keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Pikku lapsi jätetään yksin lastenkodissa

Viisivuotias poikani Tuukka etsi minulle innokkaasti piirustuksiaan, joita hän oli tehnyt Jyväskylässä sijaitsevassa lastenkoti Mattilassa viime viikonlopun aikana. Kirjoitan tähän blogiini myöhemmin toisen tarinan yhden piirustuksen herättämistä ajatuksistani.

Viikonloppu oli pitkä ja ikävystyttävä, sillä kukaan hänen läheisistään ei saanut vierailla hänen luonaan byrokraattisen hoitokoneen rauhaa häiritsemässä.

Poikani joutui viime viikonloppuna viettämään elämänsä toisen viikonlopun, jolloin omat läheiset ja turvallisen tutut ihmiset eivät olleet hänen kanssaan.

Olin soittanut perjantai-iltana pojalleni, jolloin henkilökuntaan kuuluva hoitaja piti itsestään selvänä ja luonnollisena, että voin vierailla viikonlopun aikana poikani luona laitoksessa. Samana iltana myös muut omaiset soittelivat pojalle. Heidän kauttaan kiertoteitse sain viestin, että kukaan ei saa vierailla Tuukan luona viikonloppuna.

Hänen luonaan saa käydä vain määrättyinä aikoina eli kolme kertaa viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kello 13-15.

Vanhemman ja muiden läheisten tapaamiset hoidokkina olevan lapsen kanssa vaikuttavat olevan sivuseikka laitoksen toiminnassa. Tätäkään lapsen kasvulle ja kehitykselle tärkeää asiaa ei osata tarkastella sosiaalijärjestelmässä nimenomaan lapsikeskeisesti, lapsen tuntemuksista ja tarpeista lähtien.

Tarkastelemme lasten kasvua, kehitystä ja tarpeita kummallisen vääristyneesti aikuisten tarpeiden tyydytyksen näkökulmasta.

Kävin tapaamassa poikaani lastenkodissa viimeksi maanantaina. Tänään keskiviikkona sinne ei voi mennä, sillä lastenkoti tekee retken Ladunmajalle, joka on kuuluisa maastohiihtäjien taukopaikka Jyväskylässä. Hauska idea siis, ja olin lämpimästi suunnitelman kannalla.

Poikani ja minä olemme tottuneet päivähoitopaikan puutteessa liikkumaan paljon. Vihdoinkin poikani pääsee hiukan lähiympäristöön, eikä tarvitse koko ajan talvehtia pirtissä tai leikkiä yksin lastenkodin pihalla.

Ikätovereitahan hänellä ei tarkalleen ottaen ole. Lähin vertaisryhmään kuuluva on kouluikäinen poika, joka käy päivisin koulua ja koulusta palattuaan keskittyy vielä hetkeksi läksyihinsä.

Tapaamisten järjestymiseen liittyy varmasti paljon muutakin uhkaa, kuin pelkästään lastenkodin harvat retket lähiympäristöön. Se, että vanhempi saa tavata omaa lastaan (eli lapsi saa tavata omia vanhempiaan ja muita läheisimpiään) on lahja, jonka lastenkoti antaa lapsen läheiselle joka kerta erikseen. Jokainen parituntinen, kolme kertaa viikossa, on aina erikseen uhattuna, jatkuvan kaupan käynnin kohteena. Asiakas koettaa selvitä kaupankäynnistä monopolin kanssa.


Lapsen yhteys
toiseen ihmiseen
on koko ajan uhattuna

Käsitykseni mukaan ei voida väittää ja luottaa siihen, että yhteys läheisiin olisi huomioitu lastenkodin ja Jämsän kaupungin sosiaalityön toiminnassa.

Lastenkodin sosiaalityöntekijä onnistui miltei särkemään tapaamisemme, kun istuimme poikani kanssa leikkihuoneessa, jossa olimme ehtineet aloittaa jo monta pikku projektia. Tarkastelimme esimerkiksi tuomieni Hot Wheels -autojen ominaisuuksia. Hot Wheelsit ovat poikani suosikkeja. Lisäksi oli selvää, että poikani kaveri, kouluikäinen poika, liittyisi kohta seuraamme.

Viihdyimme keskenämme jo edellisellä eli ensimmäisellä tapaamiskerrallani. Se oli ollut edellisviikon torstaina 19.2.2009.

Tuolloin pääsin tervehtimään poikaani siis torstaina 20.2.2009, mikä poikkeaa sittemmin minulle asetetusta “vain maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin” -rajoituksesta. En tiedä, mutta ehkä lastenkoti Mattilassa oltiin vain hämmentyneitä siksi, että minä soitin lastenkotiin ensimmäisen keskiviikkona ja kerroin, että olen elänyt poliisioperaationa 13.2.2009 toteutetusta huostaanotosta lähtien täydellisessä tietopimennossa.

Olin jäänyt ilman tietoa huolimatta siitä, että olin ehtinyt käydä sosiaalitoimiston neuvonnassa jo pari kertaa samalla viikolla. Lisäksi läheiseni olivat pommittaneet puhelimitse virkamiehiä. Heidän oli pitänyt turvautua peitehenkilöllisyyksiin, jotta he olivat saaneet virkamiehen puhelimeen Jämsän kaupungin sosiaaliosastosta. Myös nämä lähiomaisemme olisivat olleet oikeutettuja saamaan virkamieheltä perustietoa lapsen läheisten oikeuksista, kuten esimerkiksi oikeus tietää lapsen sijoituspaikka eli tässä tapauksessa lastenkoti Mattila jne.

Minulla on siis perusteita väittää, että lapsen tapaamiset ovat koko ajan uhattuna. Hämmentävää kyllä, mutta uhka (epämääräinen mielivalta, vai miten tuota hämärää ongelmien kimppua nimittäisi…) on aiheuttanut painetta kumpaankin kahteen tähän mennessä toteutuneeseen tapaamiseen.

Maanantaina istuin siis suosimassamme leikkihuoneessa, kun lastenkodin sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri asteli paikalle hiukan levottoman oloisena. (Oliko hän lähdössä kotiinsa, vai mistä oli kyse...)

Hän piti itsestään selvänä, että minä lähden hänen mukaansa talon yläkertaan hänen vastaanotolleen. Olin lastenkotiin saapuessani kertonut samana päivänä sekä puhelimitse että vielä sisään astuessani, että haluan vihdoinkin saada esiin sen tärkeän asian, että Tuukan läheisten on päästävä tapaamaan lasta. Olin kuullut jostain epämääräistä huhua, että minun pitäisi sopia läheisten mahdollisuudesta vierailla lastenkodissa. Kukaan ei ollut ottanut asiaa esiin rutiininomaisesti.

Eikä olisi ottanutkaan, jos minä itse en olisi huhun perusteella tajunnut tähän hoitamattomaan asiaan tarttua. Viisivuotiaan Tuukan mahdollisuudesta tavata lähimpiä ihmisiään olisi puhuttu vasta 6.3.2009 aiotussa palaverissa. Tuon palaverin järjestäminen on tähän saakka ainoa toimenpide, jolla Jämsän sosiaaliosasto on hoitanut kiireellisenä poliisioperaationa 13.2.2009 tehdyn huostaanoton jatkokäsittelyä.


Kiireellinen lastensuojelutyö
lopahti
heti huostaanottoon

Sosiaalityö sai lapsen varastoitua, ja virkamiesten kiireet, kiinnostus ja into loppuivat heti. 17.2.2009 päivätyn lastensuojeluilmoituksen ainoa allekirjoittaja, sosiaalityöntekijä Silja Juusela näyttäisi täysin vetäytyneen koko jutun käsittelystä, vaikka hän on myös huostaanotosta tehdyn päätösasiakirjan toinen allekirjoittaja.

Päätöksen toinen allekirjoittaja on sosiaalityöntekijä Minna Laurila-Paasonen, jonka tapasin viime perjantaina kello 14 toisen kerran elämässäni. Poikani Tuukka ei ole tavannut häntä koskaan. Niin, eipä taida olla Silja Juuselakaan koskaan tavannut lastani. Mutta kovasti varmoja havaintoja heillä tuntuu silti olevan pojastani ja minusta.

Ja tuo 17.2.2009 Juuselan allekirjoittama lastensuojeluilmoitus käsittelee oikeastaan vain sitä, että olen asioinut Jämsän seurakunnassa ja kertonut päivähoitopaikan jo vuoden kestäneestä puutteesta ja riittämättömästä toimeentulostamme.

Olin paikkaamassa toimeentuloamme hakemalla EU-ruoka-apua, jonka ainoita jakajia Jämsän seurakunta on tällä alueella.

Minnä Laurila-Paasonen soitti minulle perjantaina vain kaksi tuntia aiemmin, että meillä olisi täällä sosiaalitoimistossa sinulle tapaaminen. Läsnä oli myös sosiaalityöntekijä Seija Ågren, mutta emme saaneet mitään aikaiseksi. No, ainakin Seija Ågren tuntui lukeneen muistutukseni sosiaaliosaston toiminnan heikkouksista, joita olin asiakkaana havainnut 13.2.2009 tehdyn huostaanoton jälkeen.


Minun piti pysyä lujana:
Seurustelen nyt
lapseni kanssa!

Rutiinitietoja minun piti siis lopulta koettaa herutella lastenkodin sosiaalityöntekijältä, joka siis oli valmis antamaan niitä minulle vain silloin, kun minulla vihdoinkin oli virallinen mahdollisuus seurustella poikani kanssa.

Olin ihmeissäni. Totesin sosiaalityöntekijä Marjatta Visurille, että tämä on nyt minun virallista tapaamisaikaani viisivuotiaan poikani kanssa. Minulla on lupa tavata häntä yhteensä kuusi tuntia viikossa. Tällaisena aikanako sinä haluat, että lähtisin kanssasi puhumaan virastohuoneeseesi yläkertaan?

Minusta näytti, että Visuri ei oikein vieläkään ymmärtänyt. Pidin lujasti kiinni tapaamisajastani, etenkin kun Visuri oli heti sitä mieltä, että en saisi korvaukseksi hänen kanssaan toimistohuoneen pimennossa menettämääni aikaa. - Ja kuinka luja minun piti ollakaan! Olin erittäin hämmentynyt.

Sosiaalityöntekijä Visurilla oli tietysti kiire kotiin, joten hän ei olisi millään tahtonut jäädä taloon enää kello 15:n jälkeen, jolloin minun ja poikani virallinen tapaamisaika päättyi. Mutta minä en luovuttanut.

Saimme huoneessa sittemmin ensimmäisen kerran keskusteltavaksi sen, missä määrin ja millä ehdoilla Tuukalla on lupa tavata omia läheisiään.

Sittemmin kaksituntisen tapaamisen aikana törmäsimme poikani kanssa myös sellaiseen epäinhimillisyyteen, että seurassamme viihtyvä Tuukan kouluikäinen kaveri ajettiin pois luotamme. “Ei ole sopivaa häiritä vanhemman ja lapsen yhteistä tapaamisaikaa.” Anna mun kaikki kestää! Hätyyttelevä, levoton ja kotiin haluava virkamies ei ole lastenkodin mielestä mikään ongelma lapsen ja hänen vanhempansa väliselle vuorovaikutukselle, mutta toisesta pikku lapsesta saadaan helposti niin “uhka”, että hänet on ajettava näyttävästi ja kuuluvasti ulos samasta huoneesta.

Meillä oli kolmisin hauskaa - hyvätuulisuutemme kesti jopa henkilökunnan häiriköinnin. Viihdymme seurassa, minä ja poikani.


Jämsä oli jo
vuoden tyytyväisenä

hyödyntänyt kotihoitoani

Tämä koko huostaanotto ei tunnu olevan tästä maailmasta. Sosiaalityöntekijä Silja Juusela ja yhä minulle tuntemattomaksi jäänyt lastensuojelun työntekijä hakivat poikani perjantaina poliisien kanssa huostaan, vaikka olin kuluneen vuoden ajan ollut koko ajan, 24 tuntia vuorokaudessa läsnä lapseni kanssa. Oli siis ehtinyt kulua jo vuosi ilman päivähoitopaikkaa.

Olin siis hämmentävän hyvin kelvannut Jämsänkosken (nyttemmin Jämsän) sosiaaliosastolle lapsen ainoaksi hoitajaksi. Olimme seisoneet jonossa päivähoitopaikkaa jonottamassa jo vuoden.

Silja Juusela ja jatkuvasti vaihtuvat lastensuojelun työntekijät eivät olleet kuluneen vuoden aikana tehneet minkäänlaisia lastensuojeluun - tai mihinkään muuhunkaan sosiaalityöhön - liittyviä avohuollon tukitoimia, vaikka päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen oli kiirehtinyt tekemään sen ainoan tähän astisen lastensuojeluilmoituksen. 3.11.2007 päivätyssä ilmoituksessa johtaja Haikonen raportoi, että Tuukalla on lounaalla nälkä. “Syö jopa ahmien.”

Syöhän se, polkupyörällä juuri päiväkotiin itse omalla pikku pyörällään polkenut poika.


Valokuvat olen kuvannut lastenkoti Mattilassa eli Mattilan perhetukikodissa Jyväskylässä.