tiistaina, heinäkuuta 22, 2008

Kahvi ja munkki 50 senttiä


Radiouutisten toimittaja Tapani Leisti haastatteli eilen huolestuneella äänellä Sanna Alataloa Lapin matkamuistobisneksen heikentymisestä. Polttoaineen kallistunut hinta on vähentänyt autoilevien turistien määrää.

Huolestunut ja vakavaääninen toimittaja saapui oikeaan paikkaan, kun hän innostui jutun tekoon juuri Sanna Alatalon matkamuistomyymälässä Sonkamuotkassa. Kylä sijaitsee pohjoiseen Kilpisjärvelle vievän maantien varressa, Muonion ja Enontekiön rajalla.

Sanna Alatalo on kuin iloisten ja laulutaitoisten ihmisten saluunan hengetär, nähtävyys ja matkaetappi jo itsessään. Jos Sanna ei sattuisi olemaan paikalla, kun kyläläiset ja ohikulkijat pysähtyvät nauttimaan Suomen halvinta kahvi- ja munkki -pakettitarjousta, jotain jäisi puuttumaan.

Tapani Leisti taisi mainita, että hinta on edelleen todellakin vain 50 senttiä. Yhteensä. Markka-aikana hinta oli muistaakseni kolme markkaa, joten inflaatio ei ole puraissut.


Sonkamuotkan kylä on kahvipaikkana ohittamaton, sillä muutaman metrin päässä, aivan vastapäätä tien toisella sijaitsee toinen aivan samanlainen matkamuistomyymälä kuin on Alataloilla tien oikealla puolella, kun tullaan etelästä. Vastapäinen yrittäjä, tai yrittäjäperhe, on sekin Alataloja. Eivät kuulema ole kuitenkaan sukua toisilleen. Myös siellä on hinta 50 senttiä, kahvista ja kahvileivästä.

Yleensä maantien toisella puolella on mainostettu tienkulkijoille viineriä ja toisella puolella on ollut tarjolla munkkia. Ja hinta on kummallakin sama, mutta ilman monopolistista kartellisopimusta.

Hinta kun on painettu pohjaan, joten se ohjaa ihmiset takuuvarmasti korpitaipaleella kahville viihtyisiin, siisteihin, tilaviin ja tunnelmallisiin matkamuistomyymälöihin.

Eikä viinereitä ja munkkeja ole leivottu säästellen, vaan ne ovat tässä mielessä epätaloudellisen tuoreita ja suuria.

Lapissa on kova raataamisen ja höpöttelyn perinne; niin sujuvaa small talkia ei kuule missään muualla Suomessa, mutta tyyli voi olla hyvin omintakeinen. Siellä ei puheen tarvitse olla sulavasti mitäänsanomatonta. Töksäyttely, räväyttäminen ja yllätyksellisyys kuuluu hyvään lappilaiseen small talkiin. Kun juttukaveri hämmentyy hetkeksi, on juttutuokio saavuttanut päämääränsä.



Kultivoitunut kulttuuri, kauniit tavat, käytösen estetiikka ja hyvä itsehillintä kuitenkin mielestäni leimaavat lappilaisuutta Nuuskakairassa, aivan Ruotsin rajalla. Kaiken pitää näyttää hyvältä, myös kotien ja pihojen. Suomalainen karuus ja käytännöllisyys näkyy silti hyvin, sillä naapurimaan omakotitalojen piparkakkumaisuus saavuttaa heti maksiminsa, kun Ruotsin rajalta lähdetään sisämaahan. Nuuskakairan ihmiset ovat tottuneet vertaamaan itseään sivistyneisiin ruotsalaisiin, mikä tekee heistä itälappilaisen silmissä arkoja, kyyristeleviä ja auktoriteettiuskoisia.

Ruotsin vaikutus on länsirajalla läpitunkeva, vaikka ruotsalaisia haukutaankin hajuttomiksi ja mauttomiksi - hmm... mutta ehkä juuri tästä syystä ruotsalainen estetiikka ja itsehillintä ovat tunkeneet itsensä helposti Tornion-Muonionjokilaakson maaperään.

On kuitenkin huomattava, että Pohjois-Ruotsin tarkasteleminen ruotsalaisena on silkkaa näköharhaa. Nimittäin, Ruotsin harvaan asuttu (suomalaisesta kepulaisesta näkökulmasta lähes asumaton, rakentamaton ja aluepolitiikan vuoksi elinkelvottomaksi jätetty) pohjoisosa on oikeastaan hyvin suomalaista aluetta; se on sitä yhä ja se on ollut vielä muutama vuosikymmen sitä nykyistäkin vahvemmin.

Mielestäni pohjoisruotsalaisuutta ei voi ymmärtää ja tutkia, jollei katso ilmiötä nimenomaan suomalaisuuden kautta. Sukupolvien ajan joka paikkakunnalla tuntuu nimenomaan suomenkieli olleen valtakieli, vaikka suomi on pitänyt häivyttää jonnekin ainoan legitiimin kielen, ruotsin, takamaastoon. Ruotsi on harjoittanut kieli- ja kulttuurirasismia maan pohjoisosassa hyvin onnistuneesti, suomalaisen kantaväestön eli raivaajien ja uudisasukkaiden suosiollisella avustuksella.


Suomesta ei ole muutettu Ruotsiin töihin tehdaskaupunkeihin 1960-luvun ja 1970-luvun alun maaltapakovuosien aikana, vaan suomalaiset ovat asuttaneet Ruotsin pohjoisimmat osat, jotka eivät ole kelvanneet etelämmässä viihtyville ruotsalaisille.

Suomalaiset ja suomenkieli ei ole saanut Ruotsilta sille asiallisesti kuuluvaa asemaa, vaan valtio on pehmeällä silkkihansikkaalla taputellut kieltä ja kansallisuuseroja maanrakoon, piiloon. Ponnekkuus legitimoida meänkielen asemaa on vuosikymmenien ja -satojen turhaituneisuuden ohjaamista, projektiota, soveliaampaan kohteeseen.

Riikinruotsalaisten mielestä on parempi, että Pohjois-Ruotsin suomalaisalueiden suomalaiset pöljyyksissään luokittelevat meänkielen omaksi erilliseksi kielekseen kuin että myöntäisivät sen olevan vain suomen murre.

Suomalaiset ovat tunteneet olevansa ruotsalaisten rinnalla kuin koiria, joita hyväntahtoinen isäntä käskee. Ei ihme, että itälappilaisesta saattaa tuntua, että länsilappilaiset kyyristelevät.

Sanna Alatalo on asenteeltaan ja olemukseltaan virkistävä poikkeus. Hän on rautaa, luokse virtaavaa energiaa. välittömyydellään hän pystyy oitis sähköistämään myös matkamuistomyymälässä käyvät asiaakkaansakin. Radiojutussa kuultiin eilen hauska pikku kohtaus: saksalainen vanhempi nainen kysyy Sannalta, että puhutteko te saksaa. Sanna vastaa, että oi kyllä kyllä, tietysti: "Deutschland, bitte schön, danke schön, ich liebe dich, alles."

Juuri tuostahan on kommunikaatiossa kyse, noin suorasukaisessa kohtaamisessa ei voi olla mieltä vaivaavia piilomerkityksiä.

Minulla on yhä käytössä se sama nahkainen rahapussi, lompakko, jonka ostin hänen puodistaan vuosituhannen vaihteessa. Se on ollut rikki jo vuosia, mutta en ole vielä hankkinut uutta. Sain juuri muutama päivä sitten kehuja t-paidasta, joka on tyypillistä matkamuistokamaa: siinä on kuva suden päästä ja alla lukee Lapland. En ole pitänyt sitä useaan vuoteen, koska se on levinnyt laajaksi kuin muikkunuotta.

Olin tutustunut Sannaan toimittajana tehdessäni lehtijuttuja paikallislehti Luoteis-Lappiin. En muista, monessako yhteydessä kohtasimme lehtijuttujen vuoksi, mutta eräs tapaus tulee mieleeni hyvin. Joulupukki istui kyydissäni, kun ajoimme pitkin Kolaria, Muoniota ja vähän Enontekiön puolellakin. Joulupukki kävi tapaamassa Luoteis-Lapin jouluteemanumeroa varten esimerkiksi kunnanjohtaja Aulikki Heinosta Muonion kunnantalolla, ja lupasi hövelisti kunnanjohtajalle joululahjaksi rautatien matkailijoiden suosimaan tunturipitäjään.

Minä nauroin vieressä niin, että oli tulla pissat housuun. Tilanteen kiemuraisuutta ja kutkuttavuutta lisäsi se, että Aulikki Heinonen on tyypiltään nimenomaan virkamies ja auktoriteetti, joten roolin rajoitukset istuvat tanakasti niskassa.

Tällainen keski-ikäinen pingottaminen saattaa olla ymmärrettävää Nuuskakairassa, mutta suhtauduin tuolla Tunturi-Lapissa aina ristiriitaisin tuntein Virkamiehen roolihakuisuuteen. Lapin pohjoisosat ovat juttujen mukaan aluetta, jossa Suomen laki ei päde. Käsivarren muoniolainen nimismies Ossi Hyvönen on ollut usein valtakunnan median uutisissa pienten, virkaansa liittyvien taloudellisten epäselvyyksien (lue: suurpiirteisyyden) takia. Nimismies, joka aiemmin oli työskennellyt Hannele Pokan avustajana, kun Pokka toimi oikeusministerinä. (Ja joka sittemmin Käsivarren nimismiehenä ajoi syksyn ensiliukkailla poliisiauton katolleen Kittilässä vuonna 1999.)

Hannele Pokan, jonka avioero miehestään Esko Taviasta virallistui kesäkuussa, kun pari oli asunut erossa toisistaan vaadittavat kaksi vuotta. Esko Tavia, joka hmm... - charmöörinä, upseerina ja herrasmiehenä kun itseään pitää...



Luoteis-Lappi -lehden joulupukkina oli Kari Ravelin Ruotsin puolelta Pajalasta. Hän on suutari, joka on taitava käsistään ja esteettistä näkemystäkin löytyy. Oikea mies siis tekemään sääskenpönttöjä.

Tiedustelimme kesän tullen Karin kanssa Sannalta, että mahtaako Off-sääskimyrkyn mainoksista tuttu Ilmari olla kotosalla. Ilmari asui yksin Sonkamuotkassa, Muonionjokivarressa, kävelymatkan päässä Sannan matkamuistomyymälästä. Hänhän tuli tutuksi istuessaan tv-mainoksissa luonnonhelmassa ja totesi tyyliin: "Etelän mies, älä sie huijo, käytä offia!" Ilmari oli aikoinaan, taisipa olla jo 1980-luvulla, löytynyt tv-mainokseen siten, että sääskimyrkyn valmistajalla Transmerillä on lomapaikka lähistöllä.



Suutarina Kari oli tehnyt sääskipöntöistä myös nahkaisen version. Kari oli vuollut omasta päästään näitä pönttöjä Ilmarille enemmänkin, mutta en harmikseni nyt muista mille olennolle oli se seuraava sääskenpönttöä suurempi koko. Seisoimme Ilmarin pihamaalla ja tarkastelimme Ilmarin kanssa huvittuneita pönttöjä. Kari kiinnitteli niitä puihin luonnonsuojelijan aatteella ja greenpeacelaisella aktiivisuudella. Lajin säilyminen on turvattava.

Näin siis Lapissa. Sääskille huolehditaan kattoa päänpäälle, ja sääskien annetaan vapaasti hankkia elantoa perheelle ihmisverta imemällä. Tappaminenhan on moraalisesti kielletty; muutaman kerran järjestetyt sääskentapon MM-kisat kaatuivat 1990-luvun alussa valtakunnan tasolla velloneeseen moraaliseen paniikkiin.


Kävin viimeksi ehkä kesällä 2002 Sanna ja Heikki Alatalon matkamuistopuodissa ja hengetär itse oli tyylinsä mukaisesti aurinkoisena paikalla. "Olenko minä koskaan antanut sinulle mitään", Sanna kyseli jo ennen kuin olin ehtinyt tavarahyllyjen väliin. "Katto sie", hän jatkoi ja kaivoi jostain Angelin tyttöjen uusimman levyn.

KUVAT Poikani talloo lumessa tänä keväänä toukokuun alussa Pyhätunturilla Pelkosenniemellä. Kesäiset tunturikuvat olen kuvannut Pyhätunturin kansallispuistossa elokuun alussa 2006. Ja ruiskukkako se tuo on, tuo sininen kasvimaallani kukoistava sulokas? Syötävien kukkien siemenpussissa se kuitenkin oli, kun kylvin maahan keväällä.