keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Vasiljevna kaipaa Valintatalon henkeä

Työpaikka eli työnantaja ja työnjohto voivat sairastaa monella tavalla. Lopulta he sairastuttavat myös työntekijät. Siksi on ihana osallistua iloon, jonka joku kokee omassa työyhteisössään.

Vasiljevna kirjoittaa työskentelystään maahanmuuttajien julkaisemassa Mosaiikki-lehdessä (5-6/2007). Lehteä rahoittaa RAY. Se on Jyväskylässä julkaistava kolmikielinen (suomi, venäjä ja englanti) maahanmuuttajien tiedotuslehti, jota painetaan 500 kappaletta.

Vasiljevnan piti etsiä itselleen työharjoittelupaikka. Hän oli kuullut hyvää Vaajakosken Valintatalosta eräältä sukulaiseltaan, joka oli työskennellyt siellä. Sukulainen oli aina kertonut innoissaan kaupan mukavasta henkilökunnasta.

Vasiljevna lähti tapaamaan myymälän johdossa työskentelevää Kikiä. "Heti kun aloin keskustelemaan johtajana toimivan Kikin kanssa, unohdin kokonaan hermoilemisen. Kerroin itsestäni mitä osasin, selitin miksi olin tullut. Se ei ollut lainkaan vaikeaa, ja lopputuloksena minä sain työharjoittelupaikan."

Huomasin lukevani Vasiljevnan yksinkertaista ja lyhyttä tarinaa suorastaa ahmien. "Huomasin, että työntekijät olivat erittäin hyväntahtoisia ja hauskoja. Me vitsailimme usein, välillä jopa lauloimme. Tauon aikana minut kutsuttiin kahville yhdessä muiden kanssa. Jos joku juttu ei heti onnistunut, tytöt selittivät ja näyttivät kaiken kärsivällisesti, ja muutaman päivän kuluttua tiesin jo mitä pitää tehdä ja miten."


Jopa asiakkaat vaikuttivat Vasiljevnasta kannustavilta. "Ensimmäisellä viikolla kaikkein kauheinta oli, kun asiakkaat kysyivät minulta, mistä joku tietty tavara löytyy. Yritin painaa mieleeni, missä mikin sijaitsee, mutta jos en pystynyt löytämään jotain niin selitin, että olen ollut täällä työharjoittelussa vasta muutaman päivän ja minulle vastattiin aina hymyillen: 'Ei se mitään.'"

Vasiljevna kertoo, kuinka aika kului niin nopeasti, ettei sen rientoa edes huomannut. Sitten koitti lähtöpäivä, jolloin työharjoittelurupeama oli tullut päätökseen.

"Rehellisesti sanottuna en olisi lainkaan halunnut lähteä sieltä pois", Vasiljevna tunnustaa.

"Minusta tuntui myös, että me kaikki ystyvystyimme keskenämme."


Se oli Vasiljevnan mukaan yksinkertaista, koska työporukka oli pieni, vain yhdeksän ihmistä. Johtaja Kiki tervehti häntä aamuisin hymyillen venäjäksi lausahtaen että "dobroje utro" eli hyvää huomenta. Kiki opetteli mielellään venäjänkielisiä sanoja ja sanoi usein Vasiljevnalle "spasibo", kun hän kiitti tehdystä työstä. Vasiljevna kertoo nimittäneensä Kikiä "iloiseksi naiseksi".

Vasiljevna onkin lisännyt kirjoituksensa loppuun Vaajakosken Valintatalon yhteystiedot, jos joku maahanmuuttaja etsii työharjoittelupaikkaa. Kyselijöiden kannattaa soittaa Kirsi Suuroselle, joka osaltaan ollut luomassa lähtemättömän vaikutuksen tekevää sympaattista ilmapiiriä elintarvikemyymäläänsä.

Aivan ihana pikku kertomus, joka on paras todiste siitä, että kyynisyys ei ole mikään voima.


Kuvat otin perjantaina 12.10.2007, jolloin maa oli pakastunut kiehtovasti kuuraan. Pikku ruusukin on saanut huurteisen kuorrutuksen. On jännittävää odotella ilman kylmenemistä ja jääkiteiden muodostumista. Luvassa siis paljon luonnon omaa taidetta ja estetiikkaa, kun lähtee ulos tarkastelemaan kaikkea läheltä.

1 kommentti:

Panu kirjoitti...

Mitenkäs on, joko olet lukenut loistavan kirjan nimeltä Mies vailla tasa-arvoa?

Muuten, käsittämätön änkeämisesi maahanmuuttajien seuraan (viittaan edelliseen kirjoitukseen) on todella ällöttävää eikä siitä ole maahanmuuttajille mitään iloa. Maahanmuuttaja tarvitsee ympärilleen tavallisia arkisia ja kilttejä ihmisiä, jotka kohtelevat häntä kaltaisenaan, siis eivät maahanmuuttajana vaan ihmisenä. Sinunlaisesi touhuista voi olla maahanmuuttajille vain haittaa, ja on ihan hyvä, jos viranomaiset pitävät kaltaisesi epäpätevät touhupussit poissa heikäläisten elämää häiritsemästä.