keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Epäsosiaalinen sosiaalikoneisto

Poikani Tuukka on piirsi viime viikonlopun aikana Mattilan lastenkodissa eli Mattilan perhetukikodissa.

Jälkimmäinen nimi on pelkkä sanahirviö, yhdyssana, jonka yhdelläkään osasella ei ole yhteyttä todellisuuteen.

PERHEtukikoti? - Koskaan Tuukan - tai minun - ympärillä ei ole perhe ollut yhtä hajallaan, revitty ja silvottu kuin tänä aikana, jolloin poikani on ollut kiireellisen sijoituksen eli “huostaanoton” tuloksena eristettynä lastenkotiin.

PerheTUKIkoti? - En ole vielä kohdannut minkäänlaista tukea, en itse lastenkodissa, mutta en myöskään Jämsän kaupungin sosiaalitoimessa. Jämsän (ja viime vuoden loppuun saakka Jämsänkosken) sosiaaliosastossa kaikenlainen tuki puuttui jo yli vuoden ajan ennen huostaanottoa, niin sosiaalityössä kuin päivähoidossakin.

Tuen voidaan perustellusti sanoa puuttuneen jo pitempäänkin, mutta aloitetaan uusi aikakausi lastensuojeluilmoituksesta, jonka päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen teki 3.11.2007: pojallani on lounaalla nälkä. “Syö jopa ahmien.”

Tuki on todellakin sana, joka kääntyy poikani ja minun tapauksessa orwellmaisesti muotoon: iloitse siitä, että kirjoitamme sinusta kirjallisia lausuntoja omiin kansioihimme - ja se on vain pienen pieni osa siitä, mitä me täällä työaikana keskenämme teistä juttelemme!

Olen muuten monen monta kertaa huomauttanut ääneen tuosta havainnostani, että virkamiehet pyörittelevät työssään epämääräisiä ja tarkistamattomiksi jääviä huhupuheita. Näin olen havainnut olevan niin päiväkodissa kuin sosiaalityössäkin. Erittäin vahingollista - ja kauhistuttavaa.

Alkutalvesta kuulin väitteen, että pihaltamme ammuskellaan tielle, jolla on lapsia. Tilanne oli kovin erikoinen, sillä kuulin sen suoraan itse lähteeltä, ja todistelu oli tuossa tilanteessa enemmän kuin kunnossa minun kannaltani tarkasteltuna. Tein rikosilmoituksen. Tämä tuli päiväkoti Koivulinnassa työskennelleen hoitajan suusta. Voi kuvitella, millaista myllyä päiväkoti Koivulinnassa onkaan pyöritetty, eikä henkilökunta koskaan vaivautunut kysymään suoraan minulta väitteiden todenperäisyyttä.

Eipä siis ihme, että päiväkodin johtaja Päivi Haikonen rientää kiihkeästi tekemään lastensuojeluilmoituksen Tuukan lounasnälästä - kysymättä lainkaan minulta miksi poikani saattaa olla päiväkotiin saapuessaan nälkäinen.



Tukea lastenkodista?
- Paljon luvattu!


Toisaalta, samaan aikaan, minulle on annettu vain kaksi lastensuojeluilmoitusta: 3.11.2009 lapseni lounasnälästä päiväkoti Koivulinnassa Jämsänkoskella ja 17.2.2009 päivätty ilmoitus, jonka pääsanoma on, että sosiaalityöntekijä Silja Juusela paheksuu sitä, että olen hakenut EU:n tukemaa ruoka-apua Jämsän seurakunnasta.


Ilmoituksessa ei mainita sellaista uhkaa mikä vaarantaa lapsen elämää. Sen sijaan lapsen vanhempi nimetään kyllä uhkaksi, mutta ei suoraan lapselle, vaan enemmänkin ilmeisesti sitten järjestelmälle.

Olen lastensuojeluilmoituksen mukaan “ennalta arvaamaton”. Niin, siihen olen kyllä ihan pyrkinytkin. Olisin henkisesti ja älyllisesti aika säälittävässä tilassa, jos olisin “ennalta arvattava”.

On minun ja ilmeisesti muidenkin apua tarvitsevien epäonni (ja ilmeisesti myös peräti tuho), että Jämsän seurakunta sattuu olemaan ainoita paikkoja, josta ruoka-apua Jämsänjokilaaksossa saa. En oikeastaan edes tiedä tällä hetkellä toista paikkaa. Ehkä myös Jämsänkosken seurakunta jakaa nykyisin, mutta ei jakanut vielä viime vuonna, muutama kuukausi sitten.


Hain 13.2.2009 elämäni ensimmäisen kerran Jämsän seurakunnasta ruoka-apua. Myöhemmin samana päivänä sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja minulle yhä tuntematon lastensuojelun työntekijä tulivat poliisit edellään meidän olohuoneeseemme ja ryhtyivät poikani kimppuun. Lihavointi


Laitoksen “kodinomaisuus”
on peitenimi
laiskuudelle



PerhetukiKOTI? En tiedä millaisissa kodeissa, kuinka hämmentävissä oloissa ihmiset kodeissaan elävätkään, mutta kaikenlaista nimitetään “kodinomaiseksi”. Sehän on laitokselle kätevä tapa kohottaa kasvojaan - ja jopa pestä ne - ja kodinomaisuus on laiskan laitoksen oikotie helppoon elämään.


Laitoksen, joka on “kodinomainen”, ei tarvitse oikeastaan vaatia itseltään yhtään mitään.

Kodinomaisuus kun perustuu kuitenkin vain ja ainoastaan läheisille ihmissuhteille, joissa tuetaan toista, mutta tuostakin puutteesta ehdin viime vierailukerrallani maanantaina lausua jo mielipiteeni, kun olimme vetäytyneet keskustelemaan sosiaalityöntekijän huoneeseen yläkerran pimentoon. Yhtä pinnallista otetta eläviin ihmisiin, lapsiin, en ole aikoihin nähnyt. Ehkä olen vain säästynyt siltä vähän aikaa, koska olemme eläneet vuoden päivähoitojonossa, ilman tuota sidosta rooleihin perustuviin “ihmissuhteisiin”.

Mattilan lastenkoti ei ole “koti” siinäkään mielessä, että kaikki sen toiminta on äärettömän kallista - ja siis tehotonta. Jämsän kaupunki on mällännyt jo tähän mennessä pelkkänä Mattilan lastenkodin vuorokausimaksuina sen summan, jolla minä elätin perheeni koko viime vuoden ajan. Tämä on lähes käsittämätön fakta, mutta totta.

Jämsän kaupungin mielestä on ilmeisesti todella huono asia, että olemme pärjänneet ilman raskaan sosiaalivaltion peruspalveluita. Kaupungin sosiaalityön oli turvauduttava kiireelliseen huostaanottoon, että se sai vihdoinkin rakennettua meistä kuluerän kaupungin talouteen.

Nyt Jämsän veronmaksajat maksavat jyväskyläläiselle laitokselle huippukallista vuorokausimaksua, mikä lienee ainakin 300 euroa vuorokaudessa.

En tiedä, nostaako laitoksen vuorokausihintaa se, että Mattilan lastenkoti on nyt selkeästi vajaakäytössä. Laitoksessa on 16 paikkaa, joista paikan päällä, hoidettavana on vain seitsemän lasta. Kirjoilla lienee yhdeksän hoidokkia. Käytännössä talossa on enemmän vapaita paikkoja kuin on hoidokkeja. Henkilökunta näyttää kyllä olevan täysilukuisena paikalla.

Huomautan tässä selvyyden vuoksi, että Mattilan lastenkoti ei liene mitenkään erikoinen paikka. Se on todennäköisesti hyvin keskiverto edustaja muiden lastenkotien joukossa. Me kaikki olemme yleisempien ja meitä suurempien valtarakenteiden uhreja ainakin siihen saakka, kunnes alamme tunnistaa ja nimetä noita rakenteita. Ja silloin meidän ajattelumme ja toimintamme muuttuu yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi.

Rakastan yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta, politiikkaa ja politikointia.



Lastenkotitaidetta:
eristäviä aitoja


Sitten viisivuotiaan poikani piirrokseen. Tämä piirros on hänen tekeleistään selkeimmin esittävä, ei niin abstrakti kuin muut. Tuukka näki siksi hiukan vaivaa, että hän alkoi selvittää mitä se esittää. Siinä on päällekkäin kaksi aitaa, jotka siis peittävät koko kuva-alueen, reunasta reunaan.


Yläreunassa on kuvan ainoa iloinen väriläiskä, kaistale sinitaivasta. Taivaan avaruus, syvyys ja vapaus luo kontrastin aitojen täyttämälle kuvalle.

Häkkiin vangittu sirkuseläin.




KUVAT: Kirjoituksen lopun kaksi viimeistä kuvaa olen kuvannut lastenkoti Mattilassa Jyväskylässä. Poikani Tuukka kumartui halaamaan pikkuautojaan. Olin ällistynyt. Poikani tunsi saaneensa kaaoksen keskelle jotain todella rakasta ja tutun turvallista. Ylemmät kuvat olen ottanut ennen huostaanottoa, täällä tavallisen maailman puolella. "Yleinen tie päättyy" -kyltin löysin uudenvuoden aikaan Lapista. Päivänvalo oli siis vähimmillään.

Pikku lapsi jätetään yksin lastenkodissa

Viisivuotias poikani Tuukka etsi minulle innokkaasti piirustuksiaan, joita hän oli tehnyt Jyväskylässä sijaitsevassa lastenkoti Mattilassa viime viikonlopun aikana. Kirjoitan tähän blogiini myöhemmin toisen tarinan yhden piirustuksen herättämistä ajatuksistani.

Viikonloppu oli pitkä ja ikävystyttävä, sillä kukaan hänen läheisistään ei saanut vierailla hänen luonaan byrokraattisen hoitokoneen rauhaa häiritsemässä.

Poikani joutui viime viikonloppuna viettämään elämänsä toisen viikonlopun, jolloin omat läheiset ja turvallisen tutut ihmiset eivät olleet hänen kanssaan.

Olin soittanut perjantai-iltana pojalleni, jolloin henkilökuntaan kuuluva hoitaja piti itsestään selvänä ja luonnollisena, että voin vierailla viikonlopun aikana poikani luona laitoksessa. Samana iltana myös muut omaiset soittelivat pojalle. Heidän kauttaan kiertoteitse sain viestin, että kukaan ei saa vierailla Tuukan luona viikonloppuna.

Hänen luonaan saa käydä vain määrättyinä aikoina eli kolme kertaa viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kello 13-15.

Vanhemman ja muiden läheisten tapaamiset hoidokkina olevan lapsen kanssa vaikuttavat olevan sivuseikka laitoksen toiminnassa. Tätäkään lapsen kasvulle ja kehitykselle tärkeää asiaa ei osata tarkastella sosiaalijärjestelmässä nimenomaan lapsikeskeisesti, lapsen tuntemuksista ja tarpeista lähtien.

Tarkastelemme lasten kasvua, kehitystä ja tarpeita kummallisen vääristyneesti aikuisten tarpeiden tyydytyksen näkökulmasta.

Kävin tapaamassa poikaani lastenkodissa viimeksi maanantaina. Tänään keskiviikkona sinne ei voi mennä, sillä lastenkoti tekee retken Ladunmajalle, joka on kuuluisa maastohiihtäjien taukopaikka Jyväskylässä. Hauska idea siis, ja olin lämpimästi suunnitelman kannalla.

Poikani ja minä olemme tottuneet päivähoitopaikan puutteessa liikkumaan paljon. Vihdoinkin poikani pääsee hiukan lähiympäristöön, eikä tarvitse koko ajan talvehtia pirtissä tai leikkiä yksin lastenkodin pihalla.

Ikätovereitahan hänellä ei tarkalleen ottaen ole. Lähin vertaisryhmään kuuluva on kouluikäinen poika, joka käy päivisin koulua ja koulusta palattuaan keskittyy vielä hetkeksi läksyihinsä.

Tapaamisten järjestymiseen liittyy varmasti paljon muutakin uhkaa, kuin pelkästään lastenkodin harvat retket lähiympäristöön. Se, että vanhempi saa tavata omaa lastaan (eli lapsi saa tavata omia vanhempiaan ja muita läheisimpiään) on lahja, jonka lastenkoti antaa lapsen läheiselle joka kerta erikseen. Jokainen parituntinen, kolme kertaa viikossa, on aina erikseen uhattuna, jatkuvan kaupan käynnin kohteena. Asiakas koettaa selvitä kaupankäynnistä monopolin kanssa.


Lapsen yhteys
toiseen ihmiseen
on koko ajan uhattuna

Käsitykseni mukaan ei voida väittää ja luottaa siihen, että yhteys läheisiin olisi huomioitu lastenkodin ja Jämsän kaupungin sosiaalityön toiminnassa.

Lastenkodin sosiaalityöntekijä onnistui miltei särkemään tapaamisemme, kun istuimme poikani kanssa leikkihuoneessa, jossa olimme ehtineet aloittaa jo monta pikku projektia. Tarkastelimme esimerkiksi tuomieni Hot Wheels -autojen ominaisuuksia. Hot Wheelsit ovat poikani suosikkeja. Lisäksi oli selvää, että poikani kaveri, kouluikäinen poika, liittyisi kohta seuraamme.

Viihdyimme keskenämme jo edellisellä eli ensimmäisellä tapaamiskerrallani. Se oli ollut edellisviikon torstaina 19.2.2009.

Tuolloin pääsin tervehtimään poikaani siis torstaina 20.2.2009, mikä poikkeaa sittemmin minulle asetetusta “vain maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin” -rajoituksesta. En tiedä, mutta ehkä lastenkoti Mattilassa oltiin vain hämmentyneitä siksi, että minä soitin lastenkotiin ensimmäisen keskiviikkona ja kerroin, että olen elänyt poliisioperaationa 13.2.2009 toteutetusta huostaanotosta lähtien täydellisessä tietopimennossa.

Olin jäänyt ilman tietoa huolimatta siitä, että olin ehtinyt käydä sosiaalitoimiston neuvonnassa jo pari kertaa samalla viikolla. Lisäksi läheiseni olivat pommittaneet puhelimitse virkamiehiä. Heidän oli pitänyt turvautua peitehenkilöllisyyksiin, jotta he olivat saaneet virkamiehen puhelimeen Jämsän kaupungin sosiaaliosastosta. Myös nämä lähiomaisemme olisivat olleet oikeutettuja saamaan virkamieheltä perustietoa lapsen läheisten oikeuksista, kuten esimerkiksi oikeus tietää lapsen sijoituspaikka eli tässä tapauksessa lastenkoti Mattila jne.

Minulla on siis perusteita väittää, että lapsen tapaamiset ovat koko ajan uhattuna. Hämmentävää kyllä, mutta uhka (epämääräinen mielivalta, vai miten tuota hämärää ongelmien kimppua nimittäisi…) on aiheuttanut painetta kumpaankin kahteen tähän mennessä toteutuneeseen tapaamiseen.

Maanantaina istuin siis suosimassamme leikkihuoneessa, kun lastenkodin sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri asteli paikalle hiukan levottoman oloisena. (Oliko hän lähdössä kotiinsa, vai mistä oli kyse...)

Hän piti itsestään selvänä, että minä lähden hänen mukaansa talon yläkertaan hänen vastaanotolleen. Olin lastenkotiin saapuessani kertonut samana päivänä sekä puhelimitse että vielä sisään astuessani, että haluan vihdoinkin saada esiin sen tärkeän asian, että Tuukan läheisten on päästävä tapaamaan lasta. Olin kuullut jostain epämääräistä huhua, että minun pitäisi sopia läheisten mahdollisuudesta vierailla lastenkodissa. Kukaan ei ollut ottanut asiaa esiin rutiininomaisesti.

Eikä olisi ottanutkaan, jos minä itse en olisi huhun perusteella tajunnut tähän hoitamattomaan asiaan tarttua. Viisivuotiaan Tuukan mahdollisuudesta tavata lähimpiä ihmisiään olisi puhuttu vasta 6.3.2009 aiotussa palaverissa. Tuon palaverin järjestäminen on tähän saakka ainoa toimenpide, jolla Jämsän sosiaaliosasto on hoitanut kiireellisenä poliisioperaationa 13.2.2009 tehdyn huostaanoton jatkokäsittelyä.


Kiireellinen lastensuojelutyö
lopahti
heti huostaanottoon

Sosiaalityö sai lapsen varastoitua, ja virkamiesten kiireet, kiinnostus ja into loppuivat heti. 17.2.2009 päivätyn lastensuojeluilmoituksen ainoa allekirjoittaja, sosiaalityöntekijä Silja Juusela näyttäisi täysin vetäytyneen koko jutun käsittelystä, vaikka hän on myös huostaanotosta tehdyn päätösasiakirjan toinen allekirjoittaja.

Päätöksen toinen allekirjoittaja on sosiaalityöntekijä Minna Laurila-Paasonen, jonka tapasin viime perjantaina kello 14 toisen kerran elämässäni. Poikani Tuukka ei ole tavannut häntä koskaan. Niin, eipä taida olla Silja Juuselakaan koskaan tavannut lastani. Mutta kovasti varmoja havaintoja heillä tuntuu silti olevan pojastani ja minusta.

Ja tuo 17.2.2009 Juuselan allekirjoittama lastensuojeluilmoitus käsittelee oikeastaan vain sitä, että olen asioinut Jämsän seurakunnassa ja kertonut päivähoitopaikan jo vuoden kestäneestä puutteesta ja riittämättömästä toimeentulostamme.

Olin paikkaamassa toimeentuloamme hakemalla EU-ruoka-apua, jonka ainoita jakajia Jämsän seurakunta on tällä alueella.

Minnä Laurila-Paasonen soitti minulle perjantaina vain kaksi tuntia aiemmin, että meillä olisi täällä sosiaalitoimistossa sinulle tapaaminen. Läsnä oli myös sosiaalityöntekijä Seija Ågren, mutta emme saaneet mitään aikaiseksi. No, ainakin Seija Ågren tuntui lukeneen muistutukseni sosiaaliosaston toiminnan heikkouksista, joita olin asiakkaana havainnut 13.2.2009 tehdyn huostaanoton jälkeen.


Minun piti pysyä lujana:
Seurustelen nyt
lapseni kanssa!

Rutiinitietoja minun piti siis lopulta koettaa herutella lastenkodin sosiaalityöntekijältä, joka siis oli valmis antamaan niitä minulle vain silloin, kun minulla vihdoinkin oli virallinen mahdollisuus seurustella poikani kanssa.

Olin ihmeissäni. Totesin sosiaalityöntekijä Marjatta Visurille, että tämä on nyt minun virallista tapaamisaikaani viisivuotiaan poikani kanssa. Minulla on lupa tavata häntä yhteensä kuusi tuntia viikossa. Tällaisena aikanako sinä haluat, että lähtisin kanssasi puhumaan virastohuoneeseesi yläkertaan?

Minusta näytti, että Visuri ei oikein vieläkään ymmärtänyt. Pidin lujasti kiinni tapaamisajastani, etenkin kun Visuri oli heti sitä mieltä, että en saisi korvaukseksi hänen kanssaan toimistohuoneen pimennossa menettämääni aikaa. - Ja kuinka luja minun piti ollakaan! Olin erittäin hämmentynyt.

Sosiaalityöntekijä Visurilla oli tietysti kiire kotiin, joten hän ei olisi millään tahtonut jäädä taloon enää kello 15:n jälkeen, jolloin minun ja poikani virallinen tapaamisaika päättyi. Mutta minä en luovuttanut.

Saimme huoneessa sittemmin ensimmäisen kerran keskusteltavaksi sen, missä määrin ja millä ehdoilla Tuukalla on lupa tavata omia läheisiään.

Sittemmin kaksituntisen tapaamisen aikana törmäsimme poikani kanssa myös sellaiseen epäinhimillisyyteen, että seurassamme viihtyvä Tuukan kouluikäinen kaveri ajettiin pois luotamme. “Ei ole sopivaa häiritä vanhemman ja lapsen yhteistä tapaamisaikaa.” Anna mun kaikki kestää! Hätyyttelevä, levoton ja kotiin haluava virkamies ei ole lastenkodin mielestä mikään ongelma lapsen ja hänen vanhempansa väliselle vuorovaikutukselle, mutta toisesta pikku lapsesta saadaan helposti niin “uhka”, että hänet on ajettava näyttävästi ja kuuluvasti ulos samasta huoneesta.

Meillä oli kolmisin hauskaa - hyvätuulisuutemme kesti jopa henkilökunnan häiriköinnin. Viihdymme seurassa, minä ja poikani.


Jämsä oli jo
vuoden tyytyväisenä

hyödyntänyt kotihoitoani

Tämä koko huostaanotto ei tunnu olevan tästä maailmasta. Sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja yhä minulle tuntemattomaksi jäänyt lastensuojelun työntekijä hakivat poikani perjantaina poliisien kanssa huostaan, vaikka olin kuluneen vuoden ajan ollut koko ajan, 24 tuntia vuorokaudessa läsnä lapseni kanssa. Oli siis ehtinyt kulua jo vuosi ilman päivähoitopaikkaa.

Olin siis hämmentävän hyvin kelvannut Jämsänkosken (nyttemmin Jämsän) sosiaaliosastolle lapsen ainoaksi hoitajaksi. Olimme seisoneet jonossa päivähoitopaikkaa jonottamassa jo vuoden.

Silja Juusela ja jatkuvasti vaihtuvat lastensuojelun työntekijät eivät olleet kuluneen vuoden aikana tehneet minkäänlaisia lastensuojeluun - tai mihinkään muuhunkaan sosiaalityöhön - liittyviä avohuollon tukitoimia, vaikka päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen oli kiirehtinyt tekemään sen ainoan tähän astisen lastensuojeluilmoituksen. 3.11.2007 päivätyssä ilmoituksessa johtaja Haikonen raportoi, että Tuukalla on lounaalla nälkä. “Syö jopa ahmien.”

Syöhän se, polkupyörällä juuri päiväkotiin itse omalla pikku pyörällään polkenut poika.


Valokuvat olen kuvannut lastenkoti Mattilassa eli Mattilan perhetukikodissa Jyväskylässä.

maanantaina, helmikuuta 23, 2009

Valokuvaus luo sillan

Olen koonnut valokuvia poikani laitoselämästä valokuva-albumiin, jonne annoin nimen Mattilan lastenkoti. Tuolla on mahdollista käydä kurkkaamassa, miltä näyttää yleensä kovin eristyksissä elävässä lastenkodissa.


Eristyksissä eläminen on totta sitenkin, että minä ja poikani muut läheiset saamme käydä tapaamassa häntä vain hyvin rajallisesti, ainoastaan kolmena päivänä viikossa. Kellonaikakin saattaa kuulostaa vähän hankalalta: tapaamiset pitää ajoittaa kello 13-15.


Oikeastaan, minun on tosi vaikea mennä tässä lausumaan mitään poikani läheisten ihmisten vierailumahdollisuuksista, sillä niistä eivät Jämsän sosiaalitoimiston sosiaalityöntekijät Minna Laurila-Paasonen ja Seija Ågren informoineet minua mitenkään. Tapasin sosiaalityöntekijöitä ensimmäisen kerran tämän kiireellisen huostaanottoprosessin aikana viime perjantaina, 20.2.2009. Samana päivänä olin kaksi tuntia aiemmin saanut ensimmäisen puhelinsoiton sosiaalitoimistosta huostaanoton takia. Silloin Minna Laurila-Paasonen pyysi minua saapumaan parin tunnin kuluttua tapaamiseen Jämsän kaupungintalolle, sosiaalitoimistoon.
No, onneksi satuin olemaan maantieteellisesti riittävän lähellä.

Sosiaalitoimi haluaa nähtävästi säännöstellä tiukoin ottein poikani ihmissuhteita myös muihin ihmisiin kuin minuun. Kysyn, vastaako se lapsen tarpeita? Lastenkoti Mattila ei nimittäin ole se, joka rajoittaa tuossa määrin lapseni mahdollisuuksia tavata läheisiään. Määräykset tulevat Jämsän sosiaalitoimistosta. Pojastani on tullut spitaalinen ja tempoilevan vallankäytön uhri.

Lastani ei suojele kukaan; sen sijaan Jämsän sosiaalikoneisto kuluttaa paljon voimavarojaan suojellakseen itseään.

Olen kirjoittanut jotain eroperhe.netiin huostaanottoprosessin kulusta. Vielä en ole kuitenkaan ehtinyt ammentaa läheskään kaikkea, mikä on yhteiskunnallisesti ja journalistisesti kiinnostavaa...
Tässä kirjoitan eroperhe.netissä aloittamaani pitkään keskusteluketjuun "Jämsä otti lapseni huostaan, koska päivähoitopaikka puuttuu".
Ja tässä esittelen samaisella foorumilla valokuva-albumini, jonne olen tallentanut kuviani Jyväskylässä sijaitsevasta Mattilan lastenkodista. Vastaan viestiketjussa ihmettelevälle kysyjälle miksi valokuvaus on mainio työväline yhteistoimintaan ja seurusteluun ja jo itsessään kiinnostava ja ihmisiä toisiinsa lähentävä alusta. Suosittelen kaikille. Kuvaaminen on kivaa puuhaa. Kuvattava ja kuvaaja pelaavat samaan maaliin, yhdessä.

perjantaina, helmikuuta 20, 2009

Laitoslapsi

Kävin eilen lastenkodissa eli Mattilan perhetukikodissa Jyväskylässä tapaamassa laitoslastani Tuukkaa.

Olen tänä iltana valmistanut valokuvia, eli toisin sanoen lähinnä vain viimeistellyt niitä, tietokoneella. Poikani näyttää väsyneeltä.

Sain tänään lastensuojeluilmoituksen, johon huostaanotto perustuu. Siitä ei selviä mitään, jolta lastani Tuukkaa suojellaan kiireellisen huostaanoton avulla. Eli ryöstämällä lapsi kotoaan.
Palaan tuohon onnettomasti laadittuun lastensuojeluilmoitukseen myöhemmin. En olisi uskonut, että se olisi ihan noin typerä.

Teen rikosilmoituksen laittomasta huostaanotosta. Totesin tänään Jämsän sosiaalitoimistossa sosiaalityön johtaja Seija Ågrenille ja aivan erityisesti vastaavalle sosiaalityöntekijälle Minna Laurila-Paasoselle, että älkää ikinä tehkö kenellekään jämsäläiselle näin, kuin on toimittu Tuukan ja minun kanssani.
Laurila-Paasonen oli perjantaina 6.2.2009 toimeentulotukea järjestämälläni vastaanotolla lastensuojelun edustajana ja hänen suustaan ensimmäisen kerran kajahti se, että suunnittelemme Tuukan kiireellistä huostaanottoa. Ne olivatkin melkein hänen ensimmäiset sanansa, jotka olen häneltä koskaan kuullut. En ollut tavannut häntä koskaan aiemmin.

Huostaanoton keulahahmo ja lastensuojeluilmoituksen ainoa allekirjoittaja Silja Juusela loistaa nykyään vain poissaolollaan. Hän ei ole töissä, jo useana päivänä kaupungin neuvonta on kertonut, että Juusela ei ole tänään töissä. Minulle on tullut selväksi myös se, ettei minun kannata odottaa häneltä mitään tiedottavaa yhteydenottoa. Voinkin kutsua tätä tietopimennoksi.

Ammattitaidotonta touhua, jossa aikuiset terapoivat itseään, koettavat parannella omia haavojaan, mistä sitten ovatkin ne saaneet. Hinta vain on kova; kokonaiskustannus ei ole vielä edes käsitettävissä.

Jo pelkkänä byrokraattisena möykkynä tämä kiireellinen huostaanotto ja sitä edeltävät tapahtumat pyörivät vielä pitkään harminamme. Puhumattakaan siitä, kuinka prosessoimme kriisiä Tuukan kanssa vielä vuosien päästä, asiaa pohtien ja virkamiesten harjoittaman vallankäytön virheitä eritellen.

Kuvan otin eilen 19.2.2009 lastenkodin leikkihuoneessa.

torstaina, helmikuuta 19, 2009

Yllätystapaaminen selvisi onnenkantamoisella


Lähetin äsken muistutuksen (valituksen) Jämsän sosiaaliosaston eli sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan heikkouksista. Kirjeeni lähti suurinpiirtein seuraavassa muodossa:


Miksi Jämsän sosiaalitoimisto ei ole jakanut minulle tietoa kiireellisen huostaanoton perusasioista? Miksi sosiaalitoimisto ei ole kertonut minulle, että minulle on järjestetty erityinen minua varten tarkoitettu vierailuaika lapseni lastenkotiin?

Käyntikerroillani Jämsän sosiaalitoimistossa en ole myöskään saanut lastensuojeluilmoitusta, johon kiireellinen huostaanotto perustuu.

Jämsän kaupunki eli sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja joku tuntemattomaksi jäänyt lastensuojelun työntekijä hakivat poikani kiireellisesti kodistaan huostaan poliisioperaatiossa 13.2.2009 noin kello 15:30.

Sattumoisin, erän huhun kuultuani, kävin kysymässä Jämsän sosiaalitoimistossa keskiviikkona 18.2.2009 mihin poikani Tuukka on kuljetettu kodistaan. Huhuun perustuen osasin muotoilla sosiaaliosaston neuvonnassa myös seuraavan kysymyksen: mistä puhelinnumerosta poikani tavoittaa?

Sain neuvonnan työntekijän avustuksella nopeasti ja hämmästyttävän helposti lastenkodin nimen ja puhelinnumeron. Ai jaa, se ei ollutkaan salaista tietoa…

Soitin pojalleni, jolla on nyt laitospaikka Mattilan perhetukikeskuksessa Jyväskylässä. Sattumoisin tuli siinä aluksi Antti-nimisen työntekijän kanssa keskiviikkona iltapäivällä 18.2.2009 jutellessani esiin se, että minulle on järjestetty mahdollisuus käydä lastenkodissa torstaina 19.2.2009 kello 13-15.

Kerroin Antille, että olen kyllä juuri parhaillaankin tulossa Jyväskylään asioimaan. Antti vastasi, että Jämsän sosiaalitoimistosta oli soitettu tiistaina 17.2.2009, että minulle ei anneta vapaata vierailumahdollisuutta. Sellainen on yleensä muiden Mattilan perhetukikeskukseen sijoitettujen lasten vanhemmilla.

Kerroin Antille, että toki olen tulossa huomenna torstaina kello 13 teidän laitokseenne. Totesin samaan hengenvetoon, että teidän ei olisi pitänyt lainkaan ihmetellä sitä, jos en olisi saapunut järjestettynä aikana paikalle. Kerroin, että kuulin nyt Antilta itseltään tästä erityisesti minulle varatusta vierailuajasta.

Huokasin, että olipa tuuria, että satuin soittamaan lastenkotiin juuri nyt - kerroin etten vielä reilu puoli tuntia sitten tiennyt edes sitä, mihin poikani Tuukka on viety, mikä laitoksen puhelinnumero on, saanko puhua poikani kanssa puhelimessa - ja saanko käydä laitoslastani katsomassa.

Kerron tänään lastenkodissa, että en ole saanut asiasta edes kirjettä postitse - puhumattakaan, että joku sosiaaliosaston työntekijä olisi minua asiasta kasvokkain tai puhelimitse informoinut.

Koko huostaanottoprosessia tarkastellen minut on jätetty kaikkien Tuukan nykytilaa koskevien perustietojen ulkopuolelle. Minut oli jätetty vaille sitä perustietopakettia, jolla selvitetään mitkä minun lain säätämät oikeuteni ovat vanhempana.

Tietoni kiireellisestä huostaanotosta olivat - ja hyvin todennäköisesti ja asian tähänastisen etenemisen huomioiden ovat yhä - niin puutteelliset, että en osaa edes kysellä asioita.
Kysyminenkin vaatii taustakseen sen, että minua olisi informoitu huostaanoton perusasioista.

Tiistaina 17.2.2009 Silja Juusela vaikeroi, että ei voi antaa minulle vastaanottoaikaa, koska Juuselan kalenteri kuului olevan täynnä. Jäin ilman vastaanottoaikaa. Jäin ilman myös tietoa, milloin mahdollisesti seuraava voisi löytyä Silja Juuselan kalenterista. Juusela ei myöskään ohjannut kääntymän jonkin toisen sosiaaliosaston virkamiehen puoleen.

Sosiaalityöntekijä Juuselaa oli ennen tuota puhelinkeskustelua ollut lähes mahdotonta tavoittaa puhelimitse. Puhelinyhteyteen pääsemiseksi piti olla juonikas. Aivan aluksihan toki teimme virheen, että kerroimme reilusti, että soitamme tämän kiireellisen huostaanoton vuoksi. Sosiaaliosaston virkamiehille jätettyihin soittopyyntöihin ei vastattu, puhumattakaan siitä, että sosiaalivirkamies olisi soittanut vaikkapa minulle ihan oma-aloitteisesti.

Eri ihmisten piti tavoitella Juuselaa kiinni turvautumalla valehenkilöllisyyteen ja useisiin eri puhelinnumeroihin. Myöskään lastensuojelun työntekijä Minna Laurila-Paasonen ei vastannut soittopyyntöihin, vaikka sosiaaliosaston neuvonta vakuutti tarkistuspuhelun soitettuamme, että soittopyyntö on kyllä tavoittanut hänet henkilökohtaisesti. Tässä vaiheessahan meillä ei ollut tietoa, kuka oli se lastensuojeluntyöntekijä, joka oli Silja Juuselan mukana perjantaisessa poliisioperaatiossa.

Lastensuojelun työntekijät ovat vaihtuneet aivan viime aikoina niin vauhdilla, että Juuselan kanssa on toiminut joulukuun alkupuolelta lähtien neljä (4) eri lastensuojeluvirkamiestä.

Olen itse asioinut fyysisesti Jämsän sosiaalitoimistossa tällä viikolla kaksi kertaa. Molemmilla käyntikerroillani, jolloin olen hoitanut asioitani vain aulan neuvonnassa, mutta ympärilläni on pyörinyt usein monta osaston virkamiestä kuulo- ja näköetäisyydellä. He ovat kuulleet otteita selkeäkielisestä puheestani, jolloin monelle on myös selvinnyt, että olen liikkeellä poikani kiireellisen huostaanoton vuoksi.

tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Haluan Ritva Santavuoren!

Kirjoitan poikani Tuukan kiireellisen huostaanottoprosessin tiimellyksessä välillä jotain rentouttavaakin.

Rentoutta ja raikasta hengitysilmaa on ihan luontevaa etsiä Ritva Santavuoren suunnasta.

Olen kovasti kaivannut Santavuorta televisioon, takaisin perjantaiaamuiseen Jälkiviisaat-ohjelmaan.

En ole nähnyt, enkä jälkilähetyksenä kuullut radio Peilistä, läheskään kaikkia hänen istuntojaan Jälkiviisaissa, mutta aina nimenomaan juuri hänen tapansa osallistua kulloisenkin aiheen käsittelyyn oli perjantaisen varttituntisen suola.


Olen kehunut Santavuorta blogissani ennenkin. Santavuori tyyli oli spontaani ja räväkkä, sellainen että hän ei selvästi alkanut tehtävän edessä jäykistyen muotoilla ajatuksiaan, vaan tärkeintä oli itse osallistuminen, keskustelun kuljettaminen eteenpäin. Minusta se kertoo hyvää Santavuoren sosiaalisista taidoista.

Hän oivaltaa, että vapaus puhua on perusta kaikelle sosiaalisuudelle.

En ollut kuulemassa Santavuoren esittämiä rasistisia huomautuksia silloin demokraattien presidenttiehdokkuudesta kilpailleen Barack Obaman isoäidistä. Minulle ei silti ollut yllätys se, että Santavuori olisi ajattelunsa vuoksi joutunut kiipeliin. Olin ollut havaitsevinani jo ennen tuota tapausta, että Santavuoren olisi pitänyt hiukan terävöittää otettaan, välillä hän tuntui tuottavan epämääräistä puuroa, jonka vuoksi osasin hänen joutuvan vielä liemeen.


Ei niin, että hän olisi sanonut mitään väärin ja loukkaavaa, sisältö ei ollut ongelma (sanoma oli ehkä jopa epätavanomaisen pehmeää, olematonta ja ympäripyöreää), vaan muoto. Aivan kuin hänen otteensa olisi herpaantunut.

Minusta se oli harmillista, sillä olen jälkeen päin kuullut Santavuoren antavan jälleen entisensä kaltaisia, terävästi ja napakasti muotoiltuja ajatuksia, jotka ovat hänelle tyypillisiä.

Ritva Santavuoressa olisi vielä ainesta. Hänet pitää saada takaisin iloksemme!


Kaipaan Santavuoren kaltaista säkenöivää, kipakkaa porvarisrouvaa suomalaiseen julkisuuteen. Ikävöin Santavuorta, jonka kanssa olin enimmäkseen eri mieltä, mutta tässäkin ympyrän ääripäät kohtaavat toisensa. Olen yleensä täysin eri mieltä hänen kanssaan, mutta kiinnostavaa onkin, ettei tuossa tilanteessa ole väliä kenen mielipide on oikeampi.

Mielipiteet ja ajattelun ja sananvapaus laajemminkin voivat elää vain sellaisessa ympäristössä, jossa niiden oikeellisuus ei ole arvovaltakysymys. Eli ei ole kysymys mielipiteen oikeutuksesta ja siten poliittisesti oikean mielipiteen legitimoinnista.

Törmäsin Santavuorta tutkiessani Jukka Kemppisen blogiin, jota olen koettanut oikeastaan vain vältellä. Mutta. Kemppinen kirjoittaa aivan upeasti Ritva Santavuoresta todella paneutuvassa pohdinnassaan ja yhteenvedossaan. Kemppisen kertomus on älyttömän kiinnostava.


Hänkin aloittaa juttunsa kertomalla, kuinka Santavuori viritti hänessäkin lähinnä vain asenteellisia epäilyksiä. Blogiteksti etenee kuin jännityskertomus. Kemppinen jakaa kirjoituksen edetessä koko ajan enemmän tunnustusta ja kehuja Santavuorelle, koko ajan kohteeseensa heijastellen ja suoraa ja epäsuoraa tunnustustaan perustellen.

Juuri näin! Kirjoittaminen on ajatteluprosessi, ja siitä on Kemppisen kirjoitus hyvä esimerkki. Santavuoreen eläytyvä Kemppinen onnistui kirjoituksessaan riisumaan sen hienostelevuuden, mikä toisinaan rasittaa hänen keskustelujaan radiossa Aristoteleen kantapää -ohjelmassa.

Ritva Santavuoren otteiden reippaus ja ajattelun rohkeus on jotain hiukan samankaltaista, kuin toisen ihailemani hahmon, Lenita Airiston. He molemmat ylittävät suvereenisti esimerkiksi ikäkategoriat, moinen luokittelu ei koske näitä eloisia naisia. He ylittävät myös sukupuolen mukaan paiskatut rajoitukset, sillä heidän puheensa ja ajattelunsa ei ole huutelua, jota rooliinsa tyytyväinen kotieläin ammuu laitumen rajoituksen muistaen.



* * *

Mutta eipä unohdeta myöskään lasta, jonka huostaanottoa prosessin keulahahmo virkamies Silja Juusela käsittelemästä juuri nyt, koska "parhaillaan on kalenteri niin täynnä".

Vain sillä on merkitystä, että virkamies voi kiirehtiä vetoamaan omaan kalenteriinsa.


Elämästä ja ihmisistä ei niin väliä.

* * *

Joo, se on tärkeintä, että virkamiehen kalentari on täynnä. On joutavanpäiväinen sivujuonne, että viisivuotias lapsi pääsisi oman elämänsä, oman historiansa, omien läheistensä pariin omaan kotiinsa.


Ja että vihdoinkin, ensimmäistä kertaa kolmen jämsänkoskelaisvuotemme aikana, pääsisimme tekemään sitä lastensuojelutyötä, joka siis alkaa räväkästi näin kiireellisen huostaanoton muodossa. Sitä ennen ei ole ollut mitään. Tyhjää.

Ei ole ollut, vaikka minä itse olen paljonkin puhunut sosiaalitoimistossa ihmetellen ja kysellen asiasta. (Minähän olen voinut vedota siihen, että päiväkoti Koivulinnassa päiväkodin johtaja Päivi Haikonen teki lastensuojeluilmoituksen polkupyörällä päiväkotiin juuri polkeneen poikani Tuukan lounasnälästä.)

Olisivatko Jämsän sosiaalitoimen virkamiehet jo keksineet jotain lapsen suojelemiseksi tänä aikana, kun lapsi on vedetty ulkopuolelle, varastoon, jossa noita lastensuojelutoimia ei tarvitse miettiä? Voisiko kiireellinen huostaanotto toimia Jämsän sosiaaliosaston virkamiehille hyödyllisenä tuumaustaukona? Hekö tätä itse tarvitsivatkin?

Me olemme keränneet Tuukan kanssa melkoisen massin valtion rahaa Jämsänkosken kaupungille ja nyttemmin Jämsälle, koska emme kuluta kunnan peruspalveluihin budjetoituja rahoja, mutta Jämsä silti saa meistä valtion maksamat valtionosuudet. Tuota voi kutsua jo bisnekseksi.



Tuukan kiireellisestä huostaanotosta ja yleensäkin asian yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta keskustellaan eroperhe.netissä käynnistämässäni ketjussa Jämsä otti lapseni huostaan, koska päivähoitopaikka puuttuu.



sunnuntaina, helmikuuta 15, 2009

Kirjoittaja sai käteensä pommin


Kirjoittajana olen mielenkiintoisessa tilanteessa. Käsissäni on hyvin latautunut aihe, pommi, joka on mediaseksikäs ja journalistisesti kiihottava.

Se pureutuu syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ja normatiivisuuteen. Ongelman tarkastelu lisäksi edustaa aina puhujansa poliittista ja ideologista asennoitumista. Sekin tekee ongelman käsittelystä kiinnostavaa. Pidän politiikasta. En pidä siitä, että ongelmien poliittinen luonne kielletään.

Me erilaisissa normatiivisissa sokkeloissa elävät ihmiset tunnustamme usein väriä, pienissäkin kysymyksissä.

Olen saanut henkilökohtaiseksi, omaksi aiheekseni viime perjantain tapahtumien vuoksi kiireellisen huostaanoton, jossa puhujan poliittiset ja ideologiset käsitykset paljastuvat lapsen parasta ja lapsen etua tarkasteltaessa.

Lapsen etu on voimakkaasti politisoitunut; hämmästyttävää kyllä, on kyse aina lopulta aikuisten tarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Ja tällaisessa tarkastelussa törmäämme lopulta yleensä aina yhteiskunnan eliitin ja hegemonisen vallan etujen tyydyttämiseen.

Jos virkamies alkaa suojella toista virkamiestä, toiminta istuu niin hyvin olemassa oleviin rakenteisiin, että ongelmat pääsevät kumuloitumaan todella pitkälle, ennen kuin syntyy jonkinlaista vuoropuhelua virkamiehen ja kansalaisen välille. Kiireellinen huostaanotto on järjestelmän, virkamiesten, äärimmäinen keino suojella lasta.

Virkamiehen työkaverilleen tarjoama "kaverillinen tuki" ei ole usein edes mitään kovin tietoista ja tarkoituksellisen päämäärähakuista. Se voi olla sen kummemmin kantaaottamatonta, lähes neutraaliksi tarkoitettua empatiaa ja enemmänkin vain yritys rakentaa hyvää henkeä työyhteisössä.

Mutta yhtä kaikki, se voi olla kovin vahingollista asioiden kohteille, kansalaisille ja kuntalaisille.

Hämmästelen, kuinka ennen tätä kiireellistä huostaanottoa kaikki lastensuojelun toimenpiteet ovat enimmäkseen loistaneet poissaolollaan. Niitähän ovat esimerkiksi yhteiskunnan tarjoamat kaikille periaatteessa tasapuolisesti jaettavat kunnalliset peruspalvelut.

Kiireellinen huostaanotto oli minulle kuin elokuvaa, näytös joka ei ole tästä maailmasta.

Tulee mieleeni esimerkiksi se, että eikö kiireellisen huostaanoton ja ilmeisesti kaikkien, hitaampienkin, huostaanottojen perusteena ole lastensuojeluilmoitus/ilmoitukset, joita lastensuojelu on ehkä ensin vähän vanhemman kanssa selvittänytkin? Käsittääkseni laki vaatii, kun lapsesta on tehty lastensuojeluilmoitus, että kaupungin lastensuojelu järjestää palaverin vanhemman kanssa.

Enpä ole nyt havainnut mitään näistä.


Tulee väistämättä mieleeni kysymys:

Kenen/keiden fantasiaa tämä lapseni kiireellinen huostaanotto nyt toteuttaa?

Sosiaalityöntekijän, lastensuojelun työntekijän ja kahden poliisin työntyminen kotiini oli huolimattomasti hoidettu näytös. Pelastusjoukkue oli liikkeellä kuin välitöntä hätää torjumassa, tulipalon sammutustyössä. Omituista. Tuolloinhan oli tulossa viikonloppu, oli perjantai-iltapäivä kello 15:30 - tuskin olisin ainakaan kahteen päivään ollut menossa asioimaan viranomaisten luo esimerkiksi päivähoitopaikkaa tai toimeentulotukea järjestääkseni…

Miltä viikonloppuna edessä olleelta uhalta lastani pelastettiin perjantaina iltapäivällä sellaisella kiireellä, että sosiaaliviranomaisilla ei ollut minulle edes kirjallista lastensuojeluilmoitusta, johon kiireellinen huostaanotto perustuisi?

Olen rauhallisen tyytyväinen siihen käsitykseeni, että poikani Tuukka ei nykyisessä huostaanottoperheessään raportoi yhtäkään tapausta, jolloin hänet olisi jätetty yksin kotiin.

Sehän on aika hyvin, jos muistamme, että hän ollut jo kolme vuotta jämsänkoskelainen ja siitä ajasta hänellä on ollut yhden vuoden ajan hoitopaikka päiväkodissa.


Alimpana olevaa kuvaa myydään julisteena, kuten muuten muitakin joilla olen tätä kuvittanut. Alin kuva esittää äitiä lapsensa kanssa. He hukkuivat kuuluisan loistoristeilijän Lusitanian upotessa vuonna 1915. Taiteilija on tuntematon.

lauantaina, helmikuuta 14, 2009

Häpeä ja tabu ovat vallan työvälineitä

Olen tänään jutellut paljon ihmisten kanssa eilisen tapahtumista. Olihan se sellainen once in a lifetime -kokemus.

Koskaan en tule elämässäni kokemaan ihan samaa kuin nyt - jo itse tämä kiireellinen huostaanotto tullee toimimaan pitkään elämässämme viittauspisteenä, johon aina eri sosiaalitapahtumia vertailen ja johon voin viitata erilaisissa sosiaaliosaston prosesseissa. Minulle kun tämä asia ei ole tabu - kuten ehkä sosiaalityöntekijä ja lastensuojelua edustanut työntekijä alun perin toimeentulotukea käsitelleessä tapaamisessamme perjantaina 6.2.2009 harhautuivat luulemaan.


Ihmisiä koetetaan hallita määrittelemällä jotkin asiat kiusallisiksi. En suostu tuohon häpeämisprosessiin. Ei lapseen kohdistuva pakkovalta voi olla minulle kiusallista. Meidän aikuisten, täysi-ikäisten, on huolehdittava, että alaikäisten yhteiskunnallinen ympäristö on terve.

Virkamies ehkä kuvittelee, että heittämällä peliin riittävän suuren uhkauksen, hän saa lyötyä asiakkaalle luun kurkkuun. (Kun toimeentulotuen puuttumisen takia kurkkuun ei muuta ole menossakaan.)


Eilen perjantaina 13.2.2009 noin kello 15:30 Jämsän sosiaalitoimi otti poikani Tuukan huostaan. Ehkä joskus saamme tietää miksi.

Syy säilynee arvoituksena maanantaiaamuun saakka. Silloin todennäköisesti minulla on mahdollisuus tavata virkamiehiä Jämsän sosiaalitoimistossa. Kuulen jotain taustaa asialle. Ehkäpä saan jopa kirjallisen lastensuojeluilmoituksen luettavakseni.

Hassu tarina kaikkiaan.

Kaikki läheiseni ovat tapauksesta järkyttyneitä - enemmän kuin minä.

Minulle tämä kaikki on tuttua jo entuudestaan, kiireellinen huostaanotto on mielestäni kuitenkin vain ihan looginen lopputulos ja tapahtumaketjun kulminaatiopiste silloin, kun sosiaalijärjestelmässä on viritetty käyntiin hallitsematon syöksykierre.




Puhun tässä nyt vain ja ainoastaan Jämsänkosken ja nyttemmin, tämän vuoden alusta uudeksi kaupungiksi yhdistyneen Jämsän tapahtumista. Enpä ole tällaisiin sotkuihin törmännyt muilla paikkakunnilla, en itse, enkä ole muiden ihmisten kuullut kertovan, vaikka varmasti hämmentäviä oikeuksien loukkauksia ja sosiaalijärjestelmän ja kapeammin tarkasteltuna sosiaalitoimen harjoittamaa väkivaltaa tavataan Suomessa laajalti.

Näen huostaanotossa myös myönteisiä puolia. Tavallaan niitä on paljonkin, mutta hinta on härski. Hyviin puoliin kuuluu tietysti se, että nyt minulla on kädessäni varsin mediaseksikäs aihe, josta ihan mielenkiintoistakin puhua.


Huostaanottoprosessista kirjoittamiseen saan liitettyä paljon pohdintaa ja kritiikkiä, jotka ovat minulle ominaisia tapoja ajatella.

Tunnen antavani asiassa myös mielenkiintoista ensikäden asiatietoa ja voin jakaa kokemuksiani poikkeuksellisessa tapahtumassa. Tunnen olevani rakentamassa jopa avoimempaa ja siten reilumpaa yhteiskuntaa, koska en ole lähtenyt sille oletetulle tielle, että häpeäisin.

Hämmentävää kyllä, mutta arvelen moisen tavoitteen olleen jopa sosiaalitoimen mielessä, kun toimeentulotukitapaamisessamme sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja lastensuojelun työntekijä Minna Laurila-Paasonen vilauttivat heti tapaamisemme aluksi lapsen kiireellistä huostaanottoa.

Kirjoittanen tapauksesta vielä viikonlopunkin aikana lisää.


Oli nimittäin seikkailu sekin, kun palasin pikaiselta lääkärin vastaanotolta, jonne minut sukkasillaan käsiraudoissa vietiin. Kannettiin. - Niin, missä olivatkaan kotiavaimet, vaikka niistä neljälle kodissani heiluneelle aikuiselle ennen poliisiautoon kantamista mainitsin. Ne luvattiin etsiä minulle mukaan, mutta kotipihalle taksilla palattuani tiesin, että lukkojen taakse jouduin jälleen, tällä kertaa ulos omille kotiportailleni.

Sosiaalityön toimet alkoivat tuntua jo kovin totaalisilta.



Poliisi korvaa sosiaalityön ja -osaston

Sosiaalityöntekijä, lastenvalvoja ja poliisi saapuivat tänään kotiini näyttävästi. Jämsä ottaa lapsen mieluummin kiireellisesti huostaan kuin maksaa kiireellisesti toimeentulotukea.

Huostaanottohan on kätevä loppuratkaisu, kun sosiaalityöltä on jäänyt hoitamatta esimerkiksi pelkästään viime vuoden aikana kaikki se, jolla lasta ja perhettä autetaan kansalaisen perusoikeuksien mukaan. Me emme tarvitse enää sosiaaliosastoa päivähoitoineen - poliisi näyttää hyvin riittävän itse sosiaaliosastollekin.

Poliisit kantoivat minut käsiraudoissa kotini etupihalla seisseeseen poliisiautoon, ja minä jouduin lääkäriin. Loikoilin terveyskeskuksen putkassa noin kymmenen minuuttia, kunnes lääkäri vapautti lukkojen takaa. Hän totesi minut nopeasti terveeksi, ja päästi kotimatkalle.

Minä olin hölmönä: tässäkö tämä nyt olikin? Lääkäri sanoi, että hänelle on perjantai-illan mittaan tulossa varmasti oikeitakin potilaita.

Sosiaalityöntekijä Silja Juusela toteutti viime perjantaina väläyttämänsä kiireellisen huostaanoton. Jämsän kaupunki otti poikani nyt huostaan.

Syytä en tiedä. Kirjallisesti en ole saanut mitään. Vähäsanainen Juusela viittasi tämänaamuiseen käyntiini seurakunnassa, kun hain EU:n ruoka-apua. Hänen mukaansa olin käynyt siellä tänään poikani kanssa, jolloin olin ihan ihmeissäni: etkö sinä aloittanut tätä kiireellistä huostaanottoprosessia Jämsän kaupungissa viime perjantaina päinvastoin siksi, kun käyn hoitamassa sosiaalitoimessa toimeentulotukiasioitani ilman poikaani.

Pidän sosiaalitoimea toiminnan virheiden vuoksi sen verran väkivaltaisena ympäristönä, että en ota noille reissuilleni poikaani mukaan. Poikani nukkuu yksin kotona, aamu-unisena hän on pommin varma aamunukkuja. Tuukka ei ole koskaan ollut hereillä palatessani.

Olen varmasti voinut tällä tavoin suojaamaan lasta.

Olen kyllä joka kerta heti sosiaalityöntekijän luokse astuessani ilmoittanut jo kynnyksellä, että ollaanpa ripeitä; lapseni nukkuu yksin kotona. Olen ajatellut, että sosiaalitoimi puhaltaisi päivähoitoon painetta päivähoitopaikan saamiseksi.

Olen hämmentävästi saanut lukuisilla käyntikerroillani sosiaalitoimistossa käsityksen, että ainakaan sosiaalitoimi ei varmasti aio tehdä mitään päivähoitopaikan saamiseksi.

Toiseksi, olen aina ajatellut, että sosiaalityöntekijä vetäisi heti johtopäätöksen, että ryhtyisi todellakin hoitamaan toimeentulotukeani kuntoon, sillä olen aina korostanut ettei tämä virastoissa asiointi ole helppoa. Minulla kun ei ole mitään vaihtoehtoista hoitopaikkaa Jämsässä. Sekin on erittäin hyvin sosiaalitoimen tiedossa.


Koskaan aiemmin tiedotukseni lapseni yksinolosta ei ole herättänyt sosiaalitoimiston työntekijöissä edes kysymystä, ei kulmien kohotusta, ei mitään. Asia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, koska siinähän tuo onneton äiti vain koettaa todistella, että se päivähoitopaikka voisi olla tarpeen.

Vasta viikko sitten perjantaina sosiaalityöntekijä ja lastenvalvoja puuttuivat siihen, eivät asiasta minun kanssani juttelemalla, vaan tiedottamalla suoraan, että me valmistelemme sen vuoksi kiireellistä huostaanottoa.

Kerroin EU-ruokaa jakavalle diakonissalle, että sinun pitänee nyt tehdä lastensuojeluilmoitus, kun käyn tätä ruoka-apua hakemassa. Lapseni nimittäin nukkuu yksin kotona. (Olisi muuten ruoanhaku jäänyt tältä päivältä kokonaan väliin, sillä lapseni on aamu-uninen. Seurakunnassa pitää asioida aamutuimaan.)

Kerroin hänelle, että tämä lapsen yksin nukuttaminen on kuulunut viime perjantaista lähtien Jämsässä kiireellisen huostaanoton kategoriaan.

Arvelin, että diakoni voisi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että alkaisin mahdollisesti saada toimeentulotukea ja poikani Tuukka pääsisi jopa päiväkotiin, jossa hän on aina niin hyvin viihtynyt. Taustoitin kokemuksillani diakonia huolellisesti. Hän kysyi minulta sosiaalityöntekijäni nimen.

Hän oli soittanut Silja Juuselalle Jämsän sosiaalitoimistoon. Nyt Juuselan kertomus menee sen verran ristiriitaiseksi ja hämäräksi, että ei kannata oitis sotkea diakonia tähän huostaanottotapaukseen. Silja Juusela väitti olohuoneessani, että diakoni olisi todella tehnyt lastensuojeluilmoituksen, mutta enpä ole moista paperia saanut käteeni.


Oliko Juuselalla yhtäkkiä niin hirvittävä kiire rynnätä poliisien kanssa luokseni, että hän ei edes kirjallista ilmoitusta ehtinyt kirjoittamaan?

Aion käydä tapaamassa diakonia maanantaina ja selvittää hänen kertomuksensa tapauksesta suoraaan hänen kanssaan.

Olin viikko sitten perjantaina 6.2.2009 tilannut sosiaalitoimistosta vastaanottoajan saadakseni vihdoinkin toimeentulotukea, kun päivähoitohakemukseni on jälleen vanhenemassa. Olen tälläkin kierroksella ehtinyt jo kaksi hakemusta. Hakemus on voimassa kuusi kuukautta.

Olemme asuneet Jämsänkoskella ja nyttemmin uudessa yhdistyneessä Jämsässä kolme (3) vuotta, josta vuoden ajan pojallani on ollut päivähoitopaikka. Jonossa olemme olleet yhteensä kaksi vuotta.

En aio enää uusia päivähoitohakemustani, se ei ole kohtuullista ketään jämsäläistä kohtaan. En mielestäni saa opettaa sosiaaliosastoa siihen, että päivähoito ja sosiaalityö seisottavat ihmisiä loputtomiin päivähoitoa jonottamassa.


Kuvassa sosiaalityöntekijä on tehnyt jälleen onnistuneen kotikäynnin.

Olen jo tottunut niin poliisien seisomiseen ovellani, että en osannut edes ihmetellä. Jämsässä poliisien tilaaminen paikalle alkaa olla arkipäiväistä naapurien välistä viestintää. Pari turhautunutta ja omia vikojaan peittelevää aikuista pyörittää mielipuolista juorumyllyä, jossa suurimmat ämmät muuten eivät välttämättä ole naisia. Meillä yksi mies kilpailee tasapäisesti asialle omistautuneessa seurassa kilpailemaan vuoden Ämmän tittelistä.

Poliisit marssivat olohuoneeseen, perässään sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja hänen tämänkertainen lastenvalvojansa. En ollut koskaan aiemmin häntä tavannut, enkä hänen kanssaan jutellut. Näin oli myös viikko aiemmin perjantaina, kun jo kolmannen kerran olin varannut ajan sosiaalitoimistosta yhtä ja samaa toimeentulotukea varten. Aivan uusi lastensuojelun työntekijä oli heti, lähes ensi sanoikseen, valmis ilmoittamaan minulle, että valmistelemme kiireellistä huostaanottoa. Ymmärtääkseni Minna Laurila-Paasonen teki ensimmäisiä työpäiviään/keikkojaan Jämsän kaupungissa.

Kysyin häneltä, että oletko nyt varmasti saanut riittävästi taustatietoja tästä sosiaalitapauksestani. Sitä ei voinut tuossa vaiheessa oikein nimittää edes lastensuojelutapaukseksi, sillä päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen oli tehnyt lastensuojeluilmoituksen poikani Tuukan lounasnälästä jo 3.11.2007. Järjestin itse - jouduin järjestämään itse - lastensuojeluilmoituksen selvittämiseksi päiväkodissa monta palaveria, mutta sain vastaani vain synkkää mykkyyttä, jota nimittäisin lähinnä piiloaggressioksi.

Keskustelua ei ollut, kun päiväkodin johtaja ei ollut oikeastaan edes halukas puhumaan. Ja varsinkin itse ongelmasta, eli lastensuojeluilmoituksesta, puhuimme kolmessa eri palaverissamme erittäin vähän.

Päiväkodin työntekijöiden ammattitaito ei ollut riittänyt sen oivaltamisessa, että a) poika oli polkenut polkupyörällään kolme (3) kilometriä juuri ennen lounasta, b) henkilökunnasta olisi kuka tahansa voinut kysäistä miksi Tuukka on lounaalla nälkäinen. Päivi Haikonen ei valitellut lastensuojeluilmoituksessaan esim. viikonlopun jälkeistä maanantainälkää, vaan ainoastaan lapsen nälkäisyyttä lounaalle ryhdyttäessä. “Syö jopa ahmien.” (Niin muuten minäkin teen.)

Tulin tehneeksi toimeentulotuen saamiseksi viime viikon perjantaihin mennessä töitä kaksi kuukautta, joulukuun ja tammikuun. Järjestin itselleni kolme eri vastaanottoa sosiaalitoimistoon, joissa Silja Juusela ehti hyvin perehtyä tapaukseeni. (Hm... Niin, jos olisi halunnut perehtyä.)

Silti yllätykseni oli melkoinen, kun 6.2.2009 kolmannen eli viime viikon perjantain vastaanoton lopulla Minna Laurila-Paasonen kysyi selvästi ensi kertaa asiaan tarttuen, mutta kuitenkin kuin huolettomasti ohimennen, kuin itsestäänselvyytenä, että maksetaanhan sinulle toimeentulotukea. Silja Juusela sanoi heti, ettei makseta.

Toimeentulotuen puuttuminen on ilmiselvästi ollut tabu, josta virkamiehet eivät halunneet keskenään puhua.

Minä letkautin lastenvalvojalle, että sinä olet valmis kyllä minulle väittämään, että sinua on hyvin informoitu tapauksestani, mutta ette ole jutelleet edes tällaisesta ihan ensimmäisestä perusoikeudestani eli saanko toimeentulotukea vai en. Silti ensimmäiset sanasi tässä tapaamisessamme ovat, että valmistelemme Tuukan kiireellistä huostaanottoa.

Siihen saakka niin itsevarma Laurila-Paasonen istuikin loppuminuutit ihan hiljaa. Hänkin taisi hämmentyä. Asenteellisuus, jota hänelle oli syötetty taustainformaation nimissä, oli osoittautunut suorastaan vahingolliseksi kuplaksi.

Mutta hyvinpä oli näyttänyt hänellekin tiedot kelvanneen.

Sain siis todellakin kahden kuukauden työn ja kolmen käyntikerran jälkeen toimeentulotuen helmikuuksi. Eli yhdeksi kuukaudeksi.


Kirjoitan tästä myös Tiina Kaarelan eroperhenetin keskusteluosastossa: Jämsä otti lapseni huostaan, koska päivähoitopaikka puuttuu.

torstaina, helmikuuta 12, 2009

Hovioikeus terapoi Vanhasta

Puupääministeri Matti Vanhanen tunsi saavuttaneensa pääministerinä (vihdoinkin) jotain merkittävää, kun Helsingin hovioikeus päätyi tuomiossaan tukemaan hänen via dolorosaansa: joo, Matti, sinä olet kärsinyt Susan Kurosen (nykyään Ruusunen) takia, joten oikeuslaitos ojentaa terapeuttista apuaan.

Mielestäni pitäisi miettiä, onko Matin tukeutuminen henkilökohtaisissa ja lähinnä psyykkisiltä ongelmilta vaikuttavilta asioissaan oikeuslaitoksen puoleen vahingollista Suomen kansalle? Tässä on vaara, että suomalaiset voivat tuntea traumatisoituvansa Vanhasen, hm… erittäin epämiehekkäästä ja epä-älyllisestä retkestä oikeuslaitoksen syövereihin.

Hei, pääministerihän käyttää meitä hyväkseen omia päänsä sisäisiä ongelmia hallitakseen! Me, siis kansa osana yhteiskunnan rakenteita, olemme vain Matin terapeuttisia leluja!



Pääministerin ihmissuhdeongelmat näyttävät olevan vaarallisia kansan ja yleisen oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden kannalta.

Susan Kuronen lienee onnistunut kertomaan jotain hyvin totta suhteestaan Mattiin, vaikka kirja tyylillisesti lapsellinen onkin. Vanhasen reaktiot kirjaan ovat jotenkin mittasuhteettomat itse asiaan nähden, hän näyttää koko ajan reagoivan johonkin muuhun kuin yksityiselämästään kertovan kirjan julkaisemiseen.

Eipä mikään ihme, että minulle on syntynyt vaikutelma, että Vanhanen ei ole onnellinen nykyisessäkään suhteessaan chic-Sirkan kanssa. Matti näyttää mediassa julkaistuissa valokuvissa pakkosuorittavalta luppakorvalta Sirkkansa rinnalla.

Sori vaan, mutta Matti kaipaa yksinhuoltaja-Susania - tai Susanin kaltaista tyyppiä. Matti ei näköjään tule onnelliseksi uratietoisen bisnesnaisen rinnalla. Sen Matti muuten itsekin näyttäisi tajuavan alistuneen ilmeensä perusteella.

On hämmentävää, kuinka Matti kuitenkin tuo Sirkkaansa julkisuuteen, hänhän voisi toimia täysin toisinkin. Miksi he tekevät yksityisestä elämästään julkista? - En minäkään olisi tässä julistamassa ja julkistamassa havaintojani.



Matti, me emme välttämättä tahdo tietää pakkosuhteistasi mitään, älä traumatisoi yleisöä esittelemällä kaikkia parisuhde-elämäsi turhautumia julkisuudessa! Ihmiset eivät ehkä enää säälinsä takia hetken aikaa muista enää suuria urotekojasi politiikassa!
Matti, me kansalaiset tahdomme enemmän hienoa ja kyvykästä poliittista päätöksentekoa ja vähemmän säälittävää parisuhdettasi!
Mielestäni hovioikeuden tuomiossa on karmeaa se, kuinka huonosti tuomio onnistuu sanan- ja ajattelunvapauden kannalta kytkemään yksityisyyden suojan niihin länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin, joiden avulla yhteiskuntaa kehitetään. Se voi tapahtua vain avoimuudessa.

Oikeudenkäynti oli niin löperö, että asiasisällössä ei päästy lähellekään objektiivista vääryyden käsitettä. Meillä oli vain yhden turhautuneen ja kompastelevan miehen eli Vanhasen käsitys siitä, että hän on jotenkin kärsinyt. On varmasti kärsinyt Kurosen vuoksi, mutta tuskin Kurosen kirjan takia. Tässä on ongelman ydin. Millaisen projektion, keppihevosen, Vanhanen kehitti kirjasta itselleen ja Suomen kansalle?
Miten moinen turha oikeudenkäynti vaikuttaa itseensä Vanhaseen? - Tuskin ainakaan kehittävästi.

Arvelisin, että oikeudenkäynnin luonne Vanhasen projektiona on omiaan taannuttamaan pääministeriä henkisesti, koska itse ongelmia hän ei näytä pystyvän kohtaamaan.

Jos yhteiskuntamme vaikuttajien yksityisyys rajataan noin naurettavasti, kuin hovioikeus tekee, emme elä enää maassa, jossa voi ajatella vapaasti. Vapaa ajattelu yhdistelee villisti, vallattomasti ja siten luovasti, se on synteettistä. Nyt meille on annettu karmeat rajoitukset sen suhteen, että varo mainitsemasta poreammetta ja Matille tarjoiltujen perunoiden valmistustapaa.

Vapaan yhteiskunnan keskustelu- ja julkisuuskenttä on koko ajan ambivalentti, käymistilassa ja sen täytyykin olla vaikeasti hahmotettava. Muuten se ei ole vapaa. Jos koko ajan pystymme nimeämään keskusteluissamme tiukat rajat, elämme totalitarismissa.

Susan Kurosen ilmaisunvapaus on vietävä korkeimpaan oikeuteen! Mielestäni Suomen tiedotusvälineillä on suuri intressi lähteä keräämään avustuskolehtia kirjan julkaisijalle.

Helsingin Sanomien nettisivuilla keskusteltiin vähän aikaa hovioikeuden tuomiosta. Nyt näyttää siltä, että HS on rajoittanut mielipiteenvaihtoa aiheesta. Uusia viestejä ei nähtävästi enää julkaista. Isoveljen halu määrätä mitä ja miten on lupa puhua, saattaa vaikuttaa yllättävän suoraan ja välittömästi.