lauantaina, helmikuuta 14, 2009

Häpeä ja tabu ovat vallan työvälineitä

Olen tänään jutellut paljon ihmisten kanssa eilisen tapahtumista. Olihan se sellainen once in a lifetime -kokemus.

Koskaan en tule elämässäni kokemaan ihan samaa kuin nyt - jo itse tämä kiireellinen huostaanotto tullee toimimaan pitkään elämässämme viittauspisteenä, johon aina eri sosiaalitapahtumia vertailen ja johon voin viitata erilaisissa sosiaaliosaston prosesseissa. Minulle kun tämä asia ei ole tabu - kuten ehkä sosiaalityöntekijä ja lastensuojelua edustanut työntekijä alun perin toimeentulotukea käsitelleessä tapaamisessamme perjantaina 6.2.2009 harhautuivat luulemaan.


Ihmisiä koetetaan hallita määrittelemällä jotkin asiat kiusallisiksi. En suostu tuohon häpeämisprosessiin. Ei lapseen kohdistuva pakkovalta voi olla minulle kiusallista. Meidän aikuisten, täysi-ikäisten, on huolehdittava, että alaikäisten yhteiskunnallinen ympäristö on terve.

Virkamies ehkä kuvittelee, että heittämällä peliin riittävän suuren uhkauksen, hän saa lyötyä asiakkaalle luun kurkkuun. (Kun toimeentulotuen puuttumisen takia kurkkuun ei muuta ole menossakaan.)


Eilen perjantaina 13.2.2009 noin kello 15:30 Jämsän sosiaalitoimi otti poikani Tuukan huostaan. Ehkä joskus saamme tietää miksi.

Syy säilynee arvoituksena maanantaiaamuun saakka. Silloin todennäköisesti minulla on mahdollisuus tavata virkamiehiä Jämsän sosiaalitoimistossa. Kuulen jotain taustaa asialle. Ehkäpä saan jopa kirjallisen lastensuojeluilmoituksen luettavakseni.

Hassu tarina kaikkiaan.

Kaikki läheiseni ovat tapauksesta järkyttyneitä - enemmän kuin minä.

Minulle tämä kaikki on tuttua jo entuudestaan, kiireellinen huostaanotto on mielestäni kuitenkin vain ihan looginen lopputulos ja tapahtumaketjun kulminaatiopiste silloin, kun sosiaalijärjestelmässä on viritetty käyntiin hallitsematon syöksykierre.




Puhun tässä nyt vain ja ainoastaan Jämsänkosken ja nyttemmin, tämän vuoden alusta uudeksi kaupungiksi yhdistyneen Jämsän tapahtumista. Enpä ole tällaisiin sotkuihin törmännyt muilla paikkakunnilla, en itse, enkä ole muiden ihmisten kuullut kertovan, vaikka varmasti hämmentäviä oikeuksien loukkauksia ja sosiaalijärjestelmän ja kapeammin tarkasteltuna sosiaalitoimen harjoittamaa väkivaltaa tavataan Suomessa laajalti.

Näen huostaanotossa myös myönteisiä puolia. Tavallaan niitä on paljonkin, mutta hinta on härski. Hyviin puoliin kuuluu tietysti se, että nyt minulla on kädessäni varsin mediaseksikäs aihe, josta ihan mielenkiintoistakin puhua.


Huostaanottoprosessista kirjoittamiseen saan liitettyä paljon pohdintaa ja kritiikkiä, jotka ovat minulle ominaisia tapoja ajatella.

Tunnen antavani asiassa myös mielenkiintoista ensikäden asiatietoa ja voin jakaa kokemuksiani poikkeuksellisessa tapahtumassa. Tunnen olevani rakentamassa jopa avoimempaa ja siten reilumpaa yhteiskuntaa, koska en ole lähtenyt sille oletetulle tielle, että häpeäisin.

Hämmentävää kyllä, mutta arvelen moisen tavoitteen olleen jopa sosiaalitoimen mielessä, kun toimeentulotukitapaamisessamme sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja lastensuojelun työntekijä Minna Laurila-Paasonen vilauttivat heti tapaamisemme aluksi lapsen kiireellistä huostaanottoa.

Kirjoittanen tapauksesta vielä viikonlopunkin aikana lisää.


Oli nimittäin seikkailu sekin, kun palasin pikaiselta lääkärin vastaanotolta, jonne minut sukkasillaan käsiraudoissa vietiin. Kannettiin. - Niin, missä olivatkaan kotiavaimet, vaikka niistä neljälle kodissani heiluneelle aikuiselle ennen poliisiautoon kantamista mainitsin. Ne luvattiin etsiä minulle mukaan, mutta kotipihalle taksilla palattuani tiesin, että lukkojen taakse jouduin jälleen, tällä kertaa ulos omille kotiportailleni.

Sosiaalityön toimet alkoivat tuntua jo kovin totaalisilta.