tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Nautintoja aivoille ja keholle

Kesällä on luonnon valoa lukemiseen. Olen todennut tyytyväisenä, että kerrankin olen lukenut jotain, peräti kokonaisia kirjojakin. Kerron kolmesta lukuelämyksestäni.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. (WSOY 2001)


Aivan mielettömän imaiseva tosikertomus Mount Everestin huippua tavoittelevista kiipeilijöistä, jotka joutuivat huonoon säähän. Krakauerin spekulaatiot kuolemien taustoista ja kiipeämisessä tehtyjen virheiden kokoaminen ovat hyvä opetus strategisen ajattelun, älyllisyyden ja keskittymisen tarpeellisuudesta.

Myös suomalainen Veikka Gustafsson mainitaan pari kertaa kirjassa, jälkimmäisen kerran yhtenä erään miehen hengenpelastukseen osallistuneena. Ja todella: jo kaksi kertaa "kuolleista" noussut mies ei olisi selvinnyt elossa ilman pelastajiaan hirvittävässä korkeudessa vuorella, jossa ihmisten lisäksi ei muuta elämää ole.

Rakastan tätä kirjaa.



Timo Polari: Unelma etelänavasta. (WSOY 2003)


Krakauerin ääreen löysin suomalaisen seikkailijan Timo Polarin kirjan kautta. Polarin "Unelma etelänavasta" on erittäin elävä ja innostavan intensiivinen muistutus hyvän kunnon merkityksestä. Polarin keho on niin hyvin hoidettu ja riittävän raskaiden haasteiden avulla treenattu, että lihasten ja aerobisen suorituskyvyn merkittävin seuraus onkin hänen upea psyykensä ja hänen erittäin kehittynyt ja mielenkiintoinen ajatusmaailmansa.

Polaria ei voi olla rakastamatta. Jaan kaiken, mitä hän haluaa painottaa kunnon ja terveyden hoidossa. Ihailen suunnattomasti hänen tinkimättömyyttään, sitä kuinka hän hän arvostaa ihmisen fyysisyyttä. Keho on työväline, jota pitää vaalia. Ruumiillinen rasittaminen ja väsyttäminen tarjoavat aivan omanlaistaan nautintoa ja elämisen tunnetta.

Timo Polarista, Jon Krakauerista ja Veikka Gustafssonista on muodostunut minulle viime viikkojen aikana uudet maamerkit, joiden elämää ja ajatuksia aion vastedes intohimoisesti seurata.

Kiinnostukseni heräsi myös sosieteettikanaseen Sandy Hill Pittmaniin, joka oli mukana Mt. Everestin retkikunnassa ja joka sai turhamaisuutensa ja hienostelevuutensa vuoksi valtavan syytösryöpyn niskaansa. Amerikkalaiset syyttivät tätä rikasta eliittirouvaa ja naistenlehtijournalistia siitä, että hänen typerät ja avustushenkilökuntaa (sherpoja) työllistäneet vaatimuksensa johtivat ihmisten kuolemaan Everestin huipun valloituksessa.

Krakauer kirjoittaa Pittmanista melko paljon, koska hän oli julkkis jo ennen vuorelle nousua. Pittman muuten pääsi huipulle asti ja vieläpä sieltä alaskin.

Jane Fonda: Tähän astinen elämäni. (Otava 2005)


Minulla on taskukirjana sekä Fonda että Krakauer. Oikeaan osunutta kustannuspolitiikkaa! Jane Fondan elämäkerta on pyörryttävä. Sen dokumentointi on huolellista ja joskus suorastaan epätodellisen tarkkaa. Kirjasta ei silti synny vaikutelmaa, että Fonda kirjoittaa elämäänsä uusiksi. Ei, kirja vaikuttaa joskus suorastaan hämmentävän rehelliseltä.

Fondan sisällölliset painotukset ovat epäkaupallisuudessaan yllätys. Nimittäin, hän kirjoittaa kuin ohimennen oikeastaan vain kaksi sivua kiistämättä suurimmasta menestyksestään, valtavaksi paisuneesta aerobicbisneksestään. Fonda jättää aerobicin lähes huomioimatta, vaikka kertoo kirjan mittaan jatkuvasti esimerkiksi balettiharrastuksestaan. Syntyy vaikutelma, että Fonda mainitsee hengästyttävät kaupalliset mittasuhteet saavuttaneen aerobicin vain siksi, että hän saa antaa tunnustusta eräälle silloiselle ystävälleen, joka Fondan mukaan ei koskaan saanut hänelle kuuluvaa kunniaa aerobichurmoksen käynnistämisestä.

Fonda tulee kertoneeksi, kuinka hän synnintuntoisena otti aerobicin menestyksen vastaan ristiriitaisin tuntein: hän keräsi kunnian ja rahat, kun miljoonat harrastajat ottivat lajin innokkaasti vastaan. Kunniaa ja rahojakin olisi pitänyt olla jakamassa lajin todellisen kaupallisen pioneerin, joka oli jo heti massamyynnin alkaessa tehnyt virhearvion ja siirtynyt syrjään.


Aerobicin sijaan Fonda kirjoittaa uuvuttavia selostuksia osallistumisestaan Vietnamin sodan vastustamiseen ja muuhun rauhantyöhön. Parhaimmillaan hän on näissä kuvauksissa, kun hän terävästi ja hyvin tarkoituksellisesti nostaa esiin rikkaan lännen, etupäässä tietysti Yhdysvaltojen, tekemiä virhearvioita ja silkan säälittävän typeryyden, kun ne toimivat omahyväisesti vieraiden maiden maaperällä.

Mielestäni kirjassa tulee hienosti esiin Fondan syvä ymmärrys ihmisen psyyken mekanismeja kohtaan. Hänellä on kykyä psykoanalyyttiseen ajatteluun ja hän tukeutuu siihen kiinnostavasti. Lisäksi Fonda osoittautuu hyvin kiinnostavasti ajattelultaan iättömäksi ja hän on koko ajan erittäin elossa, elämässä kiinni.


Kirja ei ehkä ole nykyversiossaan kaikkein onnistunein; kirjoitaisin sen uusiksi joiltain osin juuri näiden mainitsemieni painotusten takia, mutta teos saa silti rakastamaan Fondaa. Hänen siekailematon rohkeutensa haastaa ihmiset kohtaamaan oman kadotetun kykynsä innostua.

Fonda kirjoittaa muuten hyvin kiinnostavasti ja paljastavastikin viimeisimmästä aviomiehestään, superrikkaasta mediamogulista Ted Turnerista. Fonda erittelee Turnerin motiiveja tässä elämässä, hänen kiihkeän draivinsa taustaa ja hänen tapaansa elää. Monisärmäisen Turnerin eräs kylki osoittautuu laupiaaksi ja humaaniksi - ja haavoittuneeksi, ja se on kirjassa perin tenhoavaa.



Fondan ote on koko ajan hiukan itseironinen ja rehellisyydessään hämmentävä. Hän kertoo katuvasti silikonitisseistään. Silmiä avaavaa on, että elämänsä ehtoopuolella olevan isoäidin silikonibuusterit voivat olla koko laajaa perhettä kiinnostava ristiriita.

Fondan perhekäsitys on todella laaja, siinä on muuten jotain samankaltaista kuin olen aistinut parhaimmillaan lappilaisessa tavassa hahmottaa perhe; perheyhteisöllisyyden kokemus hallitsee myös serkkutason sukulaisuutta ja se laajenee luovasti koskemaan myös lapsen ystävyyssuhteita.

Jane Fonda toi minulle välillä mieleen Linda Lampeniuksen, jotka molemmat ovat kertoneet bulimiastaan. Fonda kirjoittaa bulimistisesta oksentelustaan seikkaperäisesti, mutta silikonit hän sivuuttaa lyhyesti, mutta silti itsetutkiskelevan kriittisesti. Aivan kuin hän toteaisi rivien välistä, että mokomat turhakkeet, pyh! Eivät ansaitse oikeastaan riviäkään.

Odotamme, milloin Linda Lampenius kirjoittaa uuden elämäkerran (eikös jonkin sortin opus ole jo ilmestynyt muutamia vuosia sitten?), jossa hän kertoo elämästään silikonien kanssa. Uranostehan on ollut median kiinnostuksen takia ällistyttävä.


Osasinkin ennustaa, että Lampeniuksella on valokuvaajan puhelinnumero käden ulottuvilla sitä hetkeä varten, kun raskaustesti varmistaa hänen odottavan lasta. Oletin aivan oikein, että Lampenius ei voi vastustaa tilaisuutta kuvauttaa itseään, kun tissit ovat raskauden vuoksi yhä paisuneemmat. Mutta tuolloin kuvaus on hoidettava nopeasti, joten Lampeniuksen ennakkotyö ja suunnittelu ajoituksessa tuli todistettua.

Oikeastaan harmi, etten tullut ostaneeksi iltapäivälehteä, jossa raskaustissit olivat esillä, vaikka heti bikinikuvista huutavan lööpin nähtyni ounastelin, että nyt se Lampenius on sitten vihdoin raskaana.


Minun oli tarkoitus tässä lopussa kirjoittaa pääteokseksi aikomastani Leif Salménin kirjasta Alas Akropoliilta (Teos 2008), mutta jätän jo lähes valmiin tekstin seuraavaan kertaan. Salménin ajatukset esimerkiksi uskontojen perustasta ja uskovaisten harhautuneisuudesta on provokatiivisuudessaan riemastuttava.


Salménin usein hidaslukuisesta kirjasta löytyy eräitä viime aikojen huippukokemuksiani, joita ajattelu ja kirjallinen ilmaisu ovat minulle tarjonneet. Salmén näyttäytyy irrottelevuudessaan usein suorastaan urheilullisena. Salmén rocks.

Myös palkittu esikoiskirjailija Jarkko Tontti kirjoittaa blogissaan Salménin kirjasta.


Alphonse Muchan taituroimat kuvat olen imuroinut koneelle Muchan töitä julisteita myyvästä nettimyymälästä. Minullakin on ollut jo vuosien ajan Muchaa seinällä. Suosikkini. Niin sensuellia ja feminiinistä.