tiistaina, kesäkuuta 17, 2008

Kunnon kansalainen Rosemarie

Olen lukenut kummastuneena psykologian tohtori Juliann Mitchellin kirjoitusta Fritzlin tapauksesta ja ehkä aivan erityisesti olen hämmästellyt lukijoiden siihen kirjoittamia kommentteja. Linkitin edellisessä bloggauksessani tähän keskusteluun.

Minua hämmästyttää se, kuinka keskustelijat tyytyvät vain inttämään, että Rosemarie Fritzl on varmasti tiennyt jotain miehensä puuhista. Yleisesti oletetaan, että Rosemarie on tiennyt ensiksikin sen, että Josef Fritzl käytti alaikäistä tytärtään seksuaalisesti hyväksi vielä silloin, kun Elisabeth asui kotona. Keskustelussa on esitetty myös se insestitapauksille yleinen seikka, että oikeastaan koko perhe on tiennyt Elisabethin hyväksikäytöstä ja kaltoinkohtelusta, mutta insestisissä perheissä tehdään tällainen työnjako. Yksi perheenjäsen uhrataan, jotta perhe pysyy toiminnallisesti entisellään.

Keskustelu on korkeatasoista, ja kirjoittajat ovat loistavia. Onkin hämmentävää, miksi syyttävä sormi ei osoita rakenteita eli sukupuolirooleja ja perhe-elämää määritteleviä normeja. Näihin sisältyvää julmaa kaksinaismoralismia Josef Fritzl käytti hyödykseen. Hän suorastaan onnistui pyhittämään itsensä kunniakaupunkilaiseksi orjuuttamalla tyttärensä seksiorjakseen ja kasvattamalla Elisabethia ryöstöviljelemällä hankkimansa lapset.

Puheenvuoroissa intetään sitä, että Rosemarien on täytynyt tietää jotain karmeaa, mikä liittyi Elisabethin kohtaloon. Kyllä, kyllä, näin todennäköisesti on, mutta asian tarkastelu näin alkeellisella tasolla mielestäni hyödytöntä. Uskon myös, että Rosemarie ei todellisuudessa tiennyt ollenkaan niin paljon kirjoittajat haluavat uskoa. Ensiksikin, tietäminen on erittäin suhteellista ja astevaihtelut ovat suuria. Ihminen voi sanoa tietävänsä vain, jos hän itse suostuu tietämään. Alitajunta lähettää kyllä koko ajan viestejä ja vihjeitä, mutta ihminen torjuu nämä viisaat viestit. Ihminen tekee tosiasiassa kovasti työtä alitajuntansa viestejä torjuakseen.

Itseasiassa Rosemarie on voinut käyttää jopa Elisabethin lasten kasvattamista sellaisena korviketyönä, johon turvautuen hän on voinut työntää alitajunnasta koko ajan vyöryviä vihjeitä syrjään.

Pyhimysmäinen omistautuminen lastenlapsille on todennäköisesti ollut Elisabethin löytymisen ja vapautumisen esteenä, eikä niinkään löytymisen takaajana, kuten ehkä totunnaisen ajattelutavan mukaan väitettäisiin.

Minusta paljon mielenkiintoisempi kysymys ja itse ydinongelma on, miksi Rosemarie ei tiennyt oikeastaan mitään, vaikka hänellä olisi ollut aikuisena, vaimona, kansalaisena, äitinä ja lähimmäisenä ehdottomasti aito mahdollisuus oivaltaa ja löytää koko karmea totuus. Tämä on yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä kysymys, joka pureutuu kipeästi meidän normeihimme ja ajattelutapamme vikoihin. Nimenomaan tietämättömyys, ei siis tietäminen, on tämän Fritzlien tapauksen kivulias haava.

Rosemarien syyttäminen on mielestäni aivan liian latteaa.

Olisi itse asian kannalta lähes rikollista yksinkertaistamista, jos tyydymme vain syyttämään Rosemarieta, että sinä varmasti tiesit kyllä, mutta et koskaan rohjennut lyödä luuta kurkkuun tyrannimaiselle miehellesi. Sadisti-Josefhan on vain hyödyntänyt Rosemarien niitä rakenteellisia piirteitä, joiden perusta on kulttuurissamme. Rosemarien psyykeen tämä karmean salaisuuden säilyminen ei liity juuri mitenkään.

Väitän, että Rosemarie on ollut hyvin tavallinen ja "terve" aikuinen nainen. Kansalaisen mielenterveyden määrittelyssä korostuvat sopuisuus ja sovinnaisuus, joten Rosemarie on ehkä ollut mielenterveydeltään ja tasapainoisuudeltaan parasta luokkaa. Hänhän teki kaikkensa "mielenterveytensä" säilyttäääkseen. Hänen tasapainoisuutensa rakentui jatkuvalle alitajunnan viestien torjunnalle ja vaikeiden asioiden pakenemiselle. Tätä meidänkin suomalaisessa yhteiskunnassamme pidetään "terveytenä".

Se, minkä Rosemarie toki tiesi, oli että oman kodin kellarissa tapahtui jotain karmeaa. Tästä minäkin olen vakuuttunut. Josefhan oli häntä jo vuosikymmenien ajan kieltänyt lähestymästä kellaria, jonka suuruudestakin Rosemariella on varmasti ollut käsitys. Rosemarie tiesi, että aviomies Josef keittelee siellä padassa romanialaisia orpolapsia, tai muuta vastaavaa. Hän ei vain tahtonut tietää, mikä totuus tarkalleen oli.

Toistan vielä, että minä uskon Rosemarien "tietämättömyyteen". Hän ei oikeastaan valehtele asiasta kertoessaan, mutta pitää muistaa, että hän on nähnyt valtavasti vaivaa, että hän ei koskaan tulisi tietämään. Se, minkä hän on minunkin mielestäni aina tiennyt, on se että totuus on hirvittävä. Rosemarie on työskennellyt sen vuoksi, ettei hänen tarvitsisi kohdata totuutta.

Ja mikä ehkä tärkeintä: kommenttiosaston keskustelussa ei ole kajottu lainkaan siihen, kuinka Elisabethista muovautunut paheellisen naisen (huoran) stereotypia on suorastaan estänyt hänen katoamisensa rationaalisen, analyyttisen ja systemaattisen pohdinnan. Naisiin liitetty stereotypia lankesi kahleena Elisabethin katoamisen ylle, kun ensimmäinen lapsi ilmestyi Fritzlien talon portaille Ybbsstrasselle. Jokaisen "huolestuneen" kanssaihmisen pohdinta loppui siihen. Oli helppo turvautua huonon naisen ja arvottoman äidin stereotypiaan.

Minun pitää kai sitten itse ruveta vääntämään englanniksi älykästä tekstiä tuonne Juliann Mitchellin kommenttiosastoon. (Huokailuttaa kyllä vähän jo etukäteen; tällaisessa tekstissä termien täsmällisyys palvelisi väittämiäni loistavasti, mutta kun englannin kieli tarvitsee kokonaisen lauseen eli idiomin asian täsmälliseen esittämiseen.)

Suomalaisissa - ja myös itävaltalaisissa - puheenvuoroissa on hämmästelty sitä, miksi viranomaiset eivät etsineet Elisabethia, mutta mielestäni siinä ei ole mitään kummallista. Älykkyys viranomaisten järjestelmissäkään kun ei ole yhtään sen suurempaa kuin ihmisten keskimääräinen ajattelutapa instituutioiden ulkopuolella, vaikka ehkä teoreettisesti voitaisiin ihanteellisesti olettaa, että viranomaisten ja Järjestelmän pitäisi aina osoittaa suurempaa intelligenssia. Näin ei kuintekaan ole ja kerron tässä miksi.

Minusta viranomaisten syyttäminen on turhaa, tässäkin. Viranomaisia pitää arvostella eli tarkastella hyvin kriittisesti, ja eritellä paljastavasti järjestelmien virheitä, mutta viranomaisten syyttäminen on hedelmätöntä. Syytöksistä kaikuu vain se, että me kansalaiset olemme valmiit luisumaan älylliseen lepsuuteen, ja haluamme samaan aikaan viranomaisten tekevän ajattelutyön puolestamme. Ei, minun mielestäni kansalaisen kuuluu aina tehdä tämä ajattelutyö (eli kaiken kriittinen tarkastelu) viranomaisen puolesta.


Yksilölle, kansalaiselle, lankeaa suuri vastuu siksi, että hänen täytyy osata kritisoida. Ja on oltava niin viitseliäs, että näkee vaivan ryhtyä siihen.

Olen sitä mieltä, että viranomaiset ovat tyytyneet Amstettenin kaupungissa vallalla olleeseen käsitykseen siitä, että Elisabeth oli huono nainen. Tällaisen löysyyden ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, sillä näinhän viranomaiset eli byrokratia luonteensa mukaisesti toimii. Kaikissa järjestelmissä kiteytyvät juuri ne alhaisimmat ja pahantahtoisimmat ajatukset, joita suuri kansalaisten massa järjestelmän ulkopuolella viljelee. Kritiikki järjestelmää kohtaan on siis aina Kriitikon omien luutumien kohtaamista ja haastamista, ja siksi viranomaisten ja systeemin arvostelu on niin tärkeää. Kritiikissä virkamiehet joutuvat toimimaan siis "viattomana" välikappaleena, mutta näiden vikojen kiteytymistä kutsutaankin eufemistisesti Suuren Järjestelmän (byrokratian) rationaalisuudeksi.

Itse koen virkamiesten arvostelun ensiarvoisen tärkeäksi. Ensiarvoisen tärkeäksi. Julistan sitä manifestissani heti tämän blogin nimen alla. Oikeastaan sananvapaudellakaan ei ole mitään arvoa, jollei mielipitein nousta Järjestelmään ja Valtaa vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että surkeiden, apeiden ja hyödyttömien virkamiesten toimintaympäristö (konteksti) on se areena, jotka aiheuttavat virkamiesten vinoutumat ja virheet. Virkamies ei siis koskaan tee mitään ihmisenä ja persoonana, eikä hänen persoonallisen identiteettinsä arvosteleminen ole koskaan kiinnostavaa. Virkamies aina vain edustaa jotain itseään ylempää ja suurempaa voimaa. Ja se on kiinnostavaa.

virkamies ei siis kiinnosta minua ihmisenä, ja se pitää virkamiesten osata itsekin oivaltaa, kun he joutuvat kritiikin kohteeksi. Kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta.


Oikeastaan ainoa asia, mistä virkamiehiä voidaan tässä Elisabethin katoamisen unohtamisessa syyttää, on se että Järjestelmän sisällä ei kukaan osoita irroittelevaa luovuutta ja ongelmien älyllistämistä. Virkamiehistä kukaan ei rohjennut ottaa käyntivoimakseen kansalaiskriittisyyteen kuuluvaa energiaa, vaan pitäytyi uusintamassa Järjestelmän heikkouksia.

Kirjoittajien pitäisi tunnistaa myös kolmas rakenteellinen tekijä, joka mahdollisti sadistisen Josefin toiminnan. Se on amstettenilaisten ja muiden kansalaisten ja virkamiesten täydellinen tyytyminen kritiikittömyyteen ja älylliseen latteuteen. Kyse on mielestäni luovuttamisesta ja ponnettomasta antaumisesta älyllisten haasteiden edessä.

Siksi kaikki sadistit saavat toimia ihan rauhassa; he voivat rikoksia suunnitellessaan luottaa kaikkien kanssaihmisten ja jopa uhrin lähimmäisten älylliseen lepsuuteen.


KUVAT. Omenapuun ihania kukkia toukokuun lopulta. Näyttävät kuvissa muhkeilta, mutta melko pieniähän ne todellisuudessa ovat. Ehkä siksi ihanteellisia lähikuvaukseen, ilman laajakulmaobjektiivia. Poikani Tuukka löysi voikukkaköynnöksen, joka ensin hämmästytti. Uusi asia hänelle.

Ei kommentteja: