tiistaina, heinäkuuta 22, 2008

Kahvi ja munkki 50 senttiä


Radiouutisten toimittaja Tapani Leisti haastatteli eilen huolestuneella äänellä Sanna Alataloa Lapin matkamuistobisneksen heikentymisestä. Polttoaineen kallistunut hinta on vähentänyt autoilevien turistien määrää.

Huolestunut ja vakavaääninen toimittaja saapui oikeaan paikkaan, kun hän innostui jutun tekoon juuri Sanna Alatalon matkamuistomyymälässä Sonkamuotkassa. Kylä sijaitsee pohjoiseen Kilpisjärvelle vievän maantien varressa, Muonion ja Enontekiön rajalla.

Sanna Alatalo on kuin iloisten ja laulutaitoisten ihmisten saluunan hengetär, nähtävyys ja matkaetappi jo itsessään. Jos Sanna ei sattuisi olemaan paikalla, kun kyläläiset ja ohikulkijat pysähtyvät nauttimaan Suomen halvinta kahvi- ja munkki -pakettitarjousta, jotain jäisi puuttumaan.

Tapani Leisti taisi mainita, että hinta on edelleen todellakin vain 50 senttiä. Yhteensä. Markka-aikana hinta oli muistaakseni kolme markkaa, joten inflaatio ei ole puraissut.


Sonkamuotkan kylä on kahvipaikkana ohittamaton, sillä muutaman metrin päässä, aivan vastapäätä tien toisella sijaitsee toinen aivan samanlainen matkamuistomyymälä kuin on Alataloilla tien oikealla puolella, kun tullaan etelästä. Vastapäinen yrittäjä, tai yrittäjäperhe, on sekin Alataloja. Eivät kuulema ole kuitenkaan sukua toisilleen. Myös siellä on hinta 50 senttiä, kahvista ja kahvileivästä.

Yleensä maantien toisella puolella on mainostettu tienkulkijoille viineriä ja toisella puolella on ollut tarjolla munkkia. Ja hinta on kummallakin sama, mutta ilman monopolistista kartellisopimusta.

Hinta kun on painettu pohjaan, joten se ohjaa ihmiset takuuvarmasti korpitaipaleella kahville viihtyisiin, siisteihin, tilaviin ja tunnelmallisiin matkamuistomyymälöihin.

Eikä viinereitä ja munkkeja ole leivottu säästellen, vaan ne ovat tässä mielessä epätaloudellisen tuoreita ja suuria.

Lapissa on kova raataamisen ja höpöttelyn perinne; niin sujuvaa small talkia ei kuule missään muualla Suomessa, mutta tyyli voi olla hyvin omintakeinen. Siellä ei puheen tarvitse olla sulavasti mitäänsanomatonta. Töksäyttely, räväyttäminen ja yllätyksellisyys kuuluu hyvään lappilaiseen small talkiin. Kun juttukaveri hämmentyy hetkeksi, on juttutuokio saavuttanut päämääränsä.



Kultivoitunut kulttuuri, kauniit tavat, käytösen estetiikka ja hyvä itsehillintä kuitenkin mielestäni leimaavat lappilaisuutta Nuuskakairassa, aivan Ruotsin rajalla. Kaiken pitää näyttää hyvältä, myös kotien ja pihojen. Suomalainen karuus ja käytännöllisyys näkyy silti hyvin, sillä naapurimaan omakotitalojen piparkakkumaisuus saavuttaa heti maksiminsa, kun Ruotsin rajalta lähdetään sisämaahan. Nuuskakairan ihmiset ovat tottuneet vertaamaan itseään sivistyneisiin ruotsalaisiin, mikä tekee heistä itälappilaisen silmissä arkoja, kyyristeleviä ja auktoriteettiuskoisia.

Ruotsin vaikutus on länsirajalla läpitunkeva, vaikka ruotsalaisia haukutaankin hajuttomiksi ja mauttomiksi - hmm... mutta ehkä juuri tästä syystä ruotsalainen estetiikka ja itsehillintä ovat tunkeneet itsensä helposti Tornion-Muonionjokilaakson maaperään.

On kuitenkin huomattava, että Pohjois-Ruotsin tarkasteleminen ruotsalaisena on silkkaa näköharhaa. Nimittäin, Ruotsin harvaan asuttu (suomalaisesta kepulaisesta näkökulmasta lähes asumaton, rakentamaton ja aluepolitiikan vuoksi elinkelvottomaksi jätetty) pohjoisosa on oikeastaan hyvin suomalaista aluetta; se on sitä yhä ja se on ollut vielä muutama vuosikymmen sitä nykyistäkin vahvemmin.

Mielestäni pohjoisruotsalaisuutta ei voi ymmärtää ja tutkia, jollei katso ilmiötä nimenomaan suomalaisuuden kautta. Sukupolvien ajan joka paikkakunnalla tuntuu nimenomaan suomenkieli olleen valtakieli, vaikka suomi on pitänyt häivyttää jonnekin ainoan legitiimin kielen, ruotsin, takamaastoon. Ruotsi on harjoittanut kieli- ja kulttuurirasismia maan pohjoisosassa hyvin onnistuneesti, suomalaisen kantaväestön eli raivaajien ja uudisasukkaiden suosiollisella avustuksella.


Suomesta ei ole muutettu Ruotsiin töihin tehdaskaupunkeihin 1960-luvun ja 1970-luvun alun maaltapakovuosien aikana, vaan suomalaiset ovat asuttaneet Ruotsin pohjoisimmat osat, jotka eivät ole kelvanneet etelämmässä viihtyville ruotsalaisille.

Suomalaiset ja suomenkieli ei ole saanut Ruotsilta sille asiallisesti kuuluvaa asemaa, vaan valtio on pehmeällä silkkihansikkaalla taputellut kieltä ja kansallisuuseroja maanrakoon, piiloon. Ponnekkuus legitimoida meänkielen asemaa on vuosikymmenien ja -satojen turhaituneisuuden ohjaamista, projektiota, soveliaampaan kohteeseen.

Riikinruotsalaisten mielestä on parempi, että Pohjois-Ruotsin suomalaisalueiden suomalaiset pöljyyksissään luokittelevat meänkielen omaksi erilliseksi kielekseen kuin että myöntäisivät sen olevan vain suomen murre.

Suomalaiset ovat tunteneet olevansa ruotsalaisten rinnalla kuin koiria, joita hyväntahtoinen isäntä käskee. Ei ihme, että itälappilaisesta saattaa tuntua, että länsilappilaiset kyyristelevät.

Sanna Alatalo on asenteeltaan ja olemukseltaan virkistävä poikkeus. Hän on rautaa, luokse virtaavaa energiaa. välittömyydellään hän pystyy oitis sähköistämään myös matkamuistomyymälässä käyvät asiaakkaansakin. Radiojutussa kuultiin eilen hauska pikku kohtaus: saksalainen vanhempi nainen kysyy Sannalta, että puhutteko te saksaa. Sanna vastaa, että oi kyllä kyllä, tietysti: "Deutschland, bitte schön, danke schön, ich liebe dich, alles."

Juuri tuostahan on kommunikaatiossa kyse, noin suorasukaisessa kohtaamisessa ei voi olla mieltä vaivaavia piilomerkityksiä.

Minulla on yhä käytössä se sama nahkainen rahapussi, lompakko, jonka ostin hänen puodistaan vuosituhannen vaihteessa. Se on ollut rikki jo vuosia, mutta en ole vielä hankkinut uutta. Sain juuri muutama päivä sitten kehuja t-paidasta, joka on tyypillistä matkamuistokamaa: siinä on kuva suden päästä ja alla lukee Lapland. En ole pitänyt sitä useaan vuoteen, koska se on levinnyt laajaksi kuin muikkunuotta.

Olin tutustunut Sannaan toimittajana tehdessäni lehtijuttuja paikallislehti Luoteis-Lappiin. En muista, monessako yhteydessä kohtasimme lehtijuttujen vuoksi, mutta eräs tapaus tulee mieleeni hyvin. Joulupukki istui kyydissäni, kun ajoimme pitkin Kolaria, Muoniota ja vähän Enontekiön puolellakin. Joulupukki kävi tapaamassa Luoteis-Lapin jouluteemanumeroa varten esimerkiksi kunnanjohtaja Aulikki Heinosta Muonion kunnantalolla, ja lupasi hövelisti kunnanjohtajalle joululahjaksi rautatien matkailijoiden suosimaan tunturipitäjään.

Minä nauroin vieressä niin, että oli tulla pissat housuun. Tilanteen kiemuraisuutta ja kutkuttavuutta lisäsi se, että Aulikki Heinonen on tyypiltään nimenomaan virkamies ja auktoriteetti, joten roolin rajoitukset istuvat tanakasti niskassa.

Tällainen keski-ikäinen pingottaminen saattaa olla ymmärrettävää Nuuskakairassa, mutta suhtauduin tuolla Tunturi-Lapissa aina ristiriitaisin tuntein Virkamiehen roolihakuisuuteen. Lapin pohjoisosat ovat juttujen mukaan aluetta, jossa Suomen laki ei päde. Käsivarren muoniolainen nimismies Ossi Hyvönen on ollut usein valtakunnan median uutisissa pienten, virkaansa liittyvien taloudellisten epäselvyyksien (lue: suurpiirteisyyden) takia. Nimismies, joka aiemmin oli työskennellyt Hannele Pokan avustajana, kun Pokka toimi oikeusministerinä. (Ja joka sittemmin Käsivarren nimismiehenä ajoi syksyn ensiliukkailla poliisiauton katolleen Kittilässä vuonna 1999.)

Hannele Pokan, jonka avioero miehestään Esko Taviasta virallistui kesäkuussa, kun pari oli asunut erossa toisistaan vaadittavat kaksi vuotta. Esko Tavia, joka hmm... - charmöörinä, upseerina ja herrasmiehenä kun itseään pitää...



Luoteis-Lappi -lehden joulupukkina oli Kari Ravelin Ruotsin puolelta Pajalasta. Hän on suutari, joka on taitava käsistään ja esteettistä näkemystäkin löytyy. Oikea mies siis tekemään sääskenpönttöjä.

Tiedustelimme kesän tullen Karin kanssa Sannalta, että mahtaako Off-sääskimyrkyn mainoksista tuttu Ilmari olla kotosalla. Ilmari asui yksin Sonkamuotkassa, Muonionjokivarressa, kävelymatkan päässä Sannan matkamuistomyymälästä. Hänhän tuli tutuksi istuessaan tv-mainoksissa luonnonhelmassa ja totesi tyyliin: "Etelän mies, älä sie huijo, käytä offia!" Ilmari oli aikoinaan, taisipa olla jo 1980-luvulla, löytynyt tv-mainokseen siten, että sääskimyrkyn valmistajalla Transmerillä on lomapaikka lähistöllä.



Suutarina Kari oli tehnyt sääskipöntöistä myös nahkaisen version. Kari oli vuollut omasta päästään näitä pönttöjä Ilmarille enemmänkin, mutta en harmikseni nyt muista mille olennolle oli se seuraava sääskenpönttöä suurempi koko. Seisoimme Ilmarin pihamaalla ja tarkastelimme Ilmarin kanssa huvittuneita pönttöjä. Kari kiinnitteli niitä puihin luonnonsuojelijan aatteella ja greenpeacelaisella aktiivisuudella. Lajin säilyminen on turvattava.

Näin siis Lapissa. Sääskille huolehditaan kattoa päänpäälle, ja sääskien annetaan vapaasti hankkia elantoa perheelle ihmisverta imemällä. Tappaminenhan on moraalisesti kielletty; muutaman kerran järjestetyt sääskentapon MM-kisat kaatuivat 1990-luvun alussa valtakunnan tasolla velloneeseen moraaliseen paniikkiin.


Kävin viimeksi ehkä kesällä 2002 Sanna ja Heikki Alatalon matkamuistopuodissa ja hengetär itse oli tyylinsä mukaisesti aurinkoisena paikalla. "Olenko minä koskaan antanut sinulle mitään", Sanna kyseli jo ennen kuin olin ehtinyt tavarahyllyjen väliin. "Katto sie", hän jatkoi ja kaivoi jostain Angelin tyttöjen uusimman levyn.

KUVAT Poikani talloo lumessa tänä keväänä toukokuun alussa Pyhätunturilla Pelkosenniemellä. Kesäiset tunturikuvat olen kuvannut Pyhätunturin kansallispuistossa elokuun alussa 2006. Ja ruiskukkako se tuo on, tuo sininen kasvimaallani kukoistava sulokas? Syötävien kukkien siemenpussissa se kuitenkin oli, kun kylvin maahan keväällä.

keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008

Wager lähes hukkuu empatiaansa

Miksi olen vieroksunut tähän saakka Eija Wagerin kirjoja?

Tätä ihmettelin, kun löysin hänen uusimmastaan todella oivaltavaa yhteiskunnallista havainnointia. Wager kertoo siitä, kuinka häntä raivostuttaa suomalaisten itsetyytyväisyys, kritiikittömyys, haluttomuus rakentaa monisärmäistä mielipideilmastoa ja passiivinen tyytyminen kaikkeen. Näistä suomalaisten epämiellyttävistä ja epäilyttävistä käytöstavoista seuraa tympeä mielyttämisenhalu ja laiska ja alamaismainen lullukkamaisuus viranomaisten edessä.

Tajusin lukiessani luetteloa hänen kirjoittamistaan kirjoista, missä on ollut vika. Kirja "Koirani haukkuu italiaksi" (WSOY 2003) on nimeään myöten sellainen teos, joka karkottaa lukijat, jotka ovat kiinnostuneet vähän suuremmista sfääreistä. Kuten Italiasta ja italialaisesta ja välimerellisestä elämästä. Kannessa Wager seisoo kaksine hevosineen ja koirineen (maremma ja saksanpaimenkoira). Muistelen selanneeni kirjaa.

Jos sisältö ei kohoa hengentuotteena universaalimmaksi kuin eläinten hoitaminen ja niiden mielenliikkeiden tavoitteleminen, niin kirjahan on ihan mahdoton lukea.

Nyt, uusimmassa kirjassa, Eija Wagerin ajatukset pitävät otteessaan ja stimuloivat aivoja yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten ongelmien miettimiseen. Wager on useissa kohdin suorastaan loistava; hän on niin hyvä, että ihmettelen miksi hän ei noin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ampuessaan hyödynnä paljon enemmän kykyään tunnistaa ongelmia, eritellä syitä ja tehdä johtopäätöksiä.


Uusin kirja jää siksi vajaaksi; Wager tyytyy sisällöllisesti liian vähään, vaikka hänellä olisi annettavaa. Sen sijaan Wager käyttää uusimmassakin ainakin puolet tekstistä eläintensä elämän seuraamiseen. Ongelma on se, että hän ei pysty omia hyvinvoivia eläimiään kuvailemalla kertomaan oikeastaan mitään kiinnostavaa.

Uutukainen "Paluumuuttajan päiväkirja" (WSOY 2008), on kuvaamansa ajankohdan takia ollut koirakirjailijalle ilmeisesti nyt-tai-ei-koskaan -haaste. Hän kuvaa kirjassa muuttoaan Italiasta takaisin Suomeen, jonka elämää ja ihmisiä Wager tuorein silmin ja maailmalla tuulettunein ajatuksin ruotii. Ja kuinka oikeaan hän osuukaan!

Wager hämmästelee suomalaisten valmiutta määritellä ja moittia Italiaa ja samaan aikaan kritiikittömästi tyytyä uinumaan ajatuksessa, että kyllä Suomessa on asiat niin paljon paremmin. Wager on taitava ja kaiken koiramössön jälkeen suorastaan ihailtavan rohkea pistelemään suomalaisia sanallisella miekallaan.

"Poliisitarkastaja Filippo Raciti, joka tapettiin Catanian stadionin edessä syntyneissä mellakoissa, näyttää kuvan maan surkeista ja holtittomista mutta myös hyvistä kasvoista: toisaalta höyrähtäneiden jalkapallohuligaanien ja toisaalta kollektiivisesti ja yksilöllisesti aktiivisen, voimakkaasti reagoivan ja tunneherkän kansan kasvot.

Italia on taltuttamattomien poliittisten ja sosiaalisten myräköiden maa. Se on villi ja vaikeasti hallittava, mutta myös vilkas ja reaktiivinen, valpas ja ristiriitainen, solidaarinen ja osallistuva. Se pitää yllä monta pientä myrskyä vesilasissa yötä päivää. Ne ovat ominaisuuksia, jotka voi nähdä negatiivisesti tai positiivisesti, toisaalta ja toisaalta -tyylillä. Suomessa ne nähdään aina kielteisesti, koska ihanteena on hiljainen konsensuskansa ja yhteiskunnallinen rauha, jota voi kutsua myös passiivisuudeksi."
(244)

Kun kerran kirjoittajalla on noin paljon sanottavaa Suomen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta tilasta, on voimavarojen tuhlausta käyttää omaa ilmaisukykyä kuvailemaan kissanpoikien varttumista tai uuden koiran asettumista taloon; varsinkin kun hän rajaa kuvaukset niin eläinkeskeisiksi, että maantieteellinen lähiympäristökin unohtuu.

Ihmettelenkin tämän vuoksi sitä, kuinka hurmioituneesti Eija Wagerin kotisivujen vieraskirjassa kirjan lukeneet jaksavat lässyttää eläinkuvauksista. He jakelevat sympaattisesti kiitoksia kirjailijalle ja koettavat empaattista kyvykkyyttään todistellen myötäelää Wagerin kokemia eläinten kuolemia ja eläinten tielle sattuneita kärsimyksiä.

Hemmetin lässyttäjät, minä sanon teille: Wagerin eläinempatia ja hänen eläinelämänsähän uhkaa pilata koko hyvän kirjan! Wager on käy usein hyvin lähellä sitä, että hän tekee itsestään kuriositeetin, kiinnostavan ja harmittoman pikku erikoisuuden, jonka oivallista sanomaa ei tarvitse kuunnella, vaan sitä voi huoletta vähätellä.

Wager oivaltaa hienoissa pohdinnoissaan kuinka ohuiden lankojen varassa on esimerkiksi sananvapaus, kaiken älyllisyyden ja oikeudenmukaisuuden perusta, Suomessa.


"Italiassa ei voi syntyä hälyä siitä, että joku on puhunut ja lausunut mielipiteensä, vaan siitä jos joku yrittää rajoittaa toisen sananvapautta ja oikeutta sanoa mielipiteensä mistä tahansa asiasta. Sananvapaudelle ei hyväksytä rajoja, vaikka sitä kulissien takana ohjaillaankin.
Meillä puhutaan roolien kautta. Se ei ole keskustelua vaan virallista kannanottoa. Halutaan että mielipiteet muuttuvat roolien kautta 'tiedoksi', jota ei kyseenalaisteta. Puhujan on aina selvitettävä, minkä nimissä hän puhuu. Oma nimi ei riitä eikä titteli 'kansalainen'.

Keskustelun valjastaminen ja rajoittaminen roolikeskusteluksi on kai mahdollista, koska vapaaseen spontaaniin mielipiteiden vaihtoon ei ole osanottajia. Ei ole sellaisia joiden persoonallinen voima olisi niin suuri, ettei kukaan kyselisi titteleiden perään - intellektuelleja ja kulttuurielämän vaikuttajia. Keskustelu typistyy lausunnoiksi, kun siitä puuttuvat roolit ja rajat rikkovat julkiseen keskusteluun osallistuvat intellektuellit, voimakkaat kommentaattorit ja karismaattiset mielipidejohtajat."
(241-242)

Kirjan parhaita kohtia on, kun Wager istui jälleen lentokoneessa, jälleen eräällä matkallaan Suomesta Italiaan. Hänen vieressään istui tummapukuinen mies, joka vilkaisi Wagerin lukemaa italialaista päivälehteä. Kuvassa oli Romano Prodi ja toisessa kuvassa Silvio Berlusconi. Mies kysyi, nouseekohan Berlusconi uudelleen valtaan. Hän arvioi oitis Italian demokraattisen tilan heikoksi. Hän väitti, että italialaiset ovat johdateltavissa.


Silloin koneessa jo hieman uniseen tilaan vajonnut Wager sai äkkiä viritettyä kaikki energiansa ja alkoi selittää:

"Kommentti herätti minut horroksesta ja ajattelin, että jos suomalaisilla olisi samanlainen into itsekritiikkiin kuin muiden kritiikkiin, maamme olisi pieni paratiisi. [...]

Minäkin ajattelin välillä niin [demokratia on Italiassa heikoilla], mutta Suomessa tulee tunne, ettei demokratiaa voi mitata vain vallanpitäjillä. Berlusconi haukkuu peilikuvaansa luullen sitä vihollisekseen, syyttää vastakkaista leiriä asioista jotka lihallistuvat hänessä itsessään. Berlusconilla on valtaa, joka ei sovi demokraattiseen järjestelmään, yhdellä miehellä on liikaa hallussaan, mutta toisaalta Italia ei ole ylhäältäpäin johdettu maa. Poliittinen elämä on siellä meluisaa juuri sen takia, että se on demokraattista. Hallituksen aloitteet nostavat usein kansan keskuudessa kovan pauhun. Ministereillä ei ole mahdollisuutta sanoa, että asioista ei keskustella, eikä pääministeri voi vaatia muita ministereitä pysymään hiljaa. Kukaa ei voi muutenkaan sanoa kenellekään, mitä kukakin saa sanoa. Yhteiskunta on kakofoninen, koska ristiriidat, erimielisyydet ja vastakkainasettelut manifestoituvat.
(218-219)

Wagerin mukaan Italiassa ei peitellä sitä, että valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä voi olla konflikti. Tätä ristiriitaa koetetaan puolestaan Suomessa koko ajan häivyttää, vaikka se on kaiken yhteiskunnallisen kehitystyön ja kritiikin lähtökohta.

"Meillä taas valitetaan sitä, että muka valitetaan paljon, vaikka kansalaisyhteiskunta on mykkä kuin kala eivätkä järjestäytyneet ryhmätkään puhu - eivät ainakaan spontaanisti. On ainoastaan joitain virallisiksi hiottuja lausuntoja, joista on sisällölliset mehut kuivattu pois. Ja jos joku jotakin sanoo, syntyy keskustelua siitä, oliko sanojalla oikeus sanoa sitä mitä sanoi tai valtuuksia puuttua koko asiaan.

Demokratian voima on sen kestävyydessä ja joustavuudessa. Se kestää kovatkin konfliktit rajoillaan, mutta se kestää huonosti demokraattisen tajun puuutteen.
[Aivan loistavasti sanottu, Eija Wager!] Silloin se näivettyy sisältäpäin, tyhjenee, mitätöityy ja kuivettuu pelkäksi kuoreksi sen sijaan että se olisi ilma jota yhteiskunta hengittää, ilma jonka laadusta pitää olla tietoinen ja vaalia sen hyvinvointia.

[...] Suomessa puuttuu julkinen keskustelu käsiteltävistä, työn alla olevista asioista, ja muutenkin muutokset ja uutuudet saatetaan kansan tietoon täysin ilmoitusluontoisesti. Se on häkellyttävää, ja häkellyttävintä on, että se ei häkellytä ketään.
[...](219-220)

Jos Eija Wagerin johtopäätökset päätyvät joskus johonkin "Lentävien lauseiden" -sitaattikirjaan, ehdotan sinne myös seuraavaa, otan nyt vapauden katkaista alkuperäisen virkkeen keskeltä poikki: "Äänetön kansa tekee demokratiasta heikomman ja näennäisemmän kuin yksi äänekäs mies." (220)

Eija Wager on siis säihkyvä, kiinnostava ja dynaaminen.


Siksi mieleeni nousi monta kertaa kirjaa lukiessani ajatus, että onko naiskirjoittajan pakko kuljettaa mukanaan sukupuolensa painolastia, joka velvoittaa hänet huolehtimaan heikommista (eläimistä) ja todistelemaan empaattisia hoivaajakykyjään? Onko naisellisuus niin keinotekoinen luomus, että sen "voimaa" on pitää koko ajan vakuutella omalle itselleenkin?


Ai niin, eroperhe.netin luoja ja Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Tiina Kaarela elelee hänkin usein Italiassa kakkosasunnossaan. Lienee siellä parhaillaankin. Lue hänen kuulumisiaan suoraan paikanpäältä.


KUVAT ovat lumoavalta Gardajärveltä viime kesänä, minä ja silloin nelivuotias poikani, vain hiukan etelämpää kuin Wagerin koti Italiassa Comojärven lähellä, Sveitsin rajan tuntumassa.

keskiviikkona, heinäkuuta 09, 2008

Älyllinen jumppavalmentaja Leif Salmén

Eilisessä bloggauksessani kerroin lukeneeni kirjoja ihmisistä, jotka haluavat kohdata fyysisesti kovia haasteita. Sehän on ihmisen eräs keino hallita elämäänsä; kukaan ei tahdo joutua henkisesti kiperiin tilanteisiin, sillä niitä putoilee eteemme tahtomattamme, koko ajan, spontaanisti.

Ruumiilliseen väsymiseen kuitenkin aina liittyy henkinen rasittavuus, joten fyysiset ääritempaukset (kuten seikkailu karun luonnon armoilla tai kestävyysurheilu) ovat valmentautumista itse elämää varten.

Minua siis vetää puoleensa fyysisyys, lihakset, hyvä kunto ja sen perustan määrätietoinen rakentaminen.


Niinpä oli hyvin miellyttävä yllätys, että vasemmistoajattelija, entinen tv:n politiikan toimittaja Leif Salmén osoittautuu kirjassaan Alas Akropoliilta (Teos 2008) välillä niin dynaamiseksi, että hänen voi suorastaan nähdä kipuavan ripeästi ylämäkeen temmolla, joka nostaa hänen sykkeensä maksimiin.

Salménin teksti on paikoitellen niin osuvaa, että ristiriitaisesti tämä lumoava kirja ei jähmetä staattiseen lukuasentoon, vaan minulle syntyy halu jättää se hetkeksi ja lähteä kirjan antaman energialatauksen turvin juoksemaan karnevalistisesti pomppien. Salménin ajatteluunhan kuuluu parhaimmillaan hyvin dynaaminen provosoivuus, sellainen joka ei anna yhtään armoa turvallisille totunnaisuuksille ja ihmisten hellimille tabuille.

Aivan äärettömän virkistävänä koin Salménin näkökulman uskontoon ja kaikkeen uskoon, jossa ihminen turvautuu "itseään suurempaan voimaan". Psykoanalyyttisessa tarkastelussa voidaan kysyä, millaisesta psyyken häiriötilasta moinen tarve juoruaa. Leif Salmén ei tee arvioitaan eikä rakenna väitteitään psykoanalyysin varaan, mutta hänen löytönsä ovat yhtenevät sen kanssa. Toki hän viittaa Sigmund Freudiin ja hänen kehittämäänsä vallankumoukselliseen psykoanalyyttiseen ajatteluun ja hyödyntää Freudia väitteidensä perustelussa.




Mutta Salménin näkökulma on filosofinen, mikä tekee tyylistä pääsääntöisesti raskaan ja vaikean.


Silti Salmén on kiinnostava ja paikoitellen siis äärettömän innostava. Ja elitistisestä ja eteerisestä filosofisuudestaan huolimatta urheilullinen ja lähes fyysinen ajattelija.

Minä olen monta kertaa löytänyt itseni ajattelemasta, että hitto tuo 56-vuotias äijä on varmasti kaikin puolin hyvässä vedossa, niin ruumiin kunnoltaan kuin henkisestikin. Tyyppihän on hoitanut itsensä balanssiin ja hän taitaa olla elämässään varsin onnellinen. Tv-journalismin stressaantuneesta ja huonokuntoisen näköisestä rakkikoirasta ei ole hajuakaan; Salmén nautiskelee hitaasta ja tuumivasta elämästään vapaana kirjoittajana.


Elämäntavastaan hän on kertonut yksinkertaisin sanankääntein, mutta silti niin kiehtovasti myös aiemmissa kirjoissaan. Uusimmassa kirjassaan hän kertoo tästä vapaan ihmisen monien arkisten pikku nautintojen rytmittämästä elämästä loppuluvussa Syksy Tunisiassa - matkapäiväkirjan merkintöjä syksyllä 2006.

Salmén asui pienessä Monastirin satamakaupungissa Välimeren rannalla.



"En ole tullut tänne tutkimaan antiikkia, ehkä paremminkin ottamaan osviittaa keskiaikaisesta legendasta, jonka mukaan käynti Monastirissa on ensimmäinen askel matkalla taivaaseen. Minulle taivas merkitsee keskeneräisen kirjan saattamista loppuun. Lisäksi on aina miellyttävämpää hioa käsikirjoitusta sopivan virikkeellisessä ympäristössä, jossa turhat ikävyydet (kuten kylmyys, pimeys, kosteus, Helsingin Sanomien pääkirjoitukset jne.) eivät raskauta arkea ja ajatukset voivat vaeltaa laiskasti menneisyydessä ja suurissa perspektiiveissä. Riittää, kun antaa katseensa lipua pitkin rantaviivaa, jossa terävät karit puhkovat valkeita hietikkoja, kunnes se katoaa pohjoiseen, kohti neuroottista levottomuuttaan hautovaa Eurooppaa, sallii lauhan tuulen riepotella ihmeköynnöksen terälehtiä lattialaatoille, päästää halvan bensiinin, tuoreen leivän ja meren tuoksut leyhymään sieraimiinsa, kuuntelee uskovaisia rukoukseen kutsuvan muezzinin käheitä synkooppeja ja tuntee voimiensa palaavan, kunnes on jälleen valmis lähitaisteluun vihollisen, siis tekstin kanssa." (Salmen 2008, 232-233)




Ja tässä, Salménin joka hetkestä nauttiva päiväohjelma:
"Tässä on nykyinen päivärutiinini (puolen tunnin tarkkuudella): 7.30 aamiainen - kahvi, aina tuore leipä ja jogurtti maistuvat; 9.00 kävely meren rannalla; 10.00 vielä pikainen kahvikupillinen ja Le Tempsin silmäily läheisessä Café Taj Mahalissa; 10.15 kirjoituspöydän ääreen; 12.30 kävely johonkin lounaspaikkaan, sen jälkeen Le Monde ja muuta luettavaa sekä uinti; 15.30 nokoset; 16.30 takaisin kirjoituspöydän ääreen; 18.00 vapaata, toisin sanoen iltakävely ja sitten päivällinen, useimmiten medinassa. Vielä viimeinen kahvi toisessa kantapaikassani Sidi Mansourissa ja sen jälkeen kotiin. Lukemista, kylpy puoli kymmenen maissa, lisää lukemista, Ranskan tv-uutiset ja sitten sänkyyn. Nukun kuin tyytyväinen pikkuvauva." (235)


Hienoa, kadehdittavaa ja tavoiteltavaa.

Salmén nostaa nerokkaasti esiin kysymyksen, miksi ihmiset vimmaisesti turvautuvat Yhteen Jumalaan, kuten monoteistiset uskonnot ja kristityt tekevät. Niin, miksi rakentaa järjestelmä yhdelle omistautumiseksi ja muiden hätyyttelemiseksi, vaikka voisi aivan hyvin elää sovussa kaikkien kanssa?


Monoteismi (kuten kristinusko ja islam) on mielestäni lähtökohdaltaan rasistista ja sortavaa. Monoteismi tuhlaa paukkujaan siihen, että se rakentaa ja ylläpitää raja-aitaa ja pitää erilaisin uhkailuin ja kiristyskeinoin kaiken "vieraan" (siis muut jumalat ja siten myös kokonaiset uskonnot) loitolla.

Hmm... Mitä tämä kertookaan monoteistisen uskonnon (kuten kristinusko) kannattajien mielen häiriötilasta? - Uskontohan jos mikä luokitellaan ihmisen oman henkilökohtaisen syvyyden rakennusmateriaaliksi, jolloin mielestäni on ihan oikeutettua kohdistaa kritiikin kärki uskovaisten psyykeen saakka, vaikka muissa yhteiskunnallisissa ongelmissa sieltä harvoin löytää mitään vastauksia.



Voi Jeesus Kristus mikä nautinto olikaan lukea Salménin kirjasta seuraava kohta. Minun oli innostuksen vuoksi vaikea pysyä aloillaan:

"Sen enempää järkemme tai aistimme kuin vaistomme, tunteemme, rakkaus tai vielä vähemmän viha eivät riitä käsittelemään sellaista, joka selitetään ei-inhimilliseksi. Monoteistinen jumalakuva syntyy nimenomaan selittämään epä- tai ei-inhimillistä, joka on aina ollut olemassa meidän ja käsityskykymme tuolla puolen. Kaikki yrityksemme, myös intuition keinoja käyttävät, on tuomittu päätymään ei-mihinkään tai parhaassa tapauksessa kysymysmerkkiin. Siksi me turvaudumme antropomorfisiin vertauksiin ja kuvauksiin: metaforiin, eponyymeihin, metonyymeihin. Tarkalleen ottaen kaikiesta Jumalaa koskevista keskusteluistamme tulee eräänlaisia rienauksia, joissa olemme aluksi määrittäneet palvontamme kohteen ja varustaneet sen majesteettisin attribuutein aloittaaksemme saman tien sen tungettelevan purkutyön, käsittelemään Häntä kuin bakteeria mikroskoopin alla. Tämä prosessi ei opeta meille mitään todellisemmasta todellisuudesta, mutta kylläkin paljon meistä itsestämme." (163)


Salmén jatkaa ihmisen psyykeä ja sen tarpeita (jotka siis eivät ole mitään erillisiä ja itsenäisiä ns. hengellisiä tarpeita) ymmärtäen:




"Tämä lienee uskonnon ja myytin perimmäinen funktio -
tutkivan tutkimista, introspektiota, pyrkimystä päästä yhteyteen sielun kanssa. Etsiessään Jumalaa, ollessaan krank am Gott ihminen on vieras itselleen. Myytin rituaalisen kokemisen kautta yksilö pyrkii ylittämään sisäisen kuilun, joka uhkaa laajeta pohjattomaksi syöveriksi ja nielaista hänet itsensä." (Salmén 2008, 163)



Leif Salmén näyttäytyy suorastaan provokatiivisena, koska hän tietoisesti etsii uusia näkökulmia asioihin. Hän siis kyseenalaistaa jo tuttuja väitteitä. Hänen tapaansa ajatella pidetään kohtuuttomasti kärkevänä ja siis tahallisena provokaationa. Se johtuu kulttuuristamme.

Salménin äly toimii kuten terveen ja toimintakykyisen älyn kuuluu toimia, mutta meillä pidetään ongelmallisena ja vaarallisena jo sitä, että asioita älyllistetään. Äly (eli kehittynyt ja hiottu aivotoiminta) ei saisi saada näkyvää roolia, vaan se kuuluisi alistaa ja sopeuttaa vallitsevien ajattelutapojen vahvistajaksi.

Siksi kaikkea keskustelua älystä pidetään luonteeltaan poliittisena ja elitistisenä. Intelligenssi on meillä Suomessa väheksyttävämpää kuin esimerkiksi tarkkuus, tiukkuus ja ohjeet (joita siis kaikki erilaiset normitkin ovat).




Uskonnolle ja peräti uskonnollisuudelle haetaan perusteita siitä, että se antaa meille moraalisen koodiston ja kertoo paljon eettisistä päämääristä. Tämän omahyväisen väittämän Salmén ampuu alas.


"Tässä yhteydessä on aika ottaa hengiltä Dostojevskin teesi siitä, että kun Jumala on poissa, kaikki on sallittua. Hänen mukaansa kaiken etiikan perusta murtuu, ellei Jumalaa ole. Tämä on tyhjästä napattu väite, joka jää perustelematta. Sen syntyä voi vain arvailla, vaikka selvää on, että se pohjautuu kaikkeen transsendentialismiin ennen Dostojevskia, lähinnä Platoniin ja Immanuel Kantiin, jonka kategorinen imperatiivi on loppujen lopuksi metafyysinen teesi. Mitään kouriintuntuvaa selitystä sille, että etiikka olisi lähtöisin jumalakäsitteestä, en ole kuullut enkä nähnyt, eikä Jumalan ja ihmisen
suhteesta myöskään seuraa mitään määrättyä etiikkaa. Väittämä on nimittäin samaa luokkaa kuin: 'Moraalin perusta on Aku Ankassa', sillä mikä tahansa suhde, joka tulkitaan ensisijaiseksi ja eksistentiaaliseksi, ja nojautuu dogmiin, kulttiin ja rituaaliin, vaikuttaa samalla tavoin moraaliseen elämäämme. Lähteehän kaikki etiikka loppujen lopuksi vain ihmisen valinnoista, jotka pohjautuvat monin tavoin ennalta määrättyihin tekijöihin (luonnonoikeus, kulttuuriperinne, vakiintuneet tavat, 'kulttuuriset geenit' eli meemit, joka on biologi Richard
Dawkinsin luoma käsite) ja samalla ehdollistuvat tietyssä sosiaalisessa tilanteessa. Miten Dostojevski selittäisi monijumalaisten ihmisten
moraalisäännöt tai antiikin kulttuureiden moraalin? Daimonion (suojelushenki) tai arete (hyve, moraalisuus) eivät ole mitään jumalia eivätkä ainoita, jotka me identifioimme moraalisen ryhdin kanssa." (Salmén 2008, 165-166)


Mielestäni Salménin väitteet ovat briljantteja; harmi vain, että hänen kirjoitustyylinsä on kieltämättä sekavaa. Kustannustoimittaja voisi antaa tukea ilmaisun selkeyden hiomiseen, menettämättä ajatuksen puhtautta ja sanoman monimerkityksisyyttä.


Minun täytyy vielä tähän saarnan päätteeksi linkittää erääseen mielenkiintoiseen eroperhe.netin keskusteluun eroisien syrjäyttämisestä. Kirjailija Anna-Leena Härkönen väittää haastattelussaan Anna-lehdessä, että eron jälkeen äidit estävät typeryteensä takia isiä pysymästä lapsilleen vanhempina. Varmasti näin on, mutta Härkönen näyttäytyy yksiulotteisena ja jotenkin aseettomalta sen vuoksi, että hän ei liene juurikaan tonkinut tämän trenditeeman syvyyksiä. Olen itsekin osallistunut usein puheenvuoroin keskusteluun, kun ajatusten vaihto oli jo päässyt vauhtiin.

KUVISSA poikani ja minä olemme Pyhätunturilla toukokuussa viimeisten lumikelien aikaan. Eräässä kuvassa on rinneravintola, jossa soi livemusiikki kauden päättäjäisten kunniaksi.

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Nautintoja aivoille ja keholle

Kesällä on luonnon valoa lukemiseen. Olen todennut tyytyväisenä, että kerrankin olen lukenut jotain, peräti kokonaisia kirjojakin. Kerron kolmesta lukuelämyksestäni.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. (WSOY 2001)


Aivan mielettömän imaiseva tosikertomus Mount Everestin huippua tavoittelevista kiipeilijöistä, jotka joutuivat huonoon säähän. Krakauerin spekulaatiot kuolemien taustoista ja kiipeämisessä tehtyjen virheiden kokoaminen ovat hyvä opetus strategisen ajattelun, älyllisyyden ja keskittymisen tarpeellisuudesta.

Myös suomalainen Veikka Gustafsson mainitaan pari kertaa kirjassa, jälkimmäisen kerran yhtenä erään miehen hengenpelastukseen osallistuneena. Ja todella: jo kaksi kertaa "kuolleista" noussut mies ei olisi selvinnyt elossa ilman pelastajiaan hirvittävässä korkeudessa vuorella, jossa ihmisten lisäksi ei muuta elämää ole.

Rakastan tätä kirjaa.



Timo Polari: Unelma etelänavasta. (WSOY 2003)


Krakauerin ääreen löysin suomalaisen seikkailijan Timo Polarin kirjan kautta. Polarin "Unelma etelänavasta" on erittäin elävä ja innostavan intensiivinen muistutus hyvän kunnon merkityksestä. Polarin keho on niin hyvin hoidettu ja riittävän raskaiden haasteiden avulla treenattu, että lihasten ja aerobisen suorituskyvyn merkittävin seuraus onkin hänen upea psyykensä ja hänen erittäin kehittynyt ja mielenkiintoinen ajatusmaailmansa.

Polaria ei voi olla rakastamatta. Jaan kaiken, mitä hän haluaa painottaa kunnon ja terveyden hoidossa. Ihailen suunnattomasti hänen tinkimättömyyttään, sitä kuinka hän hän arvostaa ihmisen fyysisyyttä. Keho on työväline, jota pitää vaalia. Ruumiillinen rasittaminen ja väsyttäminen tarjoavat aivan omanlaistaan nautintoa ja elämisen tunnetta.

Timo Polarista, Jon Krakauerista ja Veikka Gustafssonista on muodostunut minulle viime viikkojen aikana uudet maamerkit, joiden elämää ja ajatuksia aion vastedes intohimoisesti seurata.

Kiinnostukseni heräsi myös sosieteettikanaseen Sandy Hill Pittmaniin, joka oli mukana Mt. Everestin retkikunnassa ja joka sai turhamaisuutensa ja hienostelevuutensa vuoksi valtavan syytösryöpyn niskaansa. Amerikkalaiset syyttivät tätä rikasta eliittirouvaa ja naistenlehtijournalistia siitä, että hänen typerät ja avustushenkilökuntaa (sherpoja) työllistäneet vaatimuksensa johtivat ihmisten kuolemaan Everestin huipun valloituksessa.

Krakauer kirjoittaa Pittmanista melko paljon, koska hän oli julkkis jo ennen vuorelle nousua. Pittman muuten pääsi huipulle asti ja vieläpä sieltä alaskin.

Jane Fonda: Tähän astinen elämäni. (Otava 2005)


Minulla on taskukirjana sekä Fonda että Krakauer. Oikeaan osunutta kustannuspolitiikkaa! Jane Fondan elämäkerta on pyörryttävä. Sen dokumentointi on huolellista ja joskus suorastaan epätodellisen tarkkaa. Kirjasta ei silti synny vaikutelmaa, että Fonda kirjoittaa elämäänsä uusiksi. Ei, kirja vaikuttaa joskus suorastaan hämmentävän rehelliseltä.

Fondan sisällölliset painotukset ovat epäkaupallisuudessaan yllätys. Nimittäin, hän kirjoittaa kuin ohimennen oikeastaan vain kaksi sivua kiistämättä suurimmasta menestyksestään, valtavaksi paisuneesta aerobicbisneksestään. Fonda jättää aerobicin lähes huomioimatta, vaikka kertoo kirjan mittaan jatkuvasti esimerkiksi balettiharrastuksestaan. Syntyy vaikutelma, että Fonda mainitsee hengästyttävät kaupalliset mittasuhteet saavuttaneen aerobicin vain siksi, että hän saa antaa tunnustusta eräälle silloiselle ystävälleen, joka Fondan mukaan ei koskaan saanut hänelle kuuluvaa kunniaa aerobichurmoksen käynnistämisestä.

Fonda tulee kertoneeksi, kuinka hän synnintuntoisena otti aerobicin menestyksen vastaan ristiriitaisin tuntein: hän keräsi kunnian ja rahat, kun miljoonat harrastajat ottivat lajin innokkaasti vastaan. Kunniaa ja rahojakin olisi pitänyt olla jakamassa lajin todellisen kaupallisen pioneerin, joka oli jo heti massamyynnin alkaessa tehnyt virhearvion ja siirtynyt syrjään.


Aerobicin sijaan Fonda kirjoittaa uuvuttavia selostuksia osallistumisestaan Vietnamin sodan vastustamiseen ja muuhun rauhantyöhön. Parhaimmillaan hän on näissä kuvauksissa, kun hän terävästi ja hyvin tarkoituksellisesti nostaa esiin rikkaan lännen, etupäässä tietysti Yhdysvaltojen, tekemiä virhearvioita ja silkan säälittävän typeryyden, kun ne toimivat omahyväisesti vieraiden maiden maaperällä.

Mielestäni kirjassa tulee hienosti esiin Fondan syvä ymmärrys ihmisen psyyken mekanismeja kohtaan. Hänellä on kykyä psykoanalyyttiseen ajatteluun ja hän tukeutuu siihen kiinnostavasti. Lisäksi Fonda osoittautuu hyvin kiinnostavasti ajattelultaan iättömäksi ja hän on koko ajan erittäin elossa, elämässä kiinni.


Kirja ei ehkä ole nykyversiossaan kaikkein onnistunein; kirjoitaisin sen uusiksi joiltain osin juuri näiden mainitsemieni painotusten takia, mutta teos saa silti rakastamaan Fondaa. Hänen siekailematon rohkeutensa haastaa ihmiset kohtaamaan oman kadotetun kykynsä innostua.

Fonda kirjoittaa muuten hyvin kiinnostavasti ja paljastavastikin viimeisimmästä aviomiehestään, superrikkaasta mediamogulista Ted Turnerista. Fonda erittelee Turnerin motiiveja tässä elämässä, hänen kiihkeän draivinsa taustaa ja hänen tapaansa elää. Monisärmäisen Turnerin eräs kylki osoittautuu laupiaaksi ja humaaniksi - ja haavoittuneeksi, ja se on kirjassa perin tenhoavaa.



Fondan ote on koko ajan hiukan itseironinen ja rehellisyydessään hämmentävä. Hän kertoo katuvasti silikonitisseistään. Silmiä avaavaa on, että elämänsä ehtoopuolella olevan isoäidin silikonibuusterit voivat olla koko laajaa perhettä kiinnostava ristiriita.

Fondan perhekäsitys on todella laaja, siinä on muuten jotain samankaltaista kuin olen aistinut parhaimmillaan lappilaisessa tavassa hahmottaa perhe; perheyhteisöllisyyden kokemus hallitsee myös serkkutason sukulaisuutta ja se laajenee luovasti koskemaan myös lapsen ystävyyssuhteita.

Jane Fonda toi minulle välillä mieleen Linda Lampeniuksen, jotka molemmat ovat kertoneet bulimiastaan. Fonda kirjoittaa bulimistisesta oksentelustaan seikkaperäisesti, mutta silikonit hän sivuuttaa lyhyesti, mutta silti itsetutkiskelevan kriittisesti. Aivan kuin hän toteaisi rivien välistä, että mokomat turhakkeet, pyh! Eivät ansaitse oikeastaan riviäkään.

Odotamme, milloin Linda Lampenius kirjoittaa uuden elämäkerran (eikös jonkin sortin opus ole jo ilmestynyt muutamia vuosia sitten?), jossa hän kertoo elämästään silikonien kanssa. Uranostehan on ollut median kiinnostuksen takia ällistyttävä.


Osasinkin ennustaa, että Lampeniuksella on valokuvaajan puhelinnumero käden ulottuvilla sitä hetkeä varten, kun raskaustesti varmistaa hänen odottavan lasta. Oletin aivan oikein, että Lampenius ei voi vastustaa tilaisuutta kuvauttaa itseään, kun tissit ovat raskauden vuoksi yhä paisuneemmat. Mutta tuolloin kuvaus on hoidettava nopeasti, joten Lampeniuksen ennakkotyö ja suunnittelu ajoituksessa tuli todistettua.

Oikeastaan harmi, etten tullut ostaneeksi iltapäivälehteä, jossa raskaustissit olivat esillä, vaikka heti bikinikuvista huutavan lööpin nähtyni ounastelin, että nyt se Lampenius on sitten vihdoin raskaana.


Minun oli tarkoitus tässä lopussa kirjoittaa pääteokseksi aikomastani Leif Salménin kirjasta Alas Akropoliilta (Teos 2008), mutta jätän jo lähes valmiin tekstin seuraavaan kertaan. Salménin ajatukset esimerkiksi uskontojen perustasta ja uskovaisten harhautuneisuudesta on provokatiivisuudessaan riemastuttava.


Salménin usein hidaslukuisesta kirjasta löytyy eräitä viime aikojen huippukokemuksiani, joita ajattelu ja kirjallinen ilmaisu ovat minulle tarjonneet. Salmén näyttäytyy irrottelevuudessaan usein suorastaan urheilullisena. Salmén rocks.

Myös palkittu esikoiskirjailija Jarkko Tontti kirjoittaa blogissaan Salménin kirjasta.


Alphonse Muchan taituroimat kuvat olen imuroinut koneelle Muchan töitä julisteita myyvästä nettimyymälästä. Minullakin on ollut jo vuosien ajan Muchaa seinällä. Suosikkini. Niin sensuellia ja feminiinistä.