tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Haluan Ritva Santavuoren!

Kirjoitan poikani Tuukan kiireellisen huostaanottoprosessin tiimellyksessä välillä jotain rentouttavaakin.

Rentoutta ja raikasta hengitysilmaa on ihan luontevaa etsiä Ritva Santavuoren suunnasta.

Olen kovasti kaivannut Santavuorta televisioon, takaisin perjantaiaamuiseen Jälkiviisaat-ohjelmaan.

En ole nähnyt, enkä jälkilähetyksenä kuullut radio Peilistä, läheskään kaikkia hänen istuntojaan Jälkiviisaissa, mutta aina nimenomaan juuri hänen tapansa osallistua kulloisenkin aiheen käsittelyyn oli perjantaisen varttituntisen suola.


Olen kehunut Santavuorta blogissani ennenkin. Santavuori tyyli oli spontaani ja räväkkä, sellainen että hän ei selvästi alkanut tehtävän edessä jäykistyen muotoilla ajatuksiaan, vaan tärkeintä oli itse osallistuminen, keskustelun kuljettaminen eteenpäin. Minusta se kertoo hyvää Santavuoren sosiaalisista taidoista.

Hän oivaltaa, että vapaus puhua on perusta kaikelle sosiaalisuudelle.

En ollut kuulemassa Santavuoren esittämiä rasistisia huomautuksia silloin demokraattien presidenttiehdokkuudesta kilpailleen Barack Obaman isoäidistä. Minulle ei silti ollut yllätys se, että Santavuori olisi ajattelunsa vuoksi joutunut kiipeliin. Olin ollut havaitsevinani jo ennen tuota tapausta, että Santavuoren olisi pitänyt hiukan terävöittää otettaan, välillä hän tuntui tuottavan epämääräistä puuroa, jonka vuoksi osasin hänen joutuvan vielä liemeen.


Ei niin, että hän olisi sanonut mitään väärin ja loukkaavaa, sisältö ei ollut ongelma (sanoma oli ehkä jopa epätavanomaisen pehmeää, olematonta ja ympäripyöreää), vaan muoto. Aivan kuin hänen otteensa olisi herpaantunut.

Minusta se oli harmillista, sillä olen jälkeen päin kuullut Santavuoren antavan jälleen entisensä kaltaisia, terävästi ja napakasti muotoiltuja ajatuksia, jotka ovat hänelle tyypillisiä.

Ritva Santavuoressa olisi vielä ainesta. Hänet pitää saada takaisin iloksemme!


Kaipaan Santavuoren kaltaista säkenöivää, kipakkaa porvarisrouvaa suomalaiseen julkisuuteen. Ikävöin Santavuorta, jonka kanssa olin enimmäkseen eri mieltä, mutta tässäkin ympyrän ääripäät kohtaavat toisensa. Olen yleensä täysin eri mieltä hänen kanssaan, mutta kiinnostavaa onkin, ettei tuossa tilanteessa ole väliä kenen mielipide on oikeampi.

Mielipiteet ja ajattelun ja sananvapaus laajemminkin voivat elää vain sellaisessa ympäristössä, jossa niiden oikeellisuus ei ole arvovaltakysymys. Eli ei ole kysymys mielipiteen oikeutuksesta ja siten poliittisesti oikean mielipiteen legitimoinnista.

Törmäsin Santavuorta tutkiessani Jukka Kemppisen blogiin, jota olen koettanut oikeastaan vain vältellä. Mutta. Kemppinen kirjoittaa aivan upeasti Ritva Santavuoresta todella paneutuvassa pohdinnassaan ja yhteenvedossaan. Kemppisen kertomus on älyttömän kiinnostava.


Hänkin aloittaa juttunsa kertomalla, kuinka Santavuori viritti hänessäkin lähinnä vain asenteellisia epäilyksiä. Blogiteksti etenee kuin jännityskertomus. Kemppinen jakaa kirjoituksen edetessä koko ajan enemmän tunnustusta ja kehuja Santavuorelle, koko ajan kohteeseensa heijastellen ja suoraa ja epäsuoraa tunnustustaan perustellen.

Juuri näin! Kirjoittaminen on ajatteluprosessi, ja siitä on Kemppisen kirjoitus hyvä esimerkki. Santavuoreen eläytyvä Kemppinen onnistui kirjoituksessaan riisumaan sen hienostelevuuden, mikä toisinaan rasittaa hänen keskustelujaan radiossa Aristoteleen kantapää -ohjelmassa.

Ritva Santavuoren otteiden reippaus ja ajattelun rohkeus on jotain hiukan samankaltaista, kuin toisen ihailemani hahmon, Lenita Airiston. He molemmat ylittävät suvereenisti esimerkiksi ikäkategoriat, moinen luokittelu ei koske näitä eloisia naisia. He ylittävät myös sukupuolen mukaan paiskatut rajoitukset, sillä heidän puheensa ja ajattelunsa ei ole huutelua, jota rooliinsa tyytyväinen kotieläin ammuu laitumen rajoituksen muistaen.



* * *

Mutta eipä unohdeta myöskään lasta, jonka huostaanottoa prosessin keulahahmo virkamies Silja Juusela käsittelemästä juuri nyt, koska "parhaillaan on kalenteri niin täynnä".

Vain sillä on merkitystä, että virkamies voi kiirehtiä vetoamaan omaan kalenteriinsa.


Elämästä ja ihmisistä ei niin väliä.

* * *

Joo, se on tärkeintä, että virkamiehen kalentari on täynnä. On joutavanpäiväinen sivujuonne, että viisivuotias lapsi pääsisi oman elämänsä, oman historiansa, omien läheistensä pariin omaan kotiinsa.


Ja että vihdoinkin, ensimmäistä kertaa kolmen jämsänkoskelaisvuotemme aikana, pääsisimme tekemään sitä lastensuojelutyötä, joka siis alkaa räväkästi näin kiireellisen huostaanoton muodossa. Sitä ennen ei ole ollut mitään. Tyhjää.

Ei ole ollut, vaikka minä itse olen paljonkin puhunut sosiaalitoimistossa ihmetellen ja kysellen asiasta. (Minähän olen voinut vedota siihen, että päiväkoti Koivulinnassa päiväkodin johtaja Päivi Haikonen teki lastensuojeluilmoituksen polkupyörällä päiväkotiin juuri polkeneen poikani Tuukan lounasnälästä.)

Olisivatko Jämsän sosiaalitoimen virkamiehet jo keksineet jotain lapsen suojelemiseksi tänä aikana, kun lapsi on vedetty ulkopuolelle, varastoon, jossa noita lastensuojelutoimia ei tarvitse miettiä? Voisiko kiireellinen huostaanotto toimia Jämsän sosiaaliosaston virkamiehille hyödyllisenä tuumaustaukona? Hekö tätä itse tarvitsivatkin?

Me olemme keränneet Tuukan kanssa melkoisen massin valtion rahaa Jämsänkosken kaupungille ja nyttemmin Jämsälle, koska emme kuluta kunnan peruspalveluihin budjetoituja rahoja, mutta Jämsä silti saa meistä valtion maksamat valtionosuudet. Tuota voi kutsua jo bisnekseksi.



Tuukan kiireellisestä huostaanotosta ja yleensäkin asian yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta keskustellaan eroperhe.netissä käynnistämässäni ketjussa Jämsä otti lapseni huostaan, koska päivähoitopaikka puuttuu.