IHMISTEN kanssa. Tämä on iso askel eteenpäin myös Arja Alholle, joka epämääräisin perustein antoi miljoonakorvaukset lähes anteeksi Ulf Sundqvistille. Uffehan ei oikeastaan perustellut maksuhaluttomuuttaan mitenkään muuten kuin vetoamalla miehisesti siihen, että enempää Suomen valtio ei tule häneltä saamaan.

Mutta Alholla riittää näköjään kykyä virheiden tunnistamiseen ja uuden oppimiseen. (Enkä puhu tässä virheiden tunnustamisesta, vaan virheiden tunnistamisesta, tunnistaminen riittää eikä hommasta tarvitse siten tehdä moraalisesti värittynyttä.)

Alhon mukaan Keskiviikkokerhon tapaamisissa käytetään valtaa väärin. Ongelma on, että toiminta ei ole avointa.

Kerhon toiminta alkaa vaikuttaa Suomen huipputason vallankäytön ruumiillistumalta. Alho huomauttaa, että suomalainen eliitti on suljettu. Se rekrytoi itse uudet jäsenensä, joilla on samat arvot ja jotka ovat lukeneet samat kansantaloustieteen kirjat kuin vanhatkin jäsenet. "Sen näkee Keskiviikkokerhon jäsenlistasta", Alho sanoo.


Jäsenlistalla on tietysti myös valtiovarainministeri Jyrki Katainen. Hänkin näköjään kuuluu siihen joukkoon, joka tietää kuinka sukupuolesta ja sukupuolittuneesta ajattelusta on miehelle hyötyä.

Jyrki on sitäpaitsi taatusti myös innokas kerhoilija. Ainakin hänen isänsä ja äitinsä ovat. On oikeastaan poliittisesti ymmärrettävää, että isin kerho on juuri Lions Club. Isukin vetämä Lions Club oli ainoa Pohjois-Savon leijonaklubeista, joka ei tarjonnut klubivierailulla käyneelle kuvernööripariskunnalle mitään muistolahjaa. Kuvernööriparin kuuluu vierailla piirin kaikissa klubeissa, joten mikään yllätys vierailu ei voinut olla. Kuvernööripari eli äitini ja hänen miehensä olivat hiukan ihmeissään.

Mutta onkos tuo nyt ihmekään, kun poika Jyrki Katainenkin pitää kunnon kerhona vasta sellaista, jossa ovet suljetaan ja ruvetään keskenään supattelemaan valtion salaisuuksia ja muuta sisäpiirin tietoa korvasta korvaan? Taitaa siinä Lions Club -toimintakin vaikuttaa turhan avoimelta ja ylidemokraattiselta, vaikka se on aina ollut myös elitististä ja amerikkalaista. Hitto, mutta kaikki juntit pääsevät sinne mukaan...

Nyt jo manan majoille mennyt kummitätini Sanni kävi tiistaikerhossa. Se oli Kemijärven seurakunnan aktivointikerho vanhuksille.


maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Kokoomuksen vapaamatkustajat

Tehnemme huomenna Jämsän seudun yksinhuoltajien yhdistyksessä aloitteen Jämsän ja Jämsänkosken kaupungeille, että edes jokilaaksossa älyttäisiin mistä päivähoidon maksujen korjaaminen pitäisi aloittaa.
Valtakunnan terävä pää eli ministerit ja hallitus ei näytä sitä ymmärtävän.

Kunnat voinevat toimia ainakin sen verran itsenäisesti, että ne voivat alentaa maksuja valtakunnallista tasoa pienemmiksi. Niinpä esimerkiksi yksinhuoltajilta pitäisi periä pienempää hoitomaksua kuin kahden vanhemman ydinperheiltä. Ainakin tuohon voisimme puuttua, vaikka koko maksutaulukko huutaa korjaamista.
Yksinhuoltajien maksaman päivähoitomaksun alentaminen voisi olla hyväntahdon elekin, sellainen josta ei ihmeemmin olisi rahallista hyötyä. Periaatehan eli oikeudenmukaisuus se tärkein asia on. Yksinhuoltaja-alennus olisikin sitten oikeastaan ainoa yhteiskunnan yksinhuoltajille maksama sosiaalituki, lapsilisän yh-korotuksen lisäksi.
Minäkin voisin vihdoinkin harkita yksinhuoltajien paikallisyhdistykseen (ja sitä kautta Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liittoon) liittymistä, jos yhdistys alkaa moisen aloitteellisuuden myötä toimia vihdoinkin yhteiskunnallisesti, rakenteita tarkkaillen ja huomioistaan raportoiden. Painostusryhmänä.

Miksi lasten päivähoito ei nouse julkiseen keskusteluun muuten kuin tragikoomisesti hallituspuolueen esittäessä päivähoidon nollamaksuluokan poistoa?

Syy on se, että lasten päivähoito katsotaan vielä selkeämmin naisten kotityöksi kuin sairaiden, vammaisten ja vanhusten hoito. Lasten päivähoito ei siis voi olla mikään yhteiskunnallinen puheenaihe muulloin kuin vaadittaessa naisia jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan.

Lasten päivähoidon kehittämisen ja päivähoidossa työskentelevien naisten tarpeista vaietaan, koska päivähoito koetaan oikeastaan yhteiskunnassa vain menoeräksi. Se on ikävä kulu, joka yhteiskunnan on pakko maksaa, jotta naiset pysyisivät tyytyväisinä ja työhaluisina. Yhteiskunta nimittäin tarvitsee naisten työpanoksen myös muilla aloilla kuin lastenhoidossa, vaikka tämä naisten osallistuminen työelämään ei julkisen mielipiteen mukaan suoraan lisääkään lasten päivähoidon tarvetta.

Lasten päivähoidon kalleus ja "tuottamattomuus" hyväksytään itsestäänselvyyksinä, joten edes hoidosta perittäviin maksuihin ole riittänyt intoa kajota. Yhteiskunnan eliitti eli päättäjät ja vaikuttajat ovat niin vakuuttuneita hoidon kalleudesta, että he antavat itselleen oitis anteeksi oman velttoutensa.
Hyvätuloiset nimittäin maksavat palvelusta törkeää alihintaa suhteessa pienituloisiin. Yksinhuoltajaäiti, joka ansaitsee selvästi alle palkansaajien keskiansion, maksaa päivähoidosta saman hinnan kuin hyvätuloinen ja ydinperheellinen vanhempi.

Kokoomuksen valtiovarainministeri Jyrki Katainen ja peruspalveluministeri Paula Risikko saivat ihanteellisesti median huomion kiinnittymään nollamaksuluokan poistoon päivähoidosta. Samalla Kokoomus sai ovelasti syyllistettyä vapaamatkustajat eli nollamaksuluokkalaiset, joiden ei tarvitse maksaa lastensa päivähoidosta mitään.

Nollamaksuluokan poistaminen on hankkeena ja vaikutuksiltaan täysin triviaali sen rinnalla, että tässä päivähoidon pikku uudistuksessa olisikin saatu vihdoinkin syyllistettyä oikeat synnintekijät eli pahimmat vapaamatkustajat. Hehän ovat juuri nuo valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ja peruspalveluministeri Paula Risikon kaltaiset kovatuloiset ydinperheelliset, jotka maksavat tällä hetkellä lastensa päivähoidosta vain 200 euroa kuukaudessa.
Miksi tästä ei puhu kukaan?

Vapaamatkustajien joukkoon on liittymässä lisää vanhempia Kokoomuksesta. Suvi Lindén voi huoletta keskeytyksettä jatkaa ministerintyötään, sillä murhetta ei tarvitse kantaa ainakaan päivähoitojärjestelmän aiheuttamista ongelmista.
En kuitenkaan halua tässä moittia sitä, että Linden olisi halukas viemään ensi töikseen adoptiolapsensa päiväkotiin, vaikka lapsi on vasta saapunut maahan. Asetun tässä Lindenin puolelle - olkoonkin että hän vaikuttaa hätäilevältä ja hermostuneelta, aivan kuin ministeriö ei selviäisi ilman häntä.
Ei ole Lindenin vika, että lainsäätäjä ei ole antanut Suomen laissa ministerille vanhempainvapaaseen.
Lindenistä voisin sanoa ja kirjoittaa paljonkin; on hämmästyttävää kuinka itsestäänselvyytenä pidetään nimenomaan äidin jäämistä kotiin, miksi ei yhtä hyvin isä? Eihän Linden ole edes synnyttänyt lasta, eikä ole siten kantanut lastaan yhdeksää kuukautta sydämensä alla ja opetellut kuulostelemaan pikkusikiön pienimpiäkin viestejä... Lindenin perheessä äidin uhrautumiselle ei käy selitykseksi sekään, että naisella on miestä pienemmät tulot.

Tuskinpa vain aviomiehellä on ministerirouvaansa isompi palkka. Lindenin päälle kuormattu äitipropangada osoittaa, kummalle sukupuolelle se vanhemmuus oikeastaan kuuluu...

Päivähoitomaksuihin lienee tulossa tuntuva korotus ainakin ylimpään maksuluokkaan, mutta tällöin se puraisee suhteellisesti ottaen tietysti paljon pahemmin pienituloisempaa kuin kokoomusministerien palkkaa nauttivia. Päivähoidon maksuihin kukaan ei ole rohjennut puuttua, vaan maksujen uudistamisen sijaan on tyydytty vain voimattomaan ja ideattomaan maksujen korottamiseen.
Päivähoidon maksujen uudistamisesta ei kukaan uskalla puhua, sillä se paljastaisi todellisen remonttitarpeen: hyvätuloisille vanhemmille olisi luotava kaksi-kolme maksuluokkaa lisää taulukon yläpäähän. Nyt nollamaksuluokan poistolla suuren yleisön huomio kiinnitettiin viekkaasti maksutaulukon alapäähän, eli erilaisista sosiaaliongelmista kärsiviin.




Kuvat otin 5.10.2007 Sysmän satamassa. Olisin toivonut vielä vähän reippaampaa auringonpaistetta.

torstaina, lokakuuta 04, 2007

Mies on aina ainutkertainen yksilö, osa 2

Miehen ei tarvitse pureutua miesten ja naisten rooleja määrittelevään sukupuolisopimuksen syntyyn. Riittää, kun valvoo omia yksilön oikeuksiaan.
Mies voi esiintyä vakavassakin keskustelussa aina ainutkertaisena yksilönä. Hänen ei tarvitse edustaa omaa sukupuoltaan, jos ei halua. Nainen sen sijaan on aina ensin oman sukupuolensa edustaja. Naisyksilö? Mikä se mahtaisi olla?

Petri Sipilän väitöskirjaa (1998) lukiessani nousee mieleen kysymyksiä. Miksi miehet ja naiset tarkastelevat sukupuolisopimuksen merkityksellisyyttä akateemisellakin tasolla eri tavoin? Miksi mies on huolestunut yksilön vapauksiensa rajoittamisesta sukupuolisopimuksella, kun taas nainen edelleen valvoo vain kollektiivisen sukupuolensa etuja?
Miksi mies ei ole kiinnostunut vallasta, joka sukupuolisopimusta tuottaa, vaan on kiinnostunut etsimään vain käytäntöjä, joilla sopimusta ylläpidetään. Miksi mies ei ole kiinnostunut vastaamaan kysymykseen miksi, vaan häntä kiinnostaa pinnallisempi kysymys miten?

Arkikeskusteluissa korostetaan helposti sitä, kuinka ihmisen omat päätökset vievät häntä ansaitsemaansa suuntaan. "Se oli hänen oma valintansa, syyttäköön itseään." Ilmiselviäkään rakenteita ei usein tuollaisessa ihmisen valinnanvapautta korostavassa ajattelussa haluta nähdä.

On ihmeellistä, että sukupuoli nähdään mieluusti tekijänä, jonka olemusta ei haluta määritellä mitenkään. Sitä ei tahdota tunnustaa minua rajoittavaksi rakenteeksi, esteeksi elämässäni, mutta ei myöskään valinnaksi, jota jatkuvasti uusinnan valitsemalla sukupuolittuneen ratkaisun.
Sukupuoli luokitteluna pyyhitään syrjään, vaikka se on yhteiskunnan metaideologia. Se kun tunkee kaikkialta läpi. Petri Sipilän mukaan se on kokonainen oma etiikkansa. Ihmisen teot määritellään hyviksi tai huonoiksi sen mukaan, onko hän nainen vai mies. Miehille ja naisille on aivan oma asteikkonsa.

Puhun tässä nimenomaan sukupuolisesta luokittelusta, en siis sukupuolitetusta työnjaosta tai vaikkapa sukupuolirooleista, koska Sipilä tulee argumentoineeksi jopa niitä vastaan. Hänelle on tärkeämpää (miehenä!) sukupuolinen luokittelu eli sukupuolittamiseen liittyvät abstraktit käytännöt. Sipilän tavoite on puolustaa miehen yksilönvapauksia, jotka siis näköjään Sipilän ajatuskulunkin mukaan ovat naisen yksilönvapauksia kehittyneemmät.

Sipilä voi miehenä asettaa kirjansa vastakohtapariksi "oma valinta" - "rakenteiden luoma pakko", kun taas naisen näkökulmasta molempiin sisältyy yhtä vähän omaa vapaata päätösvaltaa.

On yhteiskunnallisesti ongelmallista, jos etiikka perustuu sukupuoliluokitteluun. Sukupuolijako on tuottanut yhteiskuntaan sukupuolittuneet ongelmat. Miesten ongelmat ovat luonteeltaan eri tyyppisiä kuin naisten. Dikotomiasta kertoo karua kieltään se, että ratkaisua haettaessa sukupuolet alkavat helposti kilpailla ja taistella toisiaan vastaan.
Eettisenä perusyksikkönä ei voi olla Sipilän mukaan sukupuoli, vaan ihminen. Tämän ihmisen on voitava elää ilman sukupuolista kategorisointia. (5-6) Siis ensisijaisesti ihmisenä, ei miehenä tai naisena.

Petri Sipilän mukaan sukupuolijärjestelmän tarkastelu hypoteettisena sopimuksena antaa mahdollisuuden nähdä sukupuolisuus moraalisten valintojen tuloksena. (49) Hänen mukaansa ihmisen kaikkea toimintaa voi tarkastella valintojen tuloksena - ja näinhän me teemmekin kansalaisen eli subjektin omaa vastuuta korostavassa yhteiskunnassa.

Sipilä ei korosta patriarkaatin vallanhalua sukupuolijärjestelmän perustana, vaan voi olla sukupuolierottelun eräs seuraus.

"Tämän tutkimuksen näkökulmasta sukupuolten välinen hierarkia ei ole sukupuolijärjestelmän välttämätön edellytys, vaikka täydellisen polaarisessa erottelussa valtasuhde on yksi luokkien välistä eroa tuottava tekijä muiden joukossa. Patriarkaatti-ajattelusta poiketen toisen ryhmän vallanhalu ei ole ihanteellisessa sukupuolijärjestelmässä erottelun syy, ja näin ollen ei myöskään ole mikään apriorinen totuus, että juuri mies olisi aina dominoiva puolisko. Hierarkian tuottama epätasapaino voi kuitenkin käytännössä olla keskeinen syy, miksi erontekevää järjestelmää on aihetta uudelleenarvioida." (49)

Luulen oivaltavani mitä Sipilä ajaa takaa. Hän tahtoo tarkastella nais-mies -luokittelun sopimuksenvaraisuutta, mutta pystyykö hän tarkastelemaan tärkeintä eli motiiveja miksi luokittelua tuotetaan, jos hän ei ole kiinnostunut vallasta? Luokittelukin on vallankäyttöä, kuten myös se että odotamme ihmisten käyttäytyvän sukupuolensa mukaisesti. Sipilä siis haluaa vastata kysymykseen miten, mutta vastaako hän kysymykseen miksi?

Sipilä ei tahdo tarkastella sukupuolisopimusta Carole Patemanin (1989) tapaan. Patemanin mukaan sukupuolet sopivat työnjaosta. Sipilä puolestaan painottaa, että sukupuolisopimuksessa esisukupuoliset ihmiset sopivat sukupuolijaosta ja sopimus tekee sopijaosapuolista sukupuolisia (naisia ja miehiä). (137)

Kumpikin sen sijaan pitää sukupuolisopimusta yhteiskunnan perusrakenteena, jolle kaikki yhteiskunnallinen oleminen pohjautuu.
"Sukupuolisopimus on vastaanvanlainen konstruktio kuin yhteiskuntasopimus, jonka avulla Hobbes, Locke ja Rousseau kuvasivat järjestyneen yhteiskunnan ja sen lakien ja sääntöjen syntyä. Sopimusteoriassa oletetaan päämäärät, joiden nimissä rationaaliset ihmiset suostuvat rajaamaan vapauksiaan yhteisen edun hyväksi. Moraali syntyy ja raakalaisista tulee ihmisiä." (137)
Petri Sipilän tavoitteena on siis irrottaa sukupuolisopimus seksismistä ja nähdä se taustaltaan puhtoisempana ja epäpoliittisempana. Hän ei ole kiinnostunut vaikuttimista, motiiveista ja vallasta, jotka ovat luoneet yhteiskuntaan perustan sukupuolisopimuksen tarpeellisuudelle. Hän tahtoo yksinkertaisesti vain liberaalin intellektuellin tapaan vapautua luokitteluista, tässä siis sukupuolisesta kategorisoinnista ja normittamisesta.
Mielestäni myös tällainen lähestymistapa on terve, mutta se on kehno yritys epäpoliittisuuteen. On paljastavaa, mistä mies tässä haluaa irrottautua: hän tahtoo riuhtaista itsensä irti luokituksista, koska hän on ensisijaisesti ihminen ja yksilö. Tällainen individualistinen asenne on tyypillisesti miehinen; naiset puolestaan ovat oppineet olemaan osana sukupuolensa kollektiivia.

Sipilä ottaa välineekseen yksilön vapauksien ja oikeuksien vahvistamisen tiellä myös heteroseksuaalisuuden kyseenalaistamisen. Hän tekee aivan oikein ravistellessaan ihmisten seksikäyttäytymisen essentialistiseksi miellettyä perustaa eli heteroutta, (138) mutta se on jälleen miehen käsissä miehisen yksilönvapauden työväline.
Hän miehenä haluaa tehdä puhdasta ja epäpoliittista filosofiaa, jossa hän rationaalisin perustein ajaa seksuaalista vapautta. Siihen ei poliittinen naiskollektiivi pysty.

Lähde:

Sipilä, Petri (1998) Sukupuolitettu ihminen - kokonainen etiikka. Tampere: Gaudeamus.

Viite:
Pateman, Carole (1989) The Sexual Contract. Polity Press, Cambridge 1989. (1. painos 1988)
Valokuvan otin eilen Koski-Keskisen rannalla Jämsänkoskella.

tiistaina, lokakuuta 02, 2007

Seksismin voimalla Suomi pyörii

Seksismi on erovanhemmuuden filosofia ja sen taustaideologia.

Sukupuolijärjestelmän päämääriä toteuttava ideologia on seksismiä. (Sipilä 1998, 51) Arkipuheessa seksismiksi luokitellaan usein naiseutta solvaavat kommentit, mutta seksismi on tosiasiassa jotain paljon puhtoisempana pidettyä. Se on kokonainen yhteiskunnan legitiimi sukupuolijärjestelmä, meidän kaikkien hyväksymä.


"Käytännössä seksismi tuottaa naiset ja miehet", väitöskirjassaan sukupuolittamista selvittänyt Petri Sipilä toteaa.

On siis turha syyttää pelkästään sovinistista pilkkaa seksistiseksi; esimerkiksi vanhemmuus on toivottoman seksististä. Tai vaikkapa sairaalassa tehty hoitotyö.

Sipilän mukaan näkyvimmillään seksismi tuottaa sukupuolille täysin erilaiset roolit ja elämänalueet. vähemmän seksistisessä yhteisössä sukupuolten liikkumatila on suurempi.

Erovanhemmuus saattaa olla yhteiskunnassa kaikkein seksistisin ns. normaalin elämänalue, kun ei lasketa mukaan normaalin ulkopuolelta löytyvää laitonta rikollista. Nykyinen lapsen huollosta sopimisen järjestelmä on tuottanut erovanhemmuutta, jossa isät eivät tapaa lapsiaan koskaan tai tapaavat hyvin harvoin. Tällaisia käytännössä isänsä menettäneitä lapsia saattaa olla erolapsista puolet. Seksistisen työnjaon ihanteen mukaan lähivanhemman vastuuta kantavalla äidillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia liikkua alueelle, jossa etäisä käyttää vapauksiaan ja oikeuksiaan.


Yhteiskunnassa ei ole toista samankaltaista yhtä vahvasti sukupuolinormitettua järjestelmää kuin erolapsen huollon (elatus, asuminen, tapaamiset, huoltajuus) järjestäminen.

On siis perusteltua olettaa, että seksistinen on myös se vaihe, jossa lainsäätäjä olettaa vanhempien neuvottelevan ja sopivan lastensa huoltoasioista ja tulevaisuudesta.

Missä muussa järjestelmässä lopputulokseksi syntyy sukupuolten välille suhdeluku 90-10, kun lähtötilanne on ollut periaatteessa ihanteellinen eli 50-50?

Lähivanhemmuuden kasautuminen naisille vastaa lopputuloksen puolesta tilannetta, mikä vallitsee sukupuolittuneilla työmarkkinoilla. Erona on kuitenkin se merkittävä seikka, että vanhempien erotessa kummankin katsotaan hallitsevan omaa puolikastaan vanhemmuudestaan. Silti erossa vanhemmuus jaetaan uudestaan epätasa-arvoisesti. Aivan erityisen epätasa-arvoisesti jaetaan vanhemmuuden tehtävät ja vastuut, ne on annettu naisille.

Työmarkkinoilla puolestaan nais- ja miesalojen lähtötilanne ei ole koskaan 50-50, kuten vanhemmuudessa, joten ammattien sukupuolisen tasapainottamisen voisi arvioida olevan vieläkin vaikeampaa kuin vanhemmuuden. Silti vanhemmuuden jakamista ei ole osattu hoitaa; eihän erossa periaatteessa tarvitsisi edes jakaa mitään uudelleen. Isällehän on aina kuulunut, jo ehjän ydinperheen aikana, vanhemmuudesta yleisen ideologiankin mukaan 50 prosenttia.

On siis erittäin kiinnostavaa, miksi vanhemmuus jaetaan erossa uudelleen - ja miksi jakoa ohjaa sukupuoli-ideologia eli seksismi. Eikö erossa pitäisi ottaa ihanteeksi se, että mitään ei jaeta, vaan jatketaan entiseen malliin kuten ehjän perheen aikana? Ai niin, nyt unohdin, että vanhemmuushan ajatellaan normatiivisesti ja lainsäädännössäkin nimenomaan parisuhteena.


Parisuhteen katsotaan olevan historiallinen (ei siis pelkästään biologinen!) välttämättömyys vanhemmuudelle. Yleensähän se käytännössä näin onkin, mutta tuollaista historiallista marssijärjestystä ei saisi kirjoittaa lainsäädäntöön.

Parisuhdetta ei saisi pitää välttämättömänä edellytyksenä myöskään arkiajattelussamme, jossa olemme kuuliaisia kirjoittamattomille säännöille eli normeille.

Vanhemmuus pitää siis ideana irrottaa parisuhteesta. Vanhemmuus ei ole parisuhde.

Tässä en ota kantaa parisuhdetta vastaan tai sen puolesta; parisuhde ei vain kuulu vanhemmuuden kategoriaan ja toimintaympäristöön. Lapsen kautta ja avulla kun ei voi hoitaa parisuhdetta, eivätkä lapsen oikeudet vanhemmuuteen voi hukkua parisuhteeseen.

Toinen merkittävä syy erovanhemmuuden vääristyneeseen jakamiseen on siinä, että erovanhemmuus ei ole niinkään ilmentymä vanhemmuudesta ja vanhemmuuteen kuuluvista lapsen tarpeista, vaan erovanhemmuus on ensisijaisesti paljastavin ja räikein todiste sukupuolijärjestelmän toiminnasta.


Erovanhemmuuden toteutumista ei niinkään määrittele itse perusvanhemmuus (sen vaatima työ, vastuullisuus ja läsnäolo), vaan vanhemmuuden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Vanhemmuuden perustyön sijaan erovanhemmuutta säätelevät sukupuolitettu työnjako itse vanhemmuudessa ja työmarkkinoilla, sukupuoliroolit ja sukupuolittunut ajattelu laajemminkin.

Esimerkiksi "koti" on ajatuskäsitteenä hyvin sukupuolittunut paikka. Koti ja kodinhoito kuuluvat naisille, samoin muukin privaatti sfääri. Miehet puolestaan käyttävät valtaa julkisessa sfäärissä.

Ei siis kumma, että tasa-arvoiseksi maaksi julistetussa Suomessa vanhemmuus jaetaan härskisti mättämällä kukkuramitoin toiselle ja kaapimalla pikkulusikalla jämät toiselle. Lähtötilanne oli 50-50, jolloin kummallakin oli alussa yhtä paljon.
Ideologis-poliittinen käsitys parisuhteesta vanhemmuuden perustana hankaloittaa lähtötilanne siten, että jaettava soppa on yhdessä kattilassa. Keitto ei siis ole valmiiksi annosteltuna isän ja äidin omalla lautasella.


Jakotilanne voidaan nähdä myös siten, että kummallakaan ei ole omaa lusikkaa, jolla voisivat annostella soppaa itse, vaan kummankin on odotettava, mitä iso kauha omalle lautaselle pudottaa. Sukupuolijärjestelmän mukaisessa vanhemmuudessa käy juuri näin. Äiti ja isä voivat vain passiivisina katsoa, mitä sattuvat lautaselleen saamaan, kun iso kauha heiluu eli rakenteet jylläävät.

On siis ymmärrettävää, että pidän erovanhemmuuden aktivistitoiminnassa hellittyä käsitystä "jaettu vanhemmuus" poliittisesti epäilyttävänä. Poliittisesti siksi, että minua askarruttaa minkä eturyhmän etua se ajaa.

Jaettu vanhemmuus kuulostaa yksinkertaisesti vain vanhemmuuden väkivaltaiselta pirstomiselta, koska tässä jakaminen on tehty eron jälkeen. Miten siis voi olla tervein ja kestävin perustein jaettua vanhemmuutta eron jälkeen, jos vanhemmuus on todella pitänyt erossa jakaa? Tällöinhän ihanteellinen ehjässä perheessä vallinnut lähtötilanne 50-50 ei ole ollut erovanhemmuuden perusta, vaan vanhemmuus on ikäänkuin luotu, rakennettu eli konstruoitu eron jälkeen uudelleen.

Tämä näyttää juuri siltä, mikä keinotekoisesta rakennelmasta ja keinotekoisesta nimityksestä tulee mieleen: jaettu vanhemmuus on valheellista vanhemmuutta. Siinä ei välttämättä ei ole lainkaan haluttu irrottautua seksismistä eli sukupuolijärjestelmästä ja kulkea kohti aitoa vanhemmuutta, vaan jaettu vanhemmuus on sen saman ajattelutavan ilmentymä, joka on tuottanut lähi- ja etävanhemmuuteen sukupuolijakauman 90-10.

Jaettu vanhemmuus on vallitsevan tasa-arvoilluusion mukainen ryhtiliike, joka ei haasta ja tarkastele syvällä järjestelmässä olevia perusvikoja.

Ei siis mitään hyvää lapsillemme, vieläkään.


"Jaettu" on erovanhemmuuden määritteenä hämmentävä siis siksi, että kuinka sellaista vanhemmuutta, joka on jo ehjän parisuhteen aikana jakautunut, voi ja ylipäätään kannattaakaan vielä erikseen jakaa erossa? Omaisuutta ja lemmikkieläimiä jaetaan, mutta ei vanhemmuutta.


Parisuhdehan on lainsäätäjän ja normien mukaan riittävä pohja sille, että vanhemmuudella on toimintaympäristö. On siis sopivaa olettaa, että ydinperhe-elämän aikana vanhemmuus on hienosti ja luonnollisesti jakautunut ja asettunut luontevimpaan tasapainotilaan.

Väitän, että tasa-arvoiseksi väitetyssä yhteiskunnassa ja sen sukupuolisesti tasa-arvoisissa parisuhteissa ei vanhemmuus voi jakautua epätasa-arvoisesti. Niinpä eron jälkeen luodaan parasta vanhemmuutta siten, että vanhemmuutta ei nimenomaisesti jaeta, vaan sen annetaan olla jakautunut siten kuin se oli ydinperheessäkin.

Ai niin, nyt unohdin kestoteesini eli sukupuolijärjestelmän. Sukupuolisopimuksessahan sanotaan, että naiset hoitavat vanhemmuuden. Siinä on syy, miksi vanhemmuus on pakko erityisesti jakaa vanhempien erossa.


No nyt selvisi sekin, miksi jaettu vanhemmuus kuulostaa niin ristiriitaiselta: siinähän toistellaan illuusiota yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta, mutta tunnustetaan röyhkeästi suoraan, että itse jakamistyö on jouduttu tekemään vallitsevan sukupuolijärjestelmän luoman epätasa-arvon takia.


Lähde:

Sipilä, Petri (1998) Sukupuolitettu ihminen - kokonainen etiikka. Tampere: Gaudeamus.











maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Äijiä päiväkoteihin!

Naiset ulos sosiaalisektorilta!

Ämmäily ja naisvalta pitäisi nitistää sosiaalisektorilla. Se on varmasti kyllä kovin vaikeaa, sillä niin suuri osa sosiaalialan voimasta tulee naisilta. Ilman naisten uskoa ja panostusta eivät sosiaali- ja hoivasektorit pyörisi.

On kuitenkin tietoisesti koetettava päästä irti sukupuolittuneesta vallasta näissä töissä. Iso osa kuntien sosiaalisektorin työstä pitäisi siirtää osaksi opetusta. Sosiaalityön kohteista eli objekteista pitäisi tehdä subjekteja.
Lastentarhanopettajien pitäisi näyttävästi markkinoida ja myydä koulumaisen opetuksen idea päivähoitoon. Pikkulapset kouluun jo kolmevuotiaina!
Lapsiparkamme ovat ikuisesti tuomittuja "äidin kaltaisten naisten antamaan hellään ja perusturvalliseen kodinomaiseen päivähoitoon", jollei moniarvoista ja tasa-arvoista demokraattista yhteiskunnallisuutta osata tuomaan lasten kasvun ja kehityksen tueksi päiväkoteihin.

Ruotsissa työskentelee 2200 esikoulunopettajaa, joista vain neljä prosenttia on miehiä. (DN 29.9.2007) Tämä ei ole mikään yllätys. Vanhemmuuden ja ydinperheen sukupuolittuneeseen työnjakoon liittyvät nais- ja miesammatit kertovat karua kieltään siitä, kuinka sukupuolirakenteet ovat jähmeitä ja muuttumattomia myös julkisessa sfäärissä eli avoimessa yhteiskunnassa.


Lapset ovat naisten omaisuutta aivan samoin kuin autonasennus, talonrakentaminen ja talouden huippujohtaminen kuuluvat lähes yksinomaan miehille.

Lastenhoidon johtaja Lars Fransson toteaa, että on lähes mahdotonta saada miespuolista henkilökuntaa. "Se on ongelma. Lapset tarvitsevat sitä, että he voivat kohdata ja oppia tuntemaan sekä naisia että miehiä."

Tukholman Vanhassa kaupungissa sijaitsevassa Nicolaigårdenissa työskentelee peräti yhdeksän miestä esikouluopetuksessa. Se on poikkeuksellista. Nicolaigårdenissa esiopetuksessa työskentelee yhteensä 27 henkeä.

Nicolaigården kuuluu Södermalmin alueeseen, jota johtaa Lotta Rajalin. Hänellä on hoidettavaan alueella viisi esikoulua. Hänen työvälineenään menestyksessä on ollut miesten erikoiskohtelu (särbehandling). Hän ei halua yksisilmäisesti tuijottaa koulutuksessa hankittuihin arvosanoihin, vaan hän haluaa huomioida miesten muut kyvyt ja tarjoaa heille houkuttimeksi jatkokoulutusta.
Mitä enemmän hän on onnistunut palkkaamaan miehiä, sitä helpompaa uusien miesten rekrytointi on ollut jatkossa.

"I stället för att stirra sig blind på förskollärarexamen försöker hon se till andra kompetenser och erbjuda vidareutbildning. Ju fler män hon anställt, desto lättare har det varit att rekrytera nya."

Hän huolestui miesten vähyydestä vuonna 1998, jolloin hän asetti tavoitteekseen nostaa heidän määränsä puoleen työntekijöistä.

"Jag satte upp ett mål på 50 procent män 1998 när jag började oroas av att barnomsorgen var så fattig på killar."

Esikoulunopettajina työskentelevillä Anders Bengtssonilla, Christopher Sanderilla, Reza Moafilla ja Mikael Strömillä on pelkästään hyvää sanottavaa päällikön panostuksesta henkilöstön sukupuolijakautumaan. Ilmapiiristä tulee luovempi, näkökulmat monipuolistuvat ja lapset saavat mahdollisuuden oppia sekä miehiltä että naisilta.

"Anders Bengtsson, Christopher Sander, Reza Moaf och Mikael Ström har bara gott att säga om chefens satsning på en blandad personalgrupp. Stämningen blir mer kreativ, infallsvinklarna fler och barnen får en chans att lära sign av både män och kvinnor."

Miehet uskovat, että yleisesti miesten asenteet kehittyvät koko ajan paremmiksi lasten parissa tehtävää työtä kohtaan, mutta alan naispalkka ottaa päähän.

Esiopetus vaatii 3,5 vuoden koulutuksen, ja palkka on hiukan yli 21 000 kruunua kuussa.

"Korkea palkka antaa korkeamman statuksen. Se on kyllä usein tärkeämpää miehille kuin naisille", Anders Bengtsson sanoo.

"En hög lön ger högre status. Det är nog ofta viktigare för män än för kvinnor, säger Anders Bengtsson."


Miehet tuntuvat päätyneen omalle alalleen:

"Trots det kan ingen av dem tänka sig ett bättre jobb. 'Der ärä ett extremt tacksamt jobb, barnen blir glada för allt man gör för dem, säger Christoffer Sander.

Margareta Havung on tutkinut esiopetuksessa työskenteleviä miehiä. Hänen mielestään miesten vähyyden ongelma ei korjaannu pelkästään ongelmaa kuvailemalla, vaan hän vaatii tapauskertomusten ja tiedotuskampanjoiden sijaan vahvempia keinoja. Hän ei usko, että pelkästään kaunis ajatus valinnanvapaudesta vahvistaa lasten esiopetuksen suosiota miesten keskuudessa. Hänen mukaansa tarvitaan avuksi lainsäädäntöä.

"För att männen i förskolan ska bli fler krävs en förändring av attityder. Och jag tror inte att det är något som 'den vackra valfriheten' kommer att ordna åt oss. De flesta av oss väljer som vi alltid gjort. Jag tror på
kvotering och lagstiftning. Det här går så oerhört långsamt, säger Margareta Havung."

Lasten päivähoitoon voitaisiin mielestäni luoda sisääntuloväylä miehille, joilla ei ole alan koulutusta. Miehiä pitäisi houkutella nimenomaan miesvaltaisilta aloilta ja miehekkäistä töistä. Äijiä, joiden kourat ovat rasvassa ja vaatteet liassa. Sukupuolirajojen purkaminen olisi tietoisen radikaalia. Tällaiset raavaat miehet olisivat kullanarvoisia niin lasten kuin päivähoidon henkilökunnankin kannalta. Päivähoitoa vaivaa nais- ja siistiin sisätyönäkökulmaan urautuminen.

Fyysisiä ja teknisiä miesammatteja varten pitäisi kehittää jokin järjestelmä, jossa mies voisi yhteiskunnan tukemana siirtyä esimerkiksi vuodeksi työhön johonkin naisammattiin harjoittelijan kaltaisiin tehtäviin. Väistämätön palkanalennus olisi tietysti miehellä edessä, mutta yhteiskunta voisi tukea miehen palkanmaksuun osallistumalla tällaista työelämän sukupuolittuneisuutta purkavaa kehitystyötä.

Fyysisesti yksipuolisesti kuormittavasta miesammatista mies vapautuisi toisentyyppiseen kuormittavaan ja raskaaseen työhön eli hoitoalalle. Helpotus olisi se, että kroppa ja pää voisivat levätä sen vuoden ajan miesammatin rasituksista.
Lähde:
Andreas Jennische: Förskolorna i Stockholm skriker efter män. Dagens Nyheter 29.9.2007.

Kuvat olen ottanut Konemessuilla Sipoossa 8.9.2007. Lisää valokuvia tapahtumasta.