torstaina, joulukuuta 11, 2008

Mies - nainen -asetelma poikii ongelmia

Eroperhe.netissä on käynnistynyt mielenkiintoinen keskustelu siitä, onko suotavaa käsitellä eroperheiden ongelmia nainen - mies -akselilla, sukupuolittaen. Kyse on mielestäni siitä, paljastaako foorumille kirjoittava avoimesti pelikorttinsa, eli rehellisesti tunnustaa poliittista väriä, vai koettaako kirjoittaja selittää rakenteiden perusteeksi jonkin muun kuin sukupuolittumisen. Eroperhe.netissähän puhutaan nimenomaan perheestä, niinpä perheen sisäiselle työnjaolle on vaikea löytää mitään muuta suurempaa ja yleisempää perustetta kuin sukupuoli.

Minä olen aina ollut tällaisessa keskustelussa sitä mieltä, että asioiden sukupuolittuneisuutta ei voi häivyttää koettamalla etsiä tilalle jonkin toisen jaottelun - sillä dikotomisesti, vastakkainasetteluja etsienhän ajattelumme toimii. Kaksinaisuus on ajattelun lähtökohta, fundamentaali perusta. Älyllisyyttä ei ole ilman sitä.

Minua on hiukan hämmentänyt se, kuinka vaikeaksi foorumin perustaja Tiina Kaarela kokee ongelmien sukupuolittumisen kirjoituksissa, vaikka hänellä itsellään on syvällinen ja valaistunut käsitys sukupuolittumisen merkityksestä yhteiskunnassa. Tiina osaa ajatella; siitä kertoo usein hänen bloginsakin. Hän oivaltaa ja hän tarkastelee asioita mielenkiintoisesti, toimivasta näkökulmasta.

Mutta sitten. Eroperheiden ongelmia käsittelevän keskustelun eteenpäin vieminen ja kehittäminen muuttuu hyvin hämärästi perustelluksi mössöksi, kun mielipiteen vaihdossa kielletään käyttämästä työvälineitä sukupuolikategorioita eli nainen - mies -asetelmaa. Tarkoitan, me emme elä leimallisesti sukupuolineutraaleissa parisuhteissa. Sukupuoli-ideologian tunnustamista pidetään yhä parisuhteissa sellaisena itsestäänselvyytenä, että se on yhteiskunnassa eräs selkein puhdasoppisuuden muoto.

Sukupuolittuminen ei ehkä enää noudata biologista nainen - mies -jaottelua, mutta kulttuurisesti tällainen ajattelu elää vaikka kyseessä olisi kahden homon välinen suhde. Hekin tuottavat ja uusintavat edelleen tahtomattaan sukupuolten välistä työnjakoa. Vai eikö homomies lapsensa vaatteita paikatessaan ja marjasatoa hillotessaan ajattele, että teen tässä “naisten töitä”? - Varmasti se käy mielessä, joten perhe-elämän läpeensä sukupuolittuneista rakenteista, kuten työnjaosta, on vaikea rimpuilla eroon.

Se ei onnistu pelkästään sen idealistisen ajatuksen turvin, että ainakin minä osaan elää sukupuolineutraalisti.

Se nimittäin on paljon vaikeampaa, kuin helposti kuvitellaan.

Sukupuolikeskustelun rajoittaminen on mielestäni kovin kiusallista nimenomaan tuollaisella foorumilla kuin eroperhe.net, jossa puidaan eron jälkeistä perhe-elämää. Eroaminen jos mikä on hieno työväline paljastamaan perhe-elämän sukupuolittuneisuutta, vaikka itse perhe-elämänhän voisi kuvitella olevan sukupuolineutraalia. Samaan kuvitelmaan kuuluu, että vain parisuhde on sukupuolittunutta. Kuitenkin on selvää, että perheessä on voimakkaasti sukupuolten mukaan muodostunut työnjako, sillä äitiys ja isyys - ja varsinkin äitiys - on kaiken sukupuolittumisen perusta.

Mies ei ole niin riippuvainen roolistaan isänä kuin nainen on äitinä. Mies on oikeastaan kaikkea muuta kuin isä, sen sijaan nainen on yksinomaisesti äiti. Naiseus on äitiydelle alisteinen, sen alakategoria. Tähän perustuu marttyyriäitien mahti perheissä ja eron jälkeisissä riidoissa isän ja äidin välillä.

Eroperhe.netissä on paljon äänekkäitä aktivisteja, jotka korostavat oman ajattelunsa sukupuolineutraaliutta. Mielestäni moinen luulo itsestä on silkkaa liioittelua ja perusteetonta itsensä kehumista ja ylentämistä. Foorumin ohjaksia pitelevä Tiina ei onneksi kuulu tähän joukkoon.

Sukupuolineutraaliuden ansa on siinä, että se on ollut jo pitkään muodikasta. Oman neutraaliuden korostamisella voi jopa hiukan tuoda esiin omaa “valveutuneisuuttaan”. Muodikkuus takaa sen, ettei sukupuolineutraaliudelleen tarvitse esittää mitään perusteluja, joten neutraalin nollatyypin ei tarvitse vaivautua selvittämään ideologiaansa edes itselleen.

Hyvin samanlainen älyllinen ansa on usko parisuhteen hyvää tekevään voimaan. Eroperhe.netissä esiintyy paljon ajattelua, jossa “toimiva parisuhde” on kaiken perusta, vaikka tällainen ajattelutapa tekee mielestäni julmaa väkivaltaa itse parisuhteelle. Idealisoitua, tiettyihin traditioihin perustuvaa käsitystä parisuhteesta pidetään lääkkeenä kaikkeen, vaikka pitäisi puhua kokonaan toisista asioista, kuten vanhemmuudesta ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta.

Parisuhde tuntuu puskevan kaikkialta esiin. Se on vanhemmuuden ja siten peräti perhe-elämän metakategoria, yläteema, joka sanelee kaiken alleen jäävän. Väitän, että ongelmat eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämisessä eivät johdu ihmisten alhaisuudesta ja ilkeydestä. Ne johtuvat siitä, että vanhemmuus käsitetään samaksi asiaksi kuin parisuhde. Ja mistä se johtuu? - Siitä, että vanhemmuus ei elä itsenäisenä ajatuksena.

Kun puhumme vanhemmuudesta, puhumme oikeastaan parisuhteesta. Vanhemmuushan voisi olla mitä toiminnaltaan mitä sukupuolettominta hoivapuuhaa, mutta sitähän ihmiset eivät halua. Niin mahdottomana sukupuolineutraaliutta ihmiset tosiasiassa pitävät. Niinpä vanhemmuuden sulkeminen vain yhdeksi parisuhteen ulottuvuudeksi luo turvallisuutta. Sukupuolineutraalius koetaan todellisuudessa turvattomana.

Kirjoitin muuten juuri tästä samasta parisuhdeideologian kaikkivoipaisuudesta edellisessä blogikirjoituksessani, jossa käsittelen Dr. Phil -show’ta. Phil McGraw käsitteli ohjelmassaan ongelmaa, jossa miehen ja naisen välinen parisuhde on aina tärkeämpi kuin lapsi. Hän oivaltavasti selitti toraiselle ex-rouvalle ja uudelle aviovaimolle, että kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut, oletteko hyvissä vai huonoissa väleissä. Tärkeää on, että etävanhempana elävän isän ja hänen lapsensa välinen yhteys tehdään mahdollisimman helpoksi.

Parisuhdepaatos vahingoittaa aina lasta, joka elää vanhemmuudesta.

Erovanhemmuuden ongelmia pohdittaessa kipeää vastakkainasettelua ei muodosta nainen vastaan mies -ajattelu, vaan ajatustapa, jossa vanhemmuutta ei osata tarkastella ilman parisuhdetta. Oikea vastakkainasettelu muodostuukin todellisuudessa siten, että lapsen tarpeille perustuva vanhemmuus saa vastaansa parisuhdekulttuurin läpitunkeman vanhemmuuden.

Ja usein nämä parisuhdekulttuurin sokaisemat vanhemmat ovat juuri niitä hyväkkäitä, jotka ovat valmiita vannomaan oman sukupuolineutraaliutensa puolesta. Melkoista vastakkaisen sukupuolen nuoleskelua. Se on sitä erityisesti silloin, kun nainen korostaa omaa neutraaliuttaan. Miehiä sen sijaan ei voi syyttää nuoleskelusta; mies kun tulee vahvistaneeksi kaikki omasta neutraaliudestaan, kun hän ryhtyy isyydessä aktiiviseksi. Tämä kuvaa hyvin sitä sukupuolittumista, joka yhä säätelee koko yhteiskuntaa.