torstaina, joulukuuta 18, 2008

Lapset, tehkää autoille tilaa!

Aikuisten kaksinaismoralismi on hämmästyttävää, kun poliittisten päätösten vaikutus kohdistuu lapsiin.

KUVASSA: Jämsänkoskelainen alakoulun opettaja matkalla työpaikalle.

Tendenssinomaisesti on lupa myös väittää, että hegemonista valtaa käyttävät aikuiset ovat valmiita korostamaan omia tarpeitaan silloinkin, kun vastassa on heikompien aikuisten ryhmiä. Hegemoninen valta on sen eturyhmän vallankäyttöä, joka helpoimmin pystyy sanelemaan ongelmalle haluamansa ratkaisun. Usein hegemonia myös hyötyy itse eniten siitä tavasta, jolla ongelma ratkaistaan.

Näin hegemonia pystyy rakentamaan itseään palvelevan kehän, jossa se lopulta myös käyttää valtaa määritellä mikä ylipäätään on ongelma (eli mitä on sopivaa pitää ongelmana).

Minua on jaksanut koko kuluneen syksyn hämmästyttää se, kuinka helppoa on kaataa aikuisten aiheuttamat ongelmat lasten niskaan. Vieläpä kovin pienten, ykkös- ja kakkosluokkalaisten. Siihen ei tarvita muuta, kuin väite, että me aikuiset haluamme parantaa turvallisuutta - olemme siis hyvällä asialla.

Ajattelutapaan sisältyy se virhe, että “hyvää tarkoittavat” harhautuvat usein uskomaan olevansa itsekin hyviä.


“Turvallisuuden” parantaminen on vaarallinen motiivi, jos uhkia poistettaessa ei oivalleta ja myönnetä, että käsitys “vaarasta” ja turvattomuuden tunne on poliittinen valinta. Se, minkä koet vaaraksi, kertoo eturyhmästäsi (eli paikastasi kartalla maastossa, jossa asia esiintyy).

KUVASSA: Jämsänkoskelainen alakoulun opettaja saapuu työpaikalle.

Ensimmäisen ja toisen luokan oppilailta edellytetään Jämsänkoskella, että lapset eivät tulisi polkupyörällä kouluun. Lasten pelätään joutuvan liikenneonnettomuuksiin.

Mielestäni lasten turvattomuus liikenteessä on määritelty tässä juuri siten, että se palvelee hienosti autoilevia aikuisia, kuten opettajia. Opettajat ovat samaan aikaan liikenteessä kuin heidän oppilaansakin, menossa aamulla kouluun ja palaamassa päivän päätteeksi kotiin.

Opettajien tapa määritellä “lasten turvattomuus” liikenteessä on mitä suurimmassa määrin poliittinen valinta ja esimerkki itseriittoisen vallan eli hegemonian toiminnasta. Opettajat ovat määritelleet liikenneonnettomuuden siten, että lapsi on autokolarin aiheuttaja. Autoileva aikuinen joutuu mukaan tahtomattaan ja hän on sijaiskärsijä.


Nykyisessä ilmastotalkoilevassa ja uudistuvien energialähteiden käyttöä miettivässä yhteiskunnassa on uskomatonta se, kuinka heppoisin perustein aikuiset ovat valmiita rummuttamaan propagandaansa pyöräilykiellosta.

KUVASSA: Jämsänkoskelainen alakoulun opettaja kiirehtii matkallaan työpaikalle.


Nimittäin, olen puhunut pyöräilykiellon perusteista jo muutaman kerran Jämsänkosken alakoulun (ala-asteen) rehtorin Tarja Sillanpään kanssa. Minä olen kokenut hämmentäväksi sen, että opettajat eivät ole vaivautuneet lainkaan miettimään mistä lasten turvattomuudessa on kyse. Ja aivan erityisesti opettajat ovat jättäneet pohtimatta sen, millaisen poliittisen viestin pyöräilykielto sisältää. Niinpä opettajat ovat selvästi tietämättömiä siitä, kuinka pyöräilykielto kuljettaa aivan tietyntyyppistä toimintaohjetta, joka vaikuttaa laajasti koko ympäröivään yhteisöön.

Opettajat edustavat “autolla töihin” -puoluetta, joka tahtoo siivota pikku lapset pois liikenteestä. Opettajat eivät tajua sitä, että autoileva opettaja on paljon suurempi vaara lapselle kuin pyöräilevä lapsi on opettajalle.

On kohtuutonta, jos yhteiskuntaa rakennetaan tällaisten itsekkäiden ongelmanmäärittelyjen ja -ratkaisumallien avulla. Tämä pyöräilykieltokin osoittaa, kuinka itsekkyys on vaara yhteisölle. Ahnaasti yksityisautoilevat opettajat lisäävät pyöräilykiellollaan yksityisautoilua. Kielto on niin hämmentävän suorasukainen puheenvuoro henkilöautoilun puolesta, että moiseen itsekritiikittömään itseriittoisuuteen ei juuri enää nykyisen ilmastokeskustelun aikana törmää.


Olen koettanut lähestyä kiellon perusteita ja sen taustaideologiaa monella kysymyksellä. Olen kysynyt rehtori Tarja Sillanpäältä oikeastaan kaiken, mitä asiasta nopeasti nousee mieleeni. Jokaisen puhelun jälkeen on seurannut hämmennys: enpä taaskaan onnistunut saamaan vastauksia. Siksi minua huolestuttaa se, kuinka pelkkä “turvallisuuden” parantaminen riittää jo itsessään legitimoimaan päätökset. Älylliseen ajattelutyöhön ei tarvitse ryhtyä.
Sillanpään mukaan pyöräilykielto on suositus, joka on annettu kouluihin jostain. Mutta heti jo “kouluihin”-termiä tutkiessamme törmäsimme siihen, että hän ei välttämättä tiedä mihin kouluihin (eli kaikkiin alakouluihinko ja koko Suomessako?) .

Sillanpää ei ole osannut kertoa vastauksia esimerkiksi seuraaviin kysymyksiini: a) minkä niminen suositus on, b) kuka sen on antanut, c) millaista kirjallista materiaalia löytyy suosituksesta, d) mistä löytyisi nettilinkkejä suositukseen, e) ketkä ovat Jämsänkoskella tehneet tämän päätöksen, jonka mukaan lasten suositellaan jättävän polkupyörät kotiin. Sillanpää ei siis ole osannut kertoa sitä ketkä hänen omalla työpaikallaan, Jämsänkosken alakoulussa, ovat osallistuneet päätöksentekoon. Onko mukana myös lasten vanhempiakin?

Tarkemmin tivatessani Sillanpää ei lopulta osannut kertoa edes sitä, ovatko kaikki alakoulut Jämsänjokilaaksossa mukana kiellossa, vaikka aivan ensimmäisessä puhelussa hän puhui “koko jokilaaksosta“.

Sen sijaan Sillanpää tuntuu hämmästyttävän hyvin tietävän tämän “jostain ulkopuolelta tulevan” suosituksen sisällön: ykkös- ja kakkosluokkalaisten ei pitäisi polkea pyörällä kouluun, heidän oman turvallisuutensa takia.

Niinpä, liikenteessä teitä pikku lapsia vaanivat opettajat autoineen.

Ympäristössä esiintyviä ongelmia voidaan painottaa hyvin tarkoituksenmukaisella tavalla. Niinpä ongelmien tärkeysjärjestys kertoo enemmänkin tarkastelunäkökulmasta eli valitusta poliittisesta linjasta kuin ongelmien luonteesta.

Henkilöautoilu on Jämsänkoski - Jämsä -välisellä maantiellä suoraan helvetistä, jos luovutaan kaunistelevasta diskurssista, jolla “tarpeellista ja välttämätöntä liikenettä” yleensä kuvataan. Henkilöautot päristelevät ja rämistelevät rännissä, joka yhdistää kaksi kaupunkikeskustaa. Jämsän ja Jämsänkosken kaupunkien keskustojen välimatka, noin seitsemän kilometriä, on lyhyydessään Suomen ennätys.

Suomen oloissa ei siis voi nauttia enää lyhyemmästä välimatkasta. Kaupungit on myös kasvaneet toisiinsa niin kiinni ja yhtenäiseksi taajamaksi, että niiden yhdistyminen ensi vuoden 2009 alussa myös näyttää luontevalta.

Kaupunkikeskustoja yhdistävä kevyenliikenteen väylä kelpaa työmatkapyöräilyyn Jämsänkosken terveyskeskuksen lääkärille Jouko Varjokselle, mutta ei alakoulun opettajille.

Yleisradion Taustapeili-ohjelmassa keskusteltiin siitä, kuinka lapset liikkuvat liian vähän ja heillä on huono kunto. Toimittaja Arto Terosen vetämässä keskustelussa olivat mukana urheilutoimittajia Antti Virolainen Ilta-Sanomista, Jouko Jokinen Satakunnan Kansasta ja Kari Mänty Yleisradiosta. Keskustelun yleissävy oli, että liikkumattomuus uhkaa lasten terveyttä. Lapset ja nuoret eivät enää liiku terveytensä kannalta riittävästi, koska jatkuva fyysinen aktiivisuus ei enää kuulu ajattelumalleihimme. Keskustelussa todettiin, että jopa kilpaurheilua harrastavat nuoret liikkuvat liian vähän, sillä hekään eivät ole arjen tottumuksissaan yhtään sen liikunnallisempia kuin muutkaan.


Pyöräilykielto on laajemminkin tarkasteltuna looginen puolustuspuheenvuoro moottoriliikenteelle. Jämsän ja Jämsänkosken välinen kevyenliikenteen väylä on erillisen kyltin voimalla sallittu mopoille. Tässä on siis hiukan yleisemmässä mittakaavassa uhrattu samalla lailla kevyen liikenteen turvallisuus autoilijoiden vuoksi. Ja mopojen on helppo ajaa polkupyöräilijöille ja kävelijöille rakennetulla tiellä, koska autoja ei tarvitse pelätä.

Mopot ohittavat kevyenliikenteen väylää pitkin autoja, jotka ajavat viereisellä maantiellä nopeusrajoitusten mukaan.

KUVASSA: Kevyenliikenteen väylällä on tilaa kaikille.

Olen sanonut Tarja Sillanpäälle, että te opettajat olette ehkä nyt aloittaneet kampanjan kevyenliikenteen väylän puhdistamiseksi vaarallisista mopoista. Mopoilu pitäisi siirtää maantielle, joka on rakennettu moottoriliikennettä varten. Sitä paitsi suurin osa Jämsä-Jämsänkoski -maantiestä on taajamaosuutta, vain lyhyellä pätkällä saa kaasuttaa kahdeksankymppiä, joten mopoilun kukoistus olisi turvattu myös autojen joukossa.

Sillanpää vaikutti siltä, kuin hän ei olisi tullut ajatelleeksikaan, kuinka vaarallista mopoilu on kaikille kevyenliikenteen väylällä kulkeville, ja aivan varmasti se on sitä pienille lapsille.

On tietysti opettajien etu, että mopot eivät haittaa heidän työmatka-autoiluaan.

Liikenneturvallisuus paranisi oikeasti, kun erityisluvasta mopoiluun luovuttaisiin ja palattaisiin normaaliin liikennelainsäädäntöön, jossa mopoja ei sallita kevyenliikenteen sekaan. Mutta sehän taas aiheuttaisi uhkaa opettajien autoilulle.

Kun kerran opettajat näyttävät olevan kovin epävarmoja ajotaidoistaan, suosittelen, että jättäkää henkilöauto kotiin. Ettei tarvitse pelätä teitä liikenteessä. Kyvyttömyyttä ja osaamisen puutteita ei voi korvata itseään terapoimalla siten, että ajaa lasten edun yli.

torstaina, joulukuuta 11, 2008

Mies - nainen -asetelma poikii ongelmia

Eroperhe.netissä on käynnistynyt mielenkiintoinen keskustelu siitä, onko suotavaa käsitellä eroperheiden ongelmia nainen - mies -akselilla, sukupuolittaen. Kyse on mielestäni siitä, paljastaako foorumille kirjoittava avoimesti pelikorttinsa, eli rehellisesti tunnustaa poliittista väriä, vai koettaako kirjoittaja selittää rakenteiden perusteeksi jonkin muun kuin sukupuolittumisen. Eroperhe.netissähän puhutaan nimenomaan perheestä, niinpä perheen sisäiselle työnjaolle on vaikea löytää mitään muuta suurempaa ja yleisempää perustetta kuin sukupuoli.

Minä olen aina ollut tällaisessa keskustelussa sitä mieltä, että asioiden sukupuolittuneisuutta ei voi häivyttää koettamalla etsiä tilalle jonkin toisen jaottelun - sillä dikotomisesti, vastakkainasetteluja etsienhän ajattelumme toimii. Kaksinaisuus on ajattelun lähtökohta, fundamentaali perusta. Älyllisyyttä ei ole ilman sitä.

Minua on hiukan hämmentänyt se, kuinka vaikeaksi foorumin perustaja Tiina Kaarela kokee ongelmien sukupuolittumisen kirjoituksissa, vaikka hänellä itsellään on syvällinen ja valaistunut käsitys sukupuolittumisen merkityksestä yhteiskunnassa. Tiina osaa ajatella; siitä kertoo usein hänen bloginsakin. Hän oivaltaa ja hän tarkastelee asioita mielenkiintoisesti, toimivasta näkökulmasta.

Mutta sitten. Eroperheiden ongelmia käsittelevän keskustelun eteenpäin vieminen ja kehittäminen muuttuu hyvin hämärästi perustelluksi mössöksi, kun mielipiteen vaihdossa kielletään käyttämästä työvälineitä sukupuolikategorioita eli nainen - mies -asetelmaa. Tarkoitan, me emme elä leimallisesti sukupuolineutraaleissa parisuhteissa. Sukupuoli-ideologian tunnustamista pidetään yhä parisuhteissa sellaisena itsestäänselvyytenä, että se on yhteiskunnassa eräs selkein puhdasoppisuuden muoto.

Sukupuolittuminen ei ehkä enää noudata biologista nainen - mies -jaottelua, mutta kulttuurisesti tällainen ajattelu elää vaikka kyseessä olisi kahden homon välinen suhde. Hekin tuottavat ja uusintavat edelleen tahtomattaan sukupuolten välistä työnjakoa. Vai eikö homomies lapsensa vaatteita paikatessaan ja marjasatoa hillotessaan ajattele, että teen tässä “naisten töitä”? - Varmasti se käy mielessä, joten perhe-elämän läpeensä sukupuolittuneista rakenteista, kuten työnjaosta, on vaikea rimpuilla eroon.

Se ei onnistu pelkästään sen idealistisen ajatuksen turvin, että ainakin minä osaan elää sukupuolineutraalisti.

Se nimittäin on paljon vaikeampaa, kuin helposti kuvitellaan.

Sukupuolikeskustelun rajoittaminen on mielestäni kovin kiusallista nimenomaan tuollaisella foorumilla kuin eroperhe.net, jossa puidaan eron jälkeistä perhe-elämää. Eroaminen jos mikä on hieno työväline paljastamaan perhe-elämän sukupuolittuneisuutta, vaikka itse perhe-elämänhän voisi kuvitella olevan sukupuolineutraalia. Samaan kuvitelmaan kuuluu, että vain parisuhde on sukupuolittunutta. Kuitenkin on selvää, että perheessä on voimakkaasti sukupuolten mukaan muodostunut työnjako, sillä äitiys ja isyys - ja varsinkin äitiys - on kaiken sukupuolittumisen perusta.

Mies ei ole niin riippuvainen roolistaan isänä kuin nainen on äitinä. Mies on oikeastaan kaikkea muuta kuin isä, sen sijaan nainen on yksinomaisesti äiti. Naiseus on äitiydelle alisteinen, sen alakategoria. Tähän perustuu marttyyriäitien mahti perheissä ja eron jälkeisissä riidoissa isän ja äidin välillä.

Eroperhe.netissä on paljon äänekkäitä aktivisteja, jotka korostavat oman ajattelunsa sukupuolineutraaliutta. Mielestäni moinen luulo itsestä on silkkaa liioittelua ja perusteetonta itsensä kehumista ja ylentämistä. Foorumin ohjaksia pitelevä Tiina ei onneksi kuulu tähän joukkoon.

Sukupuolineutraaliuden ansa on siinä, että se on ollut jo pitkään muodikasta. Oman neutraaliuden korostamisella voi jopa hiukan tuoda esiin omaa “valveutuneisuuttaan”. Muodikkuus takaa sen, ettei sukupuolineutraaliudelleen tarvitse esittää mitään perusteluja, joten neutraalin nollatyypin ei tarvitse vaivautua selvittämään ideologiaansa edes itselleen.

Hyvin samanlainen älyllinen ansa on usko parisuhteen hyvää tekevään voimaan. Eroperhe.netissä esiintyy paljon ajattelua, jossa “toimiva parisuhde” on kaiken perusta, vaikka tällainen ajattelutapa tekee mielestäni julmaa väkivaltaa itse parisuhteelle. Idealisoitua, tiettyihin traditioihin perustuvaa käsitystä parisuhteesta pidetään lääkkeenä kaikkeen, vaikka pitäisi puhua kokonaan toisista asioista, kuten vanhemmuudesta ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta.

Parisuhde tuntuu puskevan kaikkialta esiin. Se on vanhemmuuden ja siten peräti perhe-elämän metakategoria, yläteema, joka sanelee kaiken alleen jäävän. Väitän, että ongelmat eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämisessä eivät johdu ihmisten alhaisuudesta ja ilkeydestä. Ne johtuvat siitä, että vanhemmuus käsitetään samaksi asiaksi kuin parisuhde. Ja mistä se johtuu? - Siitä, että vanhemmuus ei elä itsenäisenä ajatuksena.

Kun puhumme vanhemmuudesta, puhumme oikeastaan parisuhteesta. Vanhemmuushan voisi olla mitä toiminnaltaan mitä sukupuolettominta hoivapuuhaa, mutta sitähän ihmiset eivät halua. Niin mahdottomana sukupuolineutraaliutta ihmiset tosiasiassa pitävät. Niinpä vanhemmuuden sulkeminen vain yhdeksi parisuhteen ulottuvuudeksi luo turvallisuutta. Sukupuolineutraalius koetaan todellisuudessa turvattomana.

Kirjoitin muuten juuri tästä samasta parisuhdeideologian kaikkivoipaisuudesta edellisessä blogikirjoituksessani, jossa käsittelen Dr. Phil -show’ta. Phil McGraw käsitteli ohjelmassaan ongelmaa, jossa miehen ja naisen välinen parisuhde on aina tärkeämpi kuin lapsi. Hän oivaltavasti selitti toraiselle ex-rouvalle ja uudelle aviovaimolle, että kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut, oletteko hyvissä vai huonoissa väleissä. Tärkeää on, että etävanhempana elävän isän ja hänen lapsensa välinen yhteys tehdään mahdollisimman helpoksi.

Parisuhdepaatos vahingoittaa aina lasta, joka elää vanhemmuudesta.

Erovanhemmuuden ongelmia pohdittaessa kipeää vastakkainasettelua ei muodosta nainen vastaan mies -ajattelu, vaan ajatustapa, jossa vanhemmuutta ei osata tarkastella ilman parisuhdetta. Oikea vastakkainasettelu muodostuukin todellisuudessa siten, että lapsen tarpeille perustuva vanhemmuus saa vastaansa parisuhdekulttuurin läpitunkeman vanhemmuuden.

Ja usein nämä parisuhdekulttuurin sokaisemat vanhemmat ovat juuri niitä hyväkkäitä, jotka ovat valmiita vannomaan oman sukupuolineutraaliutensa puolesta. Melkoista vastakkaisen sukupuolen nuoleskelua. Se on sitä erityisesti silloin, kun nainen korostaa omaa neutraaliuttaan. Miehiä sen sijaan ei voi syyttää nuoleskelusta; mies kun tulee vahvistaneeksi kaikki omasta neutraaliudestaan, kun hän ryhtyy isyydessä aktiiviseksi. Tämä kuvaa hyvin sitä sukupuolittumista, joka yhä säätelee koko yhteiskuntaa.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Naisten tappelu on lasta tärkeämpää

Vanhemmuus rakentuu äitiydestä ja perheen ihmissuhteet muovautuvat äidin (naisen) kautta. Perheiden väliset ihmissuhteet ovat naisten välisiä suhteita.

Miehen liikkumatila on tuota yksityistä sfääriä laajempi; mies hoitaa intiimien ihmissuhteiden ulkopuolisen maailman. Siksi mies syrjäytyy vanhemmuudesta. Se ikään kuin kuuluu asiaan, ja on siten normatiivisesti hyväksyttyä.

Syrjäytymisen legitimoi se, että naisesta tulee samalla paljon kärsinyt Pyhä Äiti.

Dr. Phil Show’ssa viime sunnuntaina 30.11.tämä tv-psykologi auttoi uudelleen avioitunutta etäisää. Isän uusi avioliitto oli ehtinyt ajautua ongelmiin, avioeron partaalle, koska aikuiset (isä, uusi vaimo ja entinen vaimo) eivät saaneet arkea sujumaan. Avioero häämötti vain viiden kuukauden mittaisen avioliiton tuloksena.

Uusi vaimo syytti ex-vaimoa eli lasten äitiä siitä, että ex on tuhonnut heidän liittonsa.

Dr. Phil korosti isälle, että yritäpä olla nyt vastuunkantaja tässä tilanteessa, sinun kuuluu itse hoitaa oma suhteesi lapsiisi; sinun pitää ihan itse varata ja ostaa ne matkaliput lastesi luo ja sinun pitää olla valmis vaikka muuttamaan lastesi perässä, jos tilanne sitä vaatii. Phillip McGraw korosti siis ihan hyviä perusasioita, joiden kanssa tämäkin isukki tuntui olevan hukassa.

Normit eli yhteisön asettamat ilmassa leijuvat vaatimukset tahraavat ihmisen mieltä. Dr. Phil katsoi tärkeäksi muistuttaa isälle, että kukaan ei voi retuuttaa sinua huonoihin ratkaisuihin elämässäsi, jos et itse anna hänelle valtaa tunkeutua mellastamaan. Asia on juuri noin, mutta se ei edellytä mieheltä oikeastaan niinkään HALUA kuljettaa omaa elämäänsä kuin kriittisyyttä (eli TIETOA) sitä kohtaan, mitä ympäristö koko ajan syöttää.

Dr. Phil tarjosi jälleen hyviä ja osuvia näkökulmia ja ohjelma on minusta aina onnistunut. (Muistutan samalla, että mies on idiootti suhtautumisessaan Irakin sotaan ja Yhdysvaltojen ja sen puolustusvoimien ja Naton merkitykseen Irakissa. Ja moinen normiuskovaisuus ja jämähtänyt konservatismi puskee pintaan joissakin muissakin teemoissa.)

Mielestäni ohjelman riitaisaa ja jännittävää aihetta kiinnostavampaa oli se, kuinka se tuli kertoneeksi rivien välissä aikuisten arvoista. Vanhemmuus on ennen kaikkea parisuhde. Se on vasta toissisijaisesti isän ja hänen lastensa välinen suhde.

Lasten asema perheen ihmissuhdeverkostossa on niin heikko, että jopa entisen vaimon ja nykyisen vaimonkin suhde on tärkeämpi kuin isän suhde omiin lapsiinsa. Dr. Phil Show’han käsitteli juuri tätä vaimojen välistä ihmissuhdetta, joka oli vaikutuksiltaan niin valtaisa, että isän suhde sekä lapsiinsa että nykyiseen vaimoonsa oli romuttunut.

Aikuiset eivät anna asemaa lapselle. Itsenäistä asemaa, jossa lapsi saa olla subjekti ja kehityksen kiistämätön osatekijä. Vanhemmuus on yhtä kuin parisuhde; hällä väliä, vaikka lapsi ei tuohon ahtauteen mahdu.

Dr. Phil tuli lähes pilkanneeksi ex-vaimoa ja nykyistä rouvaa, kun hän totesi, että eihän teidän tarvitse edes sietää toisianne! Dr. Phil oli oikeassa: naisten välisellä suhteella ei ole mitään merkitystä, sorry vaan. Tärkeä on vain isän ja lasten välinen suhde, mutta silti asioiden järjestys näyttää elämässä kulkevan juuri noita uuvuttavan ongelmallisia uria, joissa aikuiset keuhkoavat omasta asemastaan ja merkityksestään.

Yhteiskunnan rakenteet (eli usein lähinnä normit) ohjaavat ajattelemaan vanhempia (ja kaikkia muitakin!) niin, että ei ole oikeastaan niin kummallista, jos suhde omiin lapsiin rikkoutuu.

Aikuiset häikäilemättä keskittyvät järjestelemään aikuisten välisiä ihmissuhdesotkujaan, vaikka ongelma ydin olisikin yksinkertaisesti lapsen ja hänen vanhempansa välisen suhteen turvaaminen. Hassua on, että usein on kyse pelkästään siitä, että lapsen ja vanhemman suhteelle pitäisi antaa rauhaa (rauhallista tilaa, aikaa ja pakottomia valintoja), mutta ympärillä pyörivät aikuiset eivät vauhtisokeutensa ja itsekkyytensä takia sitä oivalla. Ja yleensä vähintään toinen vanhemmista on itse mukana tässä rallissa, jossa kaasutetaan joka kierroksella maassa makaavan lapsen yli, uudestaan ja uudestaan.

Käynnistin keskustelun tästä aiheesta Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.



Kuvat: Poikani kävelee pitkospuilla Kilpiaavan jättimäisellä suolla, kohti Pyhätunturia ja Luostoa. Pyhätunturi näkyy selkeällä säällä pitkospuiden vasemmalla puolella ja Luosto oikealla. Vetiselle suolle rakennettu reitti vie lintutornille.

Tukholman parlamenttitalon rappusilla tuli kuin tarjottimella valokuvauksellisesti kiinnostava tilanne, johon oli pakko tarttua laukaisinta painamalla. Tummapukuinen mies ilmestyi ruutuun oikealta, hölkytteli rappuset ylös ja poikani istui kylmästä väristen kiviportaalla. (Toivottavasti tummapukuinen oli joku kansanedustaja - rakastan poliitikkoja! Aivan samoin kuin Phil McGrawin kakistelematonta tyyliä.)

maanantaina, joulukuuta 01, 2008

Aikuisten pyhä autoilu

Pikkulapset heikentävät aikuisten autoilumahdollisuuksia.

Ihmiset ovat valmiita virittämään syvälle yhteisöllisyyteen ja yhteiskuntaan iskeviä rakenteita oman henkilöautoilunsa puolustamiseksi ja omantunnon rauhoittamiseksi. Jämsänjokilaaksossa asialla ovat olleet pikkulasten opettajat.

Kun pikkukoululaisten opettajilta kysytään, on polkupyöräily paha asia ja henkilöautoilu tosi jees.

Jämsän ja Jämsänkosken alakouluissa suositellaan pikkukoululaisten eli ykkös- ja kakkosluokkalaisten vanhemmille, että he eivät päästäisi lapsiaan polkupyörällä kouluun.

Kuulin tästä ensimmäisen kerran eräältä naiselta, joka ei voi koskaan vammansa vuoksi hankkia ajokorttia. Ei myöskään hänen miehensä, samasta syystä. Perheessä ei siis ole autoa.

Meillä Jämsänjokilaaksossa tämä tarkoittaa, että lasten pyöräilykielto ei muunnu koulumatkojen kävelyksi, vaan aikuisten henkilöautoiluksi. Maalaismaisessa ja harvaan rakennetussa Jämsänjokilaaksossa ajetaan kaikki päivittäiset pikkuasioinnitkin omalla autolla, agraarisen syrjäseutuhengen mukaisesti.

Havaintojeni mukaan työmatkapyöräilijällä pitää olla lääketieteen lisensiaatin koulutus ja työpaikka terveyskeskuksen lääkärinä ennen kuin pyöräily alkaa maistua.

Juoksin eilen iltapäivällä kauppaan kolme kilometriä. Vastaan ei tainnut tulla ainoataan ihmistä, vaikka kuljin koko ajan kevyenliikenteen väylää ja jalkakäytäviä. Kuljin halki kaupungin keskustan ja päädyin S-marketiin, ihmisruuhkan varmimpaan ytimeen. Vanhempi mies talutti polkupyöräänsä, kaksi poikaseuruetta tuli vastaan, yksinäinen lenkkeilijänainen kipitti poispäin, kaksi nuorta naista hölkytteli vastaani. Siinä kaikki, mitä näin kauppareissullani, joka venähti pitkäksi koska kannoin kotiin kaksi kassillista ruokaa.

Autoja sen sijaan huilasi koko ajan kevyenliikenteen väylän vieressä. Henkilöautovirta oli hämmästyttävän tasainen. Hengitysilma tuntui suttuiselta. Autojen määrää kuvaa hyvin se, että olin kulkenut kotini lähellä sivukatua vain pari sataa metriä, kun jo kolme henkilöautoa oli jo kulkenut tässä ajassa ohitseni.

Jalan liikkuminen on täällä maaseudulla, agraarimaisessa leväperäisyydessä niin uhattua ja normien vastaista, että koulujen kaltaisten yhteiskunnallisten instituutioiden pitäisi olla hereillä. On kaistapäistä, että opettajat alkavat rakentaa omantuntonsa rauhoittamiseksi järeitä rakenteita, joilla he typeryyttään tärvelevät yhteiskuntaa ja sen yhteisöllistä kehitystä. Nyt opettajat voivat entistä itsetyytyväisempinä huristella autoillaan kaikkialle - samaan hegemoniseen “perheiden puolesta”-verkkoon on helposti kalastettu mukaan myös pienten lasten vanhemmat.

Mielestäni pyöräilykiellon taustalta kuultaa se tosiasia, aikuiset tietävät ajavansa tappokoneilla, jotka listivät jalan liikkuvat lapset alleen ja tuhoavat ympäristön ja tuhlaavat energiavaroja. Aikuiset eivät vain tahdo myöntää tätä totuutta, vaan ovat valmiita jopa pakenemaan sitä. Pyöräilykieltohan tarkoittaa sitä, että opettajat ja muut aikuiset kaatavat vastuun tulevista mahdollisista liikenneonnettomuuksista pienten lasten niskaan. Pienet lapset aiheuttavat liikenneonnettomuuksia, koska he kulkevat kävellen ja pyöräillen.

Suojaton ihminen vahingoittuu, auto ei juurikaan.

Olen syksyn aikana soittanut monta puhelua Jämsänkosken alakoulun rehtorille Tarja Sillanpäälle, jolta olen kysellyt perusteluja pyöräilykieltoon. Pyysin kirjallista materiaalia pyöräilystä luopumiseksi annettuun suositukseen, mutta Sillanpää ei osannut antaa mitään.

Hänen mukaansa sellaista kirjallista viitemateriaalia ei ole.

Minä totesin, että se on helppo uskoa, sillä en ole Internetistä löytänyt mitään muuta kuin lasten koulumatkaliikuntaan kannustavaa aineistoa. Tällaista aineistoa löytyy helposti esimerkiksi mukavasti kirjoitetuista yhteenvedoista, joissa selkeäkielisesti halutaan lukija vakuuttaa koulumatkaliikunnan ja muun lasten liikunnan tärkeydestä.

Jämsänjokilaaksossa sen sijaan opettajat ja heidän yhteistyöverkostonsa näkevät kovasti vaivaa, että he saisivat ammuttua kannustustyön, mikä on syntynyt liikunnan asiantuntijoiden ponnisteluista. Muualla Suomessa ollaan huolestuneita siitä, että lapset eivät liiku tarpeeksi. Meillä Jämsänjokilaaksossa ollaan huolestuneita siitä, että aikuiset saisivat rauhassa päristellä autoillaan pelkäämättä, että joku pikku koululainen on ylittämässä suojatietä.



Kuvat: Polkupyörät kuvisin Tukholmassa loka-marraskuun vaihteessa 2008. Kivikaupungeissa, jotka ovat sivistyneitä ja humaaneja kehtoja agraariympäristöihin verrattuna, kuljetaan omin jaloin. Motorisoitua pyörätuolia eli henkilöautoa ei tarvita jokaiseen siirtymään.

Alimmassa kuvassa poikani juoksee samoihin aikoihin Padasjoen pursisatamassa, mikä muuten on aika komea paikka. EU-rahalla rakennettu.