sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008

Rötöstelevä pyhimys Rosemarie

Niin, tässä taas olen puolustamassa patriarkaatin luomaa äärimmäistä sankaria (insesti-isää ja Itävällan tämän hetken kuuluisinta sadistia Josef Fritzliä) ja parjaan naisraukkaa (isoäiti Rosemarie Fritzl), joka näyttäytyy kaikkien silmissä säälittävänä uhrina. Tällainen asetelma on hyvin linjassa aiempienkin väitteideni kanssa: naiset rakentavat patriarkaatin sorron ihan itse. Vallan puutteesta kärsivä sukupuoli koettaa parantaa asemiaan miellyttämällä miestä. Miehet voivat siis naisten tukemana tehdä mitä vain.

Ja minunkin asettumiseni tavallaan Josefin puolelle Rosemarieta vastaan on esimerkki siitä, miten valta onnistuu vahvistamaan itseään kasautumalla kierteenomaisesti. Olenhan feministinä - taas - miehen puolella naista vastaan. Siksi vallan epäsuhtaa on aina etsittävä ja nimettävä se reippaasti tasa-arvon puutteeksi, vaikka tasa-arvosta puutteista puhuminen olisikin epäsopivaa. (Sehän rikkoo tasa-arvoisuuden illuusion.)

Fritzlien ihmisoikeusrikos on siitä oivallinen, äärimmäinen ja hirveä esimerkki. Se on kertomus myös siitä, kuinka pitkälle vinolle pinnalle lähtenyt ihmisoikeuksien ja ihmisten välisen tasa-arvon polkeminen voi mennä, jos kukaan ei tule väliin. Se esimerkki siitä, kuinka järjestelmän uusintavat ja vahvistavat itseään, jos rakenteisiin ei tehdä korjausta. Tässähän mikrojärjestelmänä voidaan tarkastella tätä Fritzlien perhettä.

Tyrmään seksiorjaksi 24 vuoden ajan unohdetun Elisabeth Fritzlin tapaus vaivaa siis minua yhä. Olen kirjoittanut kaksi edellistäkin päivitystä tähän blogiini juuri tästä aiheesta.

Luulen, että eniten minua vaivaa Elisabethin äidin Rosemarie Fritzilin osuus. Minusta on ollut alusta saakka selvää, että juuri Rosemarie on tehnyt tämän tärkeän ihmisoikeusrikoksen mahdolliseksi. On melkeinpä aivan sama, missä määrin Rosemarie on ollut tietoinen miehensä rikoksesta, joka ajallisesti ehti neljännesvuosisadan mittaiseksi. Josef sai totisesti puuhailla omassa rauhassaan.

Hän uusinsi ja toisti rikoksensa (vapauden riisto, Elisabethin ja perheen kidutus epäinhimillisissä olosuhteissa jne...) käytännössäkin lähes joka päivä, noin 365 päivänä vuodessa. On hämmentävää, että rikollinen pystyi joka kerta palaamaan rikospaikalleen, eikä koskaan mikään yllättäväkään tekijä muodostunut uhaksi salaisuuden säilyttämiselle.


Karkeasti sanottuna väitän, että perheen pyhimysäiti Rosemarie on enemmän syyllinen ja rikollinen kuin hänen miehensä, joka on todellinen ihmisyyden irvikuva.

Fritzlien perhe-elämä on arvattavasti mennyt niin, että Rosemarie on ottanut vapauden valita, millaista tietoa hän ottaa vastaan ja miltä hän sulkee silmänsä. Ihmisellä ei ole oikeutta tehdä tällaista valintaa. Kun omassa muuten niin puuduttavan harmaassa arjessa on jokin repeämä eli epäloogisuus, on jokaisen sellaiseen tartuttava ja aloitettava älyllinen pohdinta.

Rosemarie siunasi omalla poliittisella ja ideologisella "hyväuskoisuudellaan" (siltähän hän itse nyt haluaa jälkeen päin oman asenteensa näyttävän) Josefin tekemän rikoksen, jossa aviomies rusensi ihmiselle kuuluvia perusoikeuksia.

Rosemarie ei ehkä tiennyt, mitä kellarityrmässä tapahtui, mutta hän on varmasti tiennyt että jotain kovin törkeää siellä on meneillään. Hänellehän pääsy oli kielletty; lehtijuttujen mukaan Rosemarie ei ole saanut tuoda miehelleen kellariin edes kahvikuppia, koska mies suunnitteli teknisiä projekteja jollekin yksityiselle yritykselle.Rosemarie oli aivan liian ihastunut rooliinsa antautuvana ja uhrautuvana pyhimyksenä, joka pyyteettä kasvatti paheellisen ja harhautuneen tyttärensä Elisabethin lapsia.


Josefin oli varmasti aivan liian helppo nykäistä tästä narusta ja kehaista silloin tällöin omaa kotimadonaansa, Rosemarieta. Ennen kaikkea kiitos ja ylistys valui tietysti vuolaana Amstettenin kaupunkilaisilta, jotka varmasti suoraan ja peitellysti ihastelivat Rosemarien ja Josefin uhrautuvuutta ja jaksamista.

Rosemarie suostui aktiivisesti ja mielellään sadistisen miehensä Josefin manipuloitavaksi; muuhun johtopäätökseen tapauksessa ei voi tulla. Josef nimittäin on varmasti tullut (vahingossa) antaneeksi niin paljon vihjeitä kellarityrmän helvetistä, että Rosemarie on itse valinnut tien, jossa hän suostuu miehensä manipuloitavaksi. Silloin hänen ei tarvitse perehtyä mihinkään paljon, paljon pahempaan.

Tapaus herättää myös sen kysymyksen, että onko yksityisen omaisuuden (henkinen ja normatiivinen) suoja liian vahva kapitalistissa länsimaissa. Kapitalistisissa maissahan ihmisen vapaudesta ehkä puolet muodostuu pelkästään yksityisomaisuuden ja omistamisen varaan; muiden vapauksien vahtimisessa ei olla niin valppaita ja teräviä. Kapitalistisessa maassa todellinen rikos ihmisen vapauksia kohtaan tapahtuu silloin, kun omaisuutta uhataan. Josef Fritzl höydynsi taitavasti ja tietävästi tätäkin yhteiskunnan oppirakennelmaa.


Hän tiesi, että hän sai taatusti puuhailla omalla tontillaan ja omalla takapihallaan ja siihen liittyvissä kellaritiloissa miten tahtoi.

Rosemarien rooli kyseenalaistajana ja kriitikkona tässäkin olisi ollut tässä ensiarvoisen tärkeä.

Tapauksesta nousee myös se kysymys, millaisena idioottina ja tottelevaisena koirana ja ulkopuolisena (!) yhteiskunta edelleen naista pitää. Josef Fritzl pystyi perustamaan huikean ihmisoikeusrikoksensa täysin sen varaan, että hän saattoi luottaa vaimonsa Rosemarien kritiikittömyyteen - ja hmm... siis (opittuun) typeryyteen.

Ja yhteiskunta (media) näyttää nyt, niin Suomessa kuin Itävällassakin nielaisevan helposti sen, että eihän tietenkään pyhimysmäisellä äidillä ja isoäidillä, Rosemariella, voi olla mitään yhteyttä tähän rikokseen. Totta kai Rosemarie on ollut tietämätön.

Onhan niin luonnollista, että nainen jää ulkopuolelle ja osaa sulkea silmänsä viattomuutensa säilyttääkseen.

Täältä voi lukea kiinnostavaa mielipiteenvaihtoa Rosemarie Fritzlin osuudesta rikoksen onnistumiseen.

KUVITUKSESSA on kolme kuvaa Itävallastakin. Seison Itävallassa silmiä häikäisevässä paahteessa viime kesänä. "Notweg freihalten" -kyltti kertoo vuoristoisen Itävällan hätäteistä, joita on rakennettu pitkien ja vaarallisten alamäkien pahoissa mutkissa. Saksasta Itävaltaan tultaessa rajalla on hyvin mieleenjäävä alamäki, jossa joka kerta on muistettava olla painamatta jarrua, ja hiljennettävä pienempää vaihdetta käyttämällä. Siinäkin on hätätie, jossa mutkan voi vetää suoraksi, jos vaikka liukas keli yllättää.

Omenapuun kukka on tältä keväältä.

Ei kommentteja: