keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008

Wager lähes hukkuu empatiaansa

Miksi olen vieroksunut tähän saakka Eija Wagerin kirjoja?

Tätä ihmettelin, kun löysin hänen uusimmastaan todella oivaltavaa yhteiskunnallista havainnointia. Wager kertoo siitä, kuinka häntä raivostuttaa suomalaisten itsetyytyväisyys, kritiikittömyys, haluttomuus rakentaa monisärmäistä mielipideilmastoa ja passiivinen tyytyminen kaikkeen. Näistä suomalaisten epämiellyttävistä ja epäilyttävistä käytöstavoista seuraa tympeä mielyttämisenhalu ja laiska ja alamaismainen lullukkamaisuus viranomaisten edessä.

Tajusin lukiessani luetteloa hänen kirjoittamistaan kirjoista, missä on ollut vika. Kirja "Koirani haukkuu italiaksi" (WSOY 2003) on nimeään myöten sellainen teos, joka karkottaa lukijat, jotka ovat kiinnostuneet vähän suuremmista sfääreistä. Kuten Italiasta ja italialaisesta ja välimerellisestä elämästä. Kannessa Wager seisoo kaksine hevosineen ja koirineen (maremma ja saksanpaimenkoira). Muistelen selanneeni kirjaa.

Jos sisältö ei kohoa hengentuotteena universaalimmaksi kuin eläinten hoitaminen ja niiden mielenliikkeiden tavoitteleminen, niin kirjahan on ihan mahdoton lukea.

Nyt, uusimmassa kirjassa, Eija Wagerin ajatukset pitävät otteessaan ja stimuloivat aivoja yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten ongelmien miettimiseen. Wager on useissa kohdin suorastaan loistava; hän on niin hyvä, että ihmettelen miksi hän ei noin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ampuessaan hyödynnä paljon enemmän kykyään tunnistaa ongelmia, eritellä syitä ja tehdä johtopäätöksiä.


Uusin kirja jää siksi vajaaksi; Wager tyytyy sisällöllisesti liian vähään, vaikka hänellä olisi annettavaa. Sen sijaan Wager käyttää uusimmassakin ainakin puolet tekstistä eläintensä elämän seuraamiseen. Ongelma on se, että hän ei pysty omia hyvinvoivia eläimiään kuvailemalla kertomaan oikeastaan mitään kiinnostavaa.

Uutukainen "Paluumuuttajan päiväkirja" (WSOY 2008), on kuvaamansa ajankohdan takia ollut koirakirjailijalle ilmeisesti nyt-tai-ei-koskaan -haaste. Hän kuvaa kirjassa muuttoaan Italiasta takaisin Suomeen, jonka elämää ja ihmisiä Wager tuorein silmin ja maailmalla tuulettunein ajatuksin ruotii. Ja kuinka oikeaan hän osuukaan!

Wager hämmästelee suomalaisten valmiutta määritellä ja moittia Italiaa ja samaan aikaan kritiikittömästi tyytyä uinumaan ajatuksessa, että kyllä Suomessa on asiat niin paljon paremmin. Wager on taitava ja kaiken koiramössön jälkeen suorastaan ihailtavan rohkea pistelemään suomalaisia sanallisella miekallaan.

"Poliisitarkastaja Filippo Raciti, joka tapettiin Catanian stadionin edessä syntyneissä mellakoissa, näyttää kuvan maan surkeista ja holtittomista mutta myös hyvistä kasvoista: toisaalta höyrähtäneiden jalkapallohuligaanien ja toisaalta kollektiivisesti ja yksilöllisesti aktiivisen, voimakkaasti reagoivan ja tunneherkän kansan kasvot.

Italia on taltuttamattomien poliittisten ja sosiaalisten myräköiden maa. Se on villi ja vaikeasti hallittava, mutta myös vilkas ja reaktiivinen, valpas ja ristiriitainen, solidaarinen ja osallistuva. Se pitää yllä monta pientä myrskyä vesilasissa yötä päivää. Ne ovat ominaisuuksia, jotka voi nähdä negatiivisesti tai positiivisesti, toisaalta ja toisaalta -tyylillä. Suomessa ne nähdään aina kielteisesti, koska ihanteena on hiljainen konsensuskansa ja yhteiskunnallinen rauha, jota voi kutsua myös passiivisuudeksi."
(244)

Kun kerran kirjoittajalla on noin paljon sanottavaa Suomen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta tilasta, on voimavarojen tuhlausta käyttää omaa ilmaisukykyä kuvailemaan kissanpoikien varttumista tai uuden koiran asettumista taloon; varsinkin kun hän rajaa kuvaukset niin eläinkeskeisiksi, että maantieteellinen lähiympäristökin unohtuu.

Ihmettelenkin tämän vuoksi sitä, kuinka hurmioituneesti Eija Wagerin kotisivujen vieraskirjassa kirjan lukeneet jaksavat lässyttää eläinkuvauksista. He jakelevat sympaattisesti kiitoksia kirjailijalle ja koettavat empaattista kyvykkyyttään todistellen myötäelää Wagerin kokemia eläinten kuolemia ja eläinten tielle sattuneita kärsimyksiä.

Hemmetin lässyttäjät, minä sanon teille: Wagerin eläinempatia ja hänen eläinelämänsähän uhkaa pilata koko hyvän kirjan! Wager on käy usein hyvin lähellä sitä, että hän tekee itsestään kuriositeetin, kiinnostavan ja harmittoman pikku erikoisuuden, jonka oivallista sanomaa ei tarvitse kuunnella, vaan sitä voi huoletta vähätellä.

Wager oivaltaa hienoissa pohdinnoissaan kuinka ohuiden lankojen varassa on esimerkiksi sananvapaus, kaiken älyllisyyden ja oikeudenmukaisuuden perusta, Suomessa.


"Italiassa ei voi syntyä hälyä siitä, että joku on puhunut ja lausunut mielipiteensä, vaan siitä jos joku yrittää rajoittaa toisen sananvapautta ja oikeutta sanoa mielipiteensä mistä tahansa asiasta. Sananvapaudelle ei hyväksytä rajoja, vaikka sitä kulissien takana ohjaillaankin.
Meillä puhutaan roolien kautta. Se ei ole keskustelua vaan virallista kannanottoa. Halutaan että mielipiteet muuttuvat roolien kautta 'tiedoksi', jota ei kyseenalaisteta. Puhujan on aina selvitettävä, minkä nimissä hän puhuu. Oma nimi ei riitä eikä titteli 'kansalainen'.

Keskustelun valjastaminen ja rajoittaminen roolikeskusteluksi on kai mahdollista, koska vapaaseen spontaaniin mielipiteiden vaihtoon ei ole osanottajia. Ei ole sellaisia joiden persoonallinen voima olisi niin suuri, ettei kukaan kyselisi titteleiden perään - intellektuelleja ja kulttuurielämän vaikuttajia. Keskustelu typistyy lausunnoiksi, kun siitä puuttuvat roolit ja rajat rikkovat julkiseen keskusteluun osallistuvat intellektuellit, voimakkaat kommentaattorit ja karismaattiset mielipidejohtajat."
(241-242)

Kirjan parhaita kohtia on, kun Wager istui jälleen lentokoneessa, jälleen eräällä matkallaan Suomesta Italiaan. Hänen vieressään istui tummapukuinen mies, joka vilkaisi Wagerin lukemaa italialaista päivälehteä. Kuvassa oli Romano Prodi ja toisessa kuvassa Silvio Berlusconi. Mies kysyi, nouseekohan Berlusconi uudelleen valtaan. Hän arvioi oitis Italian demokraattisen tilan heikoksi. Hän väitti, että italialaiset ovat johdateltavissa.


Silloin koneessa jo hieman uniseen tilaan vajonnut Wager sai äkkiä viritettyä kaikki energiansa ja alkoi selittää:

"Kommentti herätti minut horroksesta ja ajattelin, että jos suomalaisilla olisi samanlainen into itsekritiikkiin kuin muiden kritiikkiin, maamme olisi pieni paratiisi. [...]

Minäkin ajattelin välillä niin [demokratia on Italiassa heikoilla], mutta Suomessa tulee tunne, ettei demokratiaa voi mitata vain vallanpitäjillä. Berlusconi haukkuu peilikuvaansa luullen sitä vihollisekseen, syyttää vastakkaista leiriä asioista jotka lihallistuvat hänessä itsessään. Berlusconilla on valtaa, joka ei sovi demokraattiseen järjestelmään, yhdellä miehellä on liikaa hallussaan, mutta toisaalta Italia ei ole ylhäältäpäin johdettu maa. Poliittinen elämä on siellä meluisaa juuri sen takia, että se on demokraattista. Hallituksen aloitteet nostavat usein kansan keskuudessa kovan pauhun. Ministereillä ei ole mahdollisuutta sanoa, että asioista ei keskustella, eikä pääministeri voi vaatia muita ministereitä pysymään hiljaa. Kukaa ei voi muutenkaan sanoa kenellekään, mitä kukakin saa sanoa. Yhteiskunta on kakofoninen, koska ristiriidat, erimielisyydet ja vastakkainasettelut manifestoituvat.
(218-219)

Wagerin mukaan Italiassa ei peitellä sitä, että valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä voi olla konflikti. Tätä ristiriitaa koetetaan puolestaan Suomessa koko ajan häivyttää, vaikka se on kaiken yhteiskunnallisen kehitystyön ja kritiikin lähtökohta.

"Meillä taas valitetaan sitä, että muka valitetaan paljon, vaikka kansalaisyhteiskunta on mykkä kuin kala eivätkä järjestäytyneet ryhmätkään puhu - eivät ainakaan spontaanisti. On ainoastaan joitain virallisiksi hiottuja lausuntoja, joista on sisällölliset mehut kuivattu pois. Ja jos joku jotakin sanoo, syntyy keskustelua siitä, oliko sanojalla oikeus sanoa sitä mitä sanoi tai valtuuksia puuttua koko asiaan.

Demokratian voima on sen kestävyydessä ja joustavuudessa. Se kestää kovatkin konfliktit rajoillaan, mutta se kestää huonosti demokraattisen tajun puuutteen.
[Aivan loistavasti sanottu, Eija Wager!] Silloin se näivettyy sisältäpäin, tyhjenee, mitätöityy ja kuivettuu pelkäksi kuoreksi sen sijaan että se olisi ilma jota yhteiskunta hengittää, ilma jonka laadusta pitää olla tietoinen ja vaalia sen hyvinvointia.

[...] Suomessa puuttuu julkinen keskustelu käsiteltävistä, työn alla olevista asioista, ja muutenkin muutokset ja uutuudet saatetaan kansan tietoon täysin ilmoitusluontoisesti. Se on häkellyttävää, ja häkellyttävintä on, että se ei häkellytä ketään.
[...](219-220)

Jos Eija Wagerin johtopäätökset päätyvät joskus johonkin "Lentävien lauseiden" -sitaattikirjaan, ehdotan sinne myös seuraavaa, otan nyt vapauden katkaista alkuperäisen virkkeen keskeltä poikki: "Äänetön kansa tekee demokratiasta heikomman ja näennäisemmän kuin yksi äänekäs mies." (220)

Eija Wager on siis säihkyvä, kiinnostava ja dynaaminen.


Siksi mieleeni nousi monta kertaa kirjaa lukiessani ajatus, että onko naiskirjoittajan pakko kuljettaa mukanaan sukupuolensa painolastia, joka velvoittaa hänet huolehtimaan heikommista (eläimistä) ja todistelemaan empaattisia hoivaajakykyjään? Onko naisellisuus niin keinotekoinen luomus, että sen "voimaa" on pitää koko ajan vakuutella omalle itselleenkin?


Ai niin, eroperhe.netin luoja ja Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Tiina Kaarela elelee hänkin usein Italiassa kakkosasunnossaan. Lienee siellä parhaillaankin. Lue hänen kuulumisiaan suoraan paikanpäältä.


KUVAT ovat lumoavalta Gardajärveltä viime kesänä, minä ja silloin nelivuotias poikani, vain hiukan etelämpää kuin Wagerin koti Italiassa Comojärven lähellä, Sveitsin rajan tuntumassa.