keskiviikkona, heinäkuuta 09, 2008

Älyllinen jumppavalmentaja Leif Salmén

Eilisessä bloggauksessani kerroin lukeneeni kirjoja ihmisistä, jotka haluavat kohdata fyysisesti kovia haasteita. Sehän on ihmisen eräs keino hallita elämäänsä; kukaan ei tahdo joutua henkisesti kiperiin tilanteisiin, sillä niitä putoilee eteemme tahtomattamme, koko ajan, spontaanisti.

Ruumiilliseen väsymiseen kuitenkin aina liittyy henkinen rasittavuus, joten fyysiset ääritempaukset (kuten seikkailu karun luonnon armoilla tai kestävyysurheilu) ovat valmentautumista itse elämää varten.

Minua siis vetää puoleensa fyysisyys, lihakset, hyvä kunto ja sen perustan määrätietoinen rakentaminen.


Niinpä oli hyvin miellyttävä yllätys, että vasemmistoajattelija, entinen tv:n politiikan toimittaja Leif Salmén osoittautuu kirjassaan Alas Akropoliilta (Teos 2008) välillä niin dynaamiseksi, että hänen voi suorastaan nähdä kipuavan ripeästi ylämäkeen temmolla, joka nostaa hänen sykkeensä maksimiin.

Salménin teksti on paikoitellen niin osuvaa, että ristiriitaisesti tämä lumoava kirja ei jähmetä staattiseen lukuasentoon, vaan minulle syntyy halu jättää se hetkeksi ja lähteä kirjan antaman energialatauksen turvin juoksemaan karnevalistisesti pomppien. Salménin ajatteluunhan kuuluu parhaimmillaan hyvin dynaaminen provosoivuus, sellainen joka ei anna yhtään armoa turvallisille totunnaisuuksille ja ihmisten hellimille tabuille.

Aivan äärettömän virkistävänä koin Salménin näkökulman uskontoon ja kaikkeen uskoon, jossa ihminen turvautuu "itseään suurempaan voimaan". Psykoanalyyttisessa tarkastelussa voidaan kysyä, millaisesta psyyken häiriötilasta moinen tarve juoruaa. Leif Salmén ei tee arvioitaan eikä rakenna väitteitään psykoanalyysin varaan, mutta hänen löytönsä ovat yhtenevät sen kanssa. Toki hän viittaa Sigmund Freudiin ja hänen kehittämäänsä vallankumoukselliseen psykoanalyyttiseen ajatteluun ja hyödyntää Freudia väitteidensä perustelussa.




Mutta Salménin näkökulma on filosofinen, mikä tekee tyylistä pääsääntöisesti raskaan ja vaikean.


Silti Salmén on kiinnostava ja paikoitellen siis äärettömän innostava. Ja elitistisestä ja eteerisestä filosofisuudestaan huolimatta urheilullinen ja lähes fyysinen ajattelija.

Minä olen monta kertaa löytänyt itseni ajattelemasta, että hitto tuo 56-vuotias äijä on varmasti kaikin puolin hyvässä vedossa, niin ruumiin kunnoltaan kuin henkisestikin. Tyyppihän on hoitanut itsensä balanssiin ja hän taitaa olla elämässään varsin onnellinen. Tv-journalismin stressaantuneesta ja huonokuntoisen näköisestä rakkikoirasta ei ole hajuakaan; Salmén nautiskelee hitaasta ja tuumivasta elämästään vapaana kirjoittajana.


Elämäntavastaan hän on kertonut yksinkertaisin sanankääntein, mutta silti niin kiehtovasti myös aiemmissa kirjoissaan. Uusimmassa kirjassaan hän kertoo tästä vapaan ihmisen monien arkisten pikku nautintojen rytmittämästä elämästä loppuluvussa Syksy Tunisiassa - matkapäiväkirjan merkintöjä syksyllä 2006.

Salmén asui pienessä Monastirin satamakaupungissa Välimeren rannalla.



"En ole tullut tänne tutkimaan antiikkia, ehkä paremminkin ottamaan osviittaa keskiaikaisesta legendasta, jonka mukaan käynti Monastirissa on ensimmäinen askel matkalla taivaaseen. Minulle taivas merkitsee keskeneräisen kirjan saattamista loppuun. Lisäksi on aina miellyttävämpää hioa käsikirjoitusta sopivan virikkeellisessä ympäristössä, jossa turhat ikävyydet (kuten kylmyys, pimeys, kosteus, Helsingin Sanomien pääkirjoitukset jne.) eivät raskauta arkea ja ajatukset voivat vaeltaa laiskasti menneisyydessä ja suurissa perspektiiveissä. Riittää, kun antaa katseensa lipua pitkin rantaviivaa, jossa terävät karit puhkovat valkeita hietikkoja, kunnes se katoaa pohjoiseen, kohti neuroottista levottomuuttaan hautovaa Eurooppaa, sallii lauhan tuulen riepotella ihmeköynnöksen terälehtiä lattialaatoille, päästää halvan bensiinin, tuoreen leivän ja meren tuoksut leyhymään sieraimiinsa, kuuntelee uskovaisia rukoukseen kutsuvan muezzinin käheitä synkooppeja ja tuntee voimiensa palaavan, kunnes on jälleen valmis lähitaisteluun vihollisen, siis tekstin kanssa." (Salmen 2008, 232-233)




Ja tässä, Salménin joka hetkestä nauttiva päiväohjelma:
"Tässä on nykyinen päivärutiinini (puolen tunnin tarkkuudella): 7.30 aamiainen - kahvi, aina tuore leipä ja jogurtti maistuvat; 9.00 kävely meren rannalla; 10.00 vielä pikainen kahvikupillinen ja Le Tempsin silmäily läheisessä Café Taj Mahalissa; 10.15 kirjoituspöydän ääreen; 12.30 kävely johonkin lounaspaikkaan, sen jälkeen Le Monde ja muuta luettavaa sekä uinti; 15.30 nokoset; 16.30 takaisin kirjoituspöydän ääreen; 18.00 vapaata, toisin sanoen iltakävely ja sitten päivällinen, useimmiten medinassa. Vielä viimeinen kahvi toisessa kantapaikassani Sidi Mansourissa ja sen jälkeen kotiin. Lukemista, kylpy puoli kymmenen maissa, lisää lukemista, Ranskan tv-uutiset ja sitten sänkyyn. Nukun kuin tyytyväinen pikkuvauva." (235)


Hienoa, kadehdittavaa ja tavoiteltavaa.

Salmén nostaa nerokkaasti esiin kysymyksen, miksi ihmiset vimmaisesti turvautuvat Yhteen Jumalaan, kuten monoteistiset uskonnot ja kristityt tekevät. Niin, miksi rakentaa järjestelmä yhdelle omistautumiseksi ja muiden hätyyttelemiseksi, vaikka voisi aivan hyvin elää sovussa kaikkien kanssa?


Monoteismi (kuten kristinusko ja islam) on mielestäni lähtökohdaltaan rasistista ja sortavaa. Monoteismi tuhlaa paukkujaan siihen, että se rakentaa ja ylläpitää raja-aitaa ja pitää erilaisin uhkailuin ja kiristyskeinoin kaiken "vieraan" (siis muut jumalat ja siten myös kokonaiset uskonnot) loitolla.

Hmm... Mitä tämä kertookaan monoteistisen uskonnon (kuten kristinusko) kannattajien mielen häiriötilasta? - Uskontohan jos mikä luokitellaan ihmisen oman henkilökohtaisen syvyyden rakennusmateriaaliksi, jolloin mielestäni on ihan oikeutettua kohdistaa kritiikin kärki uskovaisten psyykeen saakka, vaikka muissa yhteiskunnallisissa ongelmissa sieltä harvoin löytää mitään vastauksia.



Voi Jeesus Kristus mikä nautinto olikaan lukea Salménin kirjasta seuraava kohta. Minun oli innostuksen vuoksi vaikea pysyä aloillaan:

"Sen enempää järkemme tai aistimme kuin vaistomme, tunteemme, rakkaus tai vielä vähemmän viha eivät riitä käsittelemään sellaista, joka selitetään ei-inhimilliseksi. Monoteistinen jumalakuva syntyy nimenomaan selittämään epä- tai ei-inhimillistä, joka on aina ollut olemassa meidän ja käsityskykymme tuolla puolen. Kaikki yrityksemme, myös intuition keinoja käyttävät, on tuomittu päätymään ei-mihinkään tai parhaassa tapauksessa kysymysmerkkiin. Siksi me turvaudumme antropomorfisiin vertauksiin ja kuvauksiin: metaforiin, eponyymeihin, metonyymeihin. Tarkalleen ottaen kaikiesta Jumalaa koskevista keskusteluistamme tulee eräänlaisia rienauksia, joissa olemme aluksi määrittäneet palvontamme kohteen ja varustaneet sen majesteettisin attribuutein aloittaaksemme saman tien sen tungettelevan purkutyön, käsittelemään Häntä kuin bakteeria mikroskoopin alla. Tämä prosessi ei opeta meille mitään todellisemmasta todellisuudesta, mutta kylläkin paljon meistä itsestämme." (163)


Salmén jatkaa ihmisen psyykeä ja sen tarpeita (jotka siis eivät ole mitään erillisiä ja itsenäisiä ns. hengellisiä tarpeita) ymmärtäen:




"Tämä lienee uskonnon ja myytin perimmäinen funktio -
tutkivan tutkimista, introspektiota, pyrkimystä päästä yhteyteen sielun kanssa. Etsiessään Jumalaa, ollessaan krank am Gott ihminen on vieras itselleen. Myytin rituaalisen kokemisen kautta yksilö pyrkii ylittämään sisäisen kuilun, joka uhkaa laajeta pohjattomaksi syöveriksi ja nielaista hänet itsensä." (Salmén 2008, 163)



Leif Salmén näyttäytyy suorastaan provokatiivisena, koska hän tietoisesti etsii uusia näkökulmia asioihin. Hän siis kyseenalaistaa jo tuttuja väitteitä. Hänen tapaansa ajatella pidetään kohtuuttomasti kärkevänä ja siis tahallisena provokaationa. Se johtuu kulttuuristamme.

Salménin äly toimii kuten terveen ja toimintakykyisen älyn kuuluu toimia, mutta meillä pidetään ongelmallisena ja vaarallisena jo sitä, että asioita älyllistetään. Äly (eli kehittynyt ja hiottu aivotoiminta) ei saisi saada näkyvää roolia, vaan se kuuluisi alistaa ja sopeuttaa vallitsevien ajattelutapojen vahvistajaksi.

Siksi kaikkea keskustelua älystä pidetään luonteeltaan poliittisena ja elitistisenä. Intelligenssi on meillä Suomessa väheksyttävämpää kuin esimerkiksi tarkkuus, tiukkuus ja ohjeet (joita siis kaikki erilaiset normitkin ovat).




Uskonnolle ja peräti uskonnollisuudelle haetaan perusteita siitä, että se antaa meille moraalisen koodiston ja kertoo paljon eettisistä päämääristä. Tämän omahyväisen väittämän Salmén ampuu alas.


"Tässä yhteydessä on aika ottaa hengiltä Dostojevskin teesi siitä, että kun Jumala on poissa, kaikki on sallittua. Hänen mukaansa kaiken etiikan perusta murtuu, ellei Jumalaa ole. Tämä on tyhjästä napattu väite, joka jää perustelematta. Sen syntyä voi vain arvailla, vaikka selvää on, että se pohjautuu kaikkeen transsendentialismiin ennen Dostojevskia, lähinnä Platoniin ja Immanuel Kantiin, jonka kategorinen imperatiivi on loppujen lopuksi metafyysinen teesi. Mitään kouriintuntuvaa selitystä sille, että etiikka olisi lähtöisin jumalakäsitteestä, en ole kuullut enkä nähnyt, eikä Jumalan ja ihmisen
suhteesta myöskään seuraa mitään määrättyä etiikkaa. Väittämä on nimittäin samaa luokkaa kuin: 'Moraalin perusta on Aku Ankassa', sillä mikä tahansa suhde, joka tulkitaan ensisijaiseksi ja eksistentiaaliseksi, ja nojautuu dogmiin, kulttiin ja rituaaliin, vaikuttaa samalla tavoin moraaliseen elämäämme. Lähteehän kaikki etiikka loppujen lopuksi vain ihmisen valinnoista, jotka pohjautuvat monin tavoin ennalta määrättyihin tekijöihin (luonnonoikeus, kulttuuriperinne, vakiintuneet tavat, 'kulttuuriset geenit' eli meemit, joka on biologi Richard
Dawkinsin luoma käsite) ja samalla ehdollistuvat tietyssä sosiaalisessa tilanteessa. Miten Dostojevski selittäisi monijumalaisten ihmisten
moraalisäännöt tai antiikin kulttuureiden moraalin? Daimonion (suojelushenki) tai arete (hyve, moraalisuus) eivät ole mitään jumalia eivätkä ainoita, jotka me identifioimme moraalisen ryhdin kanssa." (Salmén 2008, 165-166)


Mielestäni Salménin väitteet ovat briljantteja; harmi vain, että hänen kirjoitustyylinsä on kieltämättä sekavaa. Kustannustoimittaja voisi antaa tukea ilmaisun selkeyden hiomiseen, menettämättä ajatuksen puhtautta ja sanoman monimerkityksisyyttä.


Minun täytyy vielä tähän saarnan päätteeksi linkittää erääseen mielenkiintoiseen eroperhe.netin keskusteluun eroisien syrjäyttämisestä. Kirjailija Anna-Leena Härkönen väittää haastattelussaan Anna-lehdessä, että eron jälkeen äidit estävät typeryteensä takia isiä pysymästä lapsilleen vanhempina. Varmasti näin on, mutta Härkönen näyttäytyy yksiulotteisena ja jotenkin aseettomalta sen vuoksi, että hän ei liene juurikaan tonkinut tämän trenditeeman syvyyksiä. Olen itsekin osallistunut usein puheenvuoroin keskusteluun, kun ajatusten vaihto oli jo päässyt vauhtiin.

KUVISSA poikani ja minä olemme Pyhätunturilla toukokuussa viimeisten lumikelien aikaan. Eräässä kuvassa on rinneravintola, jossa soi livemusiikki kauden päättäjäisten kunniaksi.