keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Paha äiti pelottaa 2

Hmm... Tässä kirjoituksessani turvaudun peiteltyihin ilmaisuihin, puhun esimerkiksi kovin yleisluonteisesti työvuoroista ja työvuorolistoista, vaikka paljon täsmällisempiäkin kuvauksia löytyisi. En nimittäin oikeastaan tahdo henkilöidä ongelmia, ongelmat liittyvät mielestäni yleensä hirvittävän ohuesti ihmisiin ja varsinkaan heidän psyykeensä. Mottoni mukaan ongelmat saavat aina voimansa vääristyneistä rakenteista. Niin tässäkin, poikani päiväkotia koskevassa ongelmassa, joka kiteytetysti kuuluu seuraavasti: millainen hoitaja on lapsen silmissä riittävän ja turvallisen ristiriidaton ihminen?

Olen myös poistanut viimekertaisen sinänsä ihan hyvän ja oivaltavan tekstini "Paha äiti pelottaa", koska jotkut tunnistivat siitä itsensä. Kuulin, että erään tuttavani päälle oli hyökätty viime sunnuntaina. Se päivä oli sujunut hänellä paniikin merkeissä. Ämmien keskinäiseen riitelyyn ja syyttelyyn ei näköjään tuo mitään selvyyttä ja järkeä se, että minä kuitenkin aina kirjoitan nimenomaan omalla nimelläni (mikä on blogosfäärissä itseasiassa kovin poikkeuksellista), suoraan, enkä ammu puskasta.

Minä vastaan kaikesta suoraselkäisesti itse, ja kierrän kaukaa juoruilevat kaakattajat. Asioiden pitää siis puhua puolestaan ja siksi tykkään puhua (kirjoittaa) nimenomaan painavista asioista.

Niinpä hämmästelenkin jonkun ja joidenkin tarvetta syyllistää syyttömiä, jotka eivät ole millään tavalla osallistuneet minun kannanottoihini. Syntipukki on aina pakko etsiä nopeaksi ensiavuksi, kun ei pysty itseään tarkastelemaan läheltä.


Olin myönteisesti yllättynyt siitä, että päiväkoti ehdotti minulle täksi päiväksi palaveria. Olin neuvottelussa edellisen kerran vain kaksi viikkoa sitten, jolloin olin itse ehdottanut sen järjestämistä. Mielestäni aloite palaverin järjestämiseen olisi tuolloinkin pitänyt tulla päiväkodista, sillä olin ottanut poikani pois päiväkodista tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi erimielisyytemme vuoksi. Minä olin jo heti syksyn alussa esittänyt toiveenani, että lapseni hoitoryhmässä ei voi toimia hoitajan roolissa hoitaja, josta Tuukalle on ehtinyt muodostua hiukan pelottava käsitys. Perustelin näkemykseni useissa puheenvuoroissani laajasti ja painokkaasti, kerroin kosolti taustatietoja ja historiaa toiveeni tueksi.


Perusideani on siis se, että lapsen lähellä työskentelevä aikuinen ei voi näyttäytyä ristiriitaisesti kahdessa vastakkaisessa roolissa eli hyvänä haltijattarena ja kaikkien yhteisenä onnena päiväkodissa ja mustaa mykkyyttä puhisevana diskriminoijana vapaa-ajalla eli päiväkodin jälkeen. Ristiriita hyvän ja kullatun ulkokuoren ja pahan perusytimen välillä on jo aikuiselle liian vaikea pala sulatettavaksi, joten lapseltakaan ei sellaista taitoa ja panostusta voi vaatia.


Olen aina ollut hiukan hämilläni päiväkodin tietystä hmm... sanoisinko epä-älyllisestä otteesta asioihin ja ongelmiin. Ongelmia lähestytään laiskasti mahdollisimman helppoja reittejää käyttäen. On aina turvallista sujahtaa mukaan äitiyden marttyyrilogiikkaan, jonka mukaan naisten kuuluu äiteinä joustaa, olla joustavia, unohtaa itsensä ja subjektiviteettinsä eli älynsä ja toimijuutensa.

Toinen päiväkodin ratkaisutapa ongelmiin on: "Tsemppaa itsesi Marco Bjurströmin tyyliin kivaksi kaveriksi, jonkinlaiseksi yleiseksi ja yhteiseksi naiseksi."

Kolmas ratkaisutapa on tv-psykologi Ben Furmanin tarjoilema kognitiivinen ja ratkaisukeskeinen lyhytterapia, jossa ihmisen (eli tässä lapsen) oletetaan lähtevän kohtaamaan mörköään. Lasta ei varmasti ohjata ja auteta kohtaamisessa, sen puolesta puhuu jo päiväkodin vastustus hankkia kylliksi taustatietoa (eli älyllistää ja teoretisoida ongelma, mikä ongelman käytännön ratkaisutkin aina vaativat).

Päiväkodin palaverista poistuttuani jouduin jälleen hämmästelemään sitä, mistä me aikuiset oikeastaan lopulta puhumme, kun niin paljon ja taitavasti jätämme asioita nimenomaan puhumatta. Työnnämme oikeat, rankat ongelmat syrjään, ja alamme kehittää sijaistoimintaa näpertämällä helpompien ongelmien parissa.

Palaverissa ei suureksi hämmästyksekseni olisi käsitelty lainkaan ilmassa vahvana leijuvaa pääongelmaa eli oikeuttani vanhempana ottaa perustellen kantaa siihen, kuka hoitaa lastani hänen päiväkotiryhmässään. Koin, että päiväkodin johtaja olisi kevyesti ohittanut keskusteluteeman, vaikka nimenomaan hänen piittaamattomuutensa ja luvalla sanoen ylimielisyytensä asian vakavuutta kohtaan on ehtinyt aiheuttaa valtaisan seurausryöpyn. Minä tietysti pidin palaverissa nimenomaan tätä aihetta ponnekkaasti esillä - ja keskustelimme itseasiassa hyvässä ja molempia tyydyttävässä sävyssä.

Totesin hänelle, että sinä työvuoroja laativana laitoksen johtajana näyttäydyt lopulta sarvipäisenä härkänä, joka riehuu lasikaupassa, jos et tahdo ottaa huomioon lapsen elämään kasautuneita pahimpia vinksahtaneisuuksia. Niitähän ovat nimenomaan kaikenlainen rasismi, epäsosiaalinen ja syrjivä eristäminen, porukasta ulossulkeminen ja lähiympäristön ihmisten lyömät leimamerkit (eli stigmatisointi). Päiväkoti ei voi edustaa näitä arvoja kaikkea kaunista yhteisöllisyyttä kehittävänä laitoksena. Yhteisöllisyys on mielestäni päiväkodin ehdottomasti paras arvo ja voimavara.

Olin todennut jo pitkin syksyä kaikissa puheenvuoroissani, joissa varoittelin holtittomista työvuorolistoista, että mikäli päiväkodissa on tarve tehdä työvuorolistoja, joista en pidä, se on sinänsä ihan ok. Inhimillisellä tasolla ymmärrän oikein hyvin, että aikuiset haluavat rakentaan keskinäistä ilmapiiriään. Työvuorojen jakautuminen tiettyihin lapsiryhmiin on varmasti oikein pätevä väline aikuisten keskinäisen vuorovaikutuksen tukemiseen ja aikuisten välisen ilmapiirin kehittämiseen.


Huono asia tietysti on se, että lapsen etu tulee jälleen poljetuksi aikuisten takia. Totesin siksi syksyn aikana riittävän selvästi, että olen valmis ottamaan lapseni pois päiväkodista niiden päivien ajaksi, jolloin työvuorot ovat mielestäni sellaiset, että ne eivät tue harmitonta ja huoletonta lapsuutta, vaan pakottavat poikani lähinnä vain puuduttavaan ja raskaaseen pohdintaan aikuisen ristiriitaisten roolien vuoksi.

En olisi pitänyt itselleni edes ongelmana sitä, että olisin evakuoinut lapseni hetkeksi rauhallisempaan ympäristöön, kauas pois tiettyjen työvuorolistojen keskeltä. Päiväkodin johtaja ei ottanut esitystäni vakavasti. Päiväkoti ei välittänyt informoida minua työvuoroistaan, vaikka olin puhunut toiveestani edellisen kerran vasta pari päivää aiemmin.

Niinpä ilmoitin tuolloin noin kuukausi sitten, että poikani lopettaa päivähoidon tässä laitoksessa, koska päiväkoti ei pysty toimittamaan minulle vähäistä informaatiota muuttuneista työvuoroista. Lapseni oli pois päiväkodista kaksi viikkoa, jonka jälkeen kokoonnuimme minun itseni koolle kutsumaan palaveriin päiväkotiin. Päätin jatkaa taas hoitoa ja aivan erityisesti siksi, että havaitsin kuinka paljon minun oli vielä puhuttava, analysoitava, taustoitettava ja perusteltava kyseistä ongelmaa päiväkodin johtajalle ja mahdollisesti muillekin päiväkodin työntekijöille.


Tänään siis jatkoimme päiväkodissa keskusteluamme, ja paljon aiempaa paremmassa ja vastaanottavammassa hengessä. Kumpikin osapuoli, eli minä ja päiväkoti, tunsimme tulleemme kuulluiksi.

Sanoin jälleen kerran tämänpäiväisessä palaverissamme, että minua (eikä ehkä poikaanikaan) haittaa se, jos joku hämäräperäinen hiippari laahustaa poikaani päiväkodin käytävällä vastaan. En tunne tarvetta eristää ketään, en ihmisiä enkä siis myös ongelmia. Mutta katson, että lapsella on oikeus säilyttää kohtelias välimatka tähän hiippariin. Lapselle on ihan riittävästi jo siinä, että tyyppi luuhaa nurkissa. Ja se on sinänsä ihan ok. On vain hyvä, että talossa riittää tyyppejä. Mutta aikuisten ei pitäisi harkitsemattomuudessaan pakottaa lasta olemaan sellaisen aikuisen kaveri, josta kulunut historia on osoittanut, että tämä aikuinen ei ehkä tahdo olla hänen kaverinsa.

Miksi siis uhrata lapsi, jotta järjestys aikuisten maailmassa säilyisi?


5 kommenttia:

Panu kirjoitti...

Olen myös poistanut viimekertaisen sinänsä ihan hyvän ja oivaltavan tekstini "Paha äiti pelottaa", koska jotkut tunnistivat siitä itsensä. Kuulin, että erään tuttavani päälle oli hyökätty viime sunnuntaina. Se päivä oli sujunut hänellä paniikin merkeissä. Ämmien keskinäiseen riitelyyn ja syyttelyyn ei näköjään tuo mitään selvyyttä ja järkeä se, että minä kuitenkin aina kirjoitan nimenomaan omalla nimelläni (mikä on blogosfäärissä itseasiassa kovin poikkeuksellista), suoraan, enkä ammu puskasta.

Aiheutat sitten näillä kirjoituksillasi riitaa ja konflikteja ihmisten välille. Mitenkähän en ole yllättynyt?

Anonyymi kirjoitti...

Minä, minä ja minun poikani.

On toki ymmärrettävää, että äiti haluaa poikansa parasta. Mutta en usko erityiskohtelun vaatimisen muihin lapsiin nähden olevan pidemmän päälle hyvä ratkaisu.

Anonyymi kirjoitti...

Minun lapseni on tärkeämpi kuin muut lapset ja hänelle pitää olla erikoiskohtelu. Viis muista, oma napa on paras napa.

Panu kirjoitti...

Minä-minä-minän itsekkyydestähän tämän "yhteiskuntakriittisen feministin" jutuissa koko ajan on ollut kyse. Koko feminismi perustuu pahojen ihmisten itsekkyyden myötäkarvaan silittamiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Oletko koskaan kuullut seuraavaa sanontaa:

"Mikään kuulemisen arvoinen asia ei sisällä sanaa MINÄ"


Taidat olla harvinaisen rasittava tapaus, joka häiriköi päiväkodin työntekijöiden elämää. Ehkä sittenkin päätit jatkaa lapsesi päiväkotihoitoa ihan omasta itsekkäästä mukavuuden halustasi. Onhan se hyvänen aika helpompaa sinunkin viedä lapsi hoitoon ja arvostella samalla päiväkodin toimintaa, kuin järjestää hoito jollakin muulla tapaa.

Kuvittelitko, että uhkailusi siitä, että otat lapsesi pois päiväkodista, olisi jollakin tapaa vaikuttanut? Luultavasti päiväkodissa oltiin vain onnellisia, että sinä, julkisuuden kipeä ihminen (ja omaan elämäänsä tyytymätön) pysyit lapsinesi muualla vähän aikaa.

Oletko ajatellut sitä, että saat omalla toiminnallasi päiväkodin työntekijät inhoamaan sinänsä syytöntä poikaasi? Vaikeutat poikasi suhdetta hoitajiin omalla arvostelullasi ja itsekeskeisillä päämärilläsi.