maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Kiitos Maria ja Marjatta!

Influenssa nosti minulle 40 asteen kuumeen neljäksi päiväksi. Olen sairastanut sitä nyt jo yli viikon. Kehonlämpö tempoilee yhä iltaisin ylöspäin. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut syömään särkylääkkeitä. Vieläkään en voisi nukkua yötä ilman särkylääkettä.

Kipu on vihlovaa, se on kuin kaikkialle raajoihin ulottuvaa hammaskipua. Se juilii omituisesti; yhtäkkiä se tuntuu jossakin lihaksessa ja siirtyy äkkiä pois muutamaan muuhun paikkaan.






KUVASSA: Kun kuume nousee, on muistettava juoda.

Yskä pahenee myös iltaa ja yötä kohti.

Tämä on hirveä tauti. Jos olisin huonokuntoinen, esimerkiksi viimeisiäni vetelevä vanhus, kuolisin tähän.

Sain sairauden todennäköisesti Mattilan perhetukikodista eli lastenkodista. Poikani on sairastanut suunnilleen samaan aikaan kanssani, mutta hänellä se on ollut lievempänä. Hän on myös parantunut helpommin.

Monet Mattilan lapset ovat sairastaneet tätä tautia, hiukan eri muodoissa. Tähän influenssaan kuuluu oksettamisen tunne eri asteisena, ja osa lapsista ehti sairastaa oksennustaudin.

Mattilassa pahoinvoinnista kärsivälle kipuilevalle ja kuumeilevalle lapselle on kuulema työnnetty peräpuikkoa peräaukkoon.

Jotenkin niin alkeellista ja kaavamaista! Tuollaiselle esikouluikäiselle lapselle ei enää suositella peräpuikon käyttöä. Eräs syy esimerkiksi se, että peräpuikko eli "suppo" tehoaa hitaammin kuin suun kautta annettu. Tässä taudissa pitää auttaa ripeästi.

Hoidotta ja ilman huolenpitoa jäävä ihminen voi tässäkin pahoin.



KUVASSA: Lepo on sairaana autuasta. Pusuttelua olemme kuitenkin välttäneet. (The Kiss, Gustav Klimt 1907.)


* * * * * *

Mutta mitä minä kuulinkaan pojaltani, joka oli vapautunut huostaanotosta omaan kotiin. Hän pohti, että se yksi hoitaja, Maria, taisi tykätä hänestä! Elämys oli selvästi virittänyt myös pojassani myönteisiä tuntemuksia Mariaa kohtaan. Hyvän henkilökemian oireita?


Tulimme valtavan iloisiksi ja meillä oli kerrankin iloinen puheenaihe Mattilasta. Kiitos Maria, ja kiitos sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri! Sinullakin on iso merkitys meidän elämässämme. Sinulla oli kanttia puhelimessa myöntää Jämsän sosiaalityöntekijöille, ettei poikani ole kärsinyt kotioloissaan. Puhelu johti Tuukan vapauttamiseen. Vapautus sovittiin tuolloin seuraavaksi päiväksi ja se toteutui.

Lisää Marjatta tuollaista! Tuota, viranomaisten empaattista ja yhteistyöhaluista asennetta, suomalaiset lapset ja heidän vanhempansa tarvitsevat!

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Lastensuojelu tuhosi perheen - ja ihmiset

Poikani huostaanoton aikana tutustuin muiden huostaanotettujen lasten perheisiin. Karmein tapaus, johon tutustuin, oli lastensuojeluhanke, jonka veturina on Karstulan kunnan sosiaalityöntekijä Katja Salminen-Lahtinen. Hän on ollut mukana kunnallispolitiikassa, puoluekannaltaan sosialidemokraatti.

En tahtoisi olla karstulalainen.



KUVASSA: Sosiaalityöntekijät kontrolloivat empaattisesti lapsen parasta.


Perheen tapaus on lohduton ja itkettävä. Siinä kiteytyy lastensuojelu julmimmillaan. Ihmisten perusoikeudet eli oikeus normaaliin inhimilliseen turvalliseen ja tasaiseen elämään on tuhottu tietoisesti ja järjestelmällisesti. Tapahtumaketju on kuin jostain synkeästä totalitaristisesta valtiosta, jossa ihmisiä hallitaan perustein, jotka eivät ole enää järjellisiä eli inhimillisen ymmärryksen tavoitettavissa.

Vanhemmat ovat tulleet vedetyksi mukaan soppaan, jonka raaka-aineena he porisevat kattilassa. He ovat keittolihaa.

Hämeenlinnan hallinto-oikeus antoi äskettäin päätöksen, jossa hallinto-oikeus määrää lapset lopullisesti huostaanotettavaksi. Lapset ovat asuneet lastenkoti Mattilassa nyt noin puoli vuotta, joten Mattilan perhetukikodin sosiaalityöntekijä on ollut mukana todistamassa oikeudessa lasten huostaanoton puolesta, näiden pienten lasten vanhempia vastaan.

Tämän kuun lopussa lapset viedään Lappeenrantaan uuteen, pysyvämpään sijaiskotiin. Lappeenrantaan! Ja vanhemmat asuvat Karstulassa! He ovat jo tähän saakka kulkeneet suurin ponnistuksin lapsiaan joka viikko lapsiaan tervehtimässä, sillä Karstulasta on Jyväskylään matkaa yli sata kilometriä. Matka kolmin-nelinkertaistuu, kun he ryhtyvät matkustamaan Karstulasta Lappeenrantaan.



Liikenneyhteydet ja tieverkostokaan eivät näyttäisi muuttuvan ainakaan helpommiksi. Ai niin, ideahan onkin lapsen sijoittamisessa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, että lapsen ja hänen vanhempiensa välistä yhteyttä heikennetään. Heikennetään. Tietoisesti, tarkoituksella.


KUVASSA: Lastenkodissa lastensuojelu tulkitsee lapsen kaikki osaset yksityiskohtaisesti ja liittää lopulta kappaleet takaisin yhteen. Siitähän saattaa syntyä jotain ihan uutta! Lapsikaan ei enää tunnista itseään.


Virkamiehet eli lähinnä sosiaalityöntekijät eivät edes yritä salata tätä päämäärää huostaanotoissa, vaan tulevat itsekin sen lausuneeksi mieluusti julki.

Olen monta kertaa nähnyt, kun nämä vanhemmat ovat kävelleet viimeiset metrit Mattilankadun vartta Mattilan perhetukikotiin. Heidän olemuksensa on noiden viimeisten metrien ajan ennen Mattilan lastenkodin ulko-ovea murheellinen ja surullisuudessaan mykistävä.



Lastensa kanssa ja heidän vuoksensa heidän on jaksettava Mattilassa. Olenkin tavannut heidät pirteänä ja loistavassa vedossa lastensa tapaamisajan päättyessä; he ovat kuin eri ihmisiä. Ryhti oli ojentunut terveeksi. Asioiden kriittinen tarkastelu ääneen tervehdyttää.


KUVASSA: Sosiaalityöntekijä auttaa lapsen vanhempia. Äitiäkin tuetaan hänen vaikeuksissaan.


Pariskunnalta löytyy kykyä tarkastella ongelmia rakenteellisesti, joten kävimme mielenkiintoisen keskustelun Mattilan eteisessä, josta sitten siirryimme puhumaan lisää Mattilan pihamaalle. Olimmehan taas poistumassa Mattilasta lastemme luota.

Sosiaalityöntekijä Katja Salminen-Lahtinen on hakenut Hämeenlinnan hallinto-oikeudesta rajoituksen, jolla on estetty näiden lasten lomat omassa kodissaan. Lapset eivät ole päässeet kertaakaan käymään kotonaan kuluneen puolen vuoden aikana, minkä huostaanotto on kestänyt.

Lapset itkevät ja kertovat kaipaavansa kotiaan. Suomen lakikin avokätisesti sallii kotilomat, sillä lainsäätäjänkin mielestä kotielämä on elintärkeää kasvavalle ja kehittyvälle pikku lapselle - ja isommillekin.


Sosiaalityöntekijä Katja Salminen-Lahtinen on astunut lasten ja kodin väliin.

Heidän huostaanottotapauksestaan olen saanut tietoa myös heidän karstulalaiselta tukihenkilöltään, joka auttaa heitä esimerkiksi viranomaistapaamisissa. Näitä tapaamisia ovat Mattilan perhetukikodissa järjestetyt palaverit, joissa on aina mukana useita virkamiehiä (pääasiassa sosiaalityöntekijöitä kotikunnasta ja Mattilan oma sosiaalityöntekijä) ja tietysti Karstulan kunnassa järjestetyt vastaanotot Karstulan sosiaalitoimessa.

Sosiaalityöntekijä Salminen-Lahtinen älähtää herkästi tukihenkilölle, että suu kiinni.


KUVASSA: Sosiaalityöllä ja lastensuojelulla on ihmeaineensa, jolla ongelmat ratkaistaan ja jonka avulla ongelmia lähestytään.


Sosiaalityöntekijöillä on kummallinen tarve osoittaa arvovaltaa. Johtuuko se alan ongelmista eli naisvaltaisuudesta ja pienestä palkasta? No tehkää niille jotain, älkääkä antako ongelmienne kehittyä epäsosiaaliseksi häiriökäyttäytymiseksi.

Pitää muistaa, että nimenomaan sosiaalityö on kunnan hallinnon ala, jossa mitään työtä ei olisi jos virkamiehillä ei olisi ihmisiä. Esimerkiksi kunnallistekniikasta huolehtivat insinöörit eivät tarvitse kuntalaisista ainoatakaan asiakasta, korjauksia ja rakennustöitä ei aleta hoitaa kun kuntalainen käy kertomassa henkilökohtaisesta tarpeestaan.



Minulla ja näillä vanhemmilla oli yhtä aikaa vierailuaika lastemme luona. Muistelen, että heille on myönnetty vain kaksi vierailuaikaa viikossa, eli yhteensä neljä tuntia. Rajoitus on todella tiukka, sillä yleensä omaiset saavat vierailla lastenkodissa lasten luona joka päivä, useiden tuntien ajan.

Tapaamiset on rajoittanut lähelle äärimmäistä minimiä sosiaalityöntekijä Katja Salminen-Lahtinen.


KUVASSA: Huostaanotto on niin suuri kriisi perheelle ja lapsen läheisille, että lastensuojelu joutuu väistämättä raottamaan verhoa, jonka takaa paljastuu härski ja turpea vallankäyttö.


Tämän perheen tapaus herättää ihmisissä niin suurta ihmetystä, että siitä puhuminenkin on vaikeaa. Ihmiset koettavat ongelmia pohtiessaan löytää edes jotain järkeä, älyllisyyttä, huostaanottoon johtaneiden tapahtumien kulkuun.

Mitään rationaalista, älyllisyyttä ja aivojamme palvelevaa selitysmallia ei kuitenkaan löydy itse vanhemmista eikä heidän lapsistaan. Voidaan vain nähdä, että ovathan he, nämä vanhemmat, noin viisikymppisiä, mutta mitä sitten? Haistan, että kunnan ammattilaiset ovat nujertaneet näitä ihmisiä sumeilemattomalla, stereotyyppisellä ajattelulla.

Ulkopuolelta tämän perheen tuhoamista tarkkailevat ihmiset ovat äärettömän hämmentyneitä. Suomalaisille uskolliseen tyyliin he ovat myös totaalisen ja hämmästyttävän voimattomia.

Mikä tällainen yhteiskunta on, jossa aikuiset naiset ovat valmiit tuhoamaan meidän lapsemme? Tarkoitan todella meidän, meidän kaikkien lapset, jotka ovat meidän yhteisiä lapsiamme.

Mikkosten perheen äiti, tv-persoona Nina Mikkonen kommentoi pontevaan tyyliinsä nykynaisten kykyjä ja siten tätä toimintaympäristöä, jossa elämämme. Hän väittää, että nykynainen muistuttaa aggressiivista rottanaarasta, joka tappaa lapsensa. Kyllä. Osuit Nina oikeaan. Kun rakastetaan yhteiskuntaa ja ongelmien ytimiin kaivautumista, vastapuolet löytävät toisensa.



KUVASSA: Lastensuojelu saapuu jälleen vieraiulle lapsiperheeseen - uutta ehompaa yhteiskuntaa rakentamaan!


Mitkä syyt sitten ovat johtaneet näiden lasten huostaanottoon Karstulan sosiaalitoimessa? En ole kuullut vielä ainoatakaan järkevää syytä, en ainoatakaan. Perheen luvalla kanssani puhuva tukihenkilö kertoi, että esimerkiksi lasten vaatetusta ja vaatteissa olevaa navetan hajua on moitittu. Että mitä? Kielletään kirpputorit ja kielletään lasten piipahdukset lehmien luona.

Vanhempi! Jos aiot olla hyvä äiti tai isä, ostathan lapsellesi vain uusinta ja kalleinta.

Ja ne SPR:n ja Pelastusarmeijan kirpputorit pitää sulkea välittömästi.

Perhe on uskovainen ja vanhemmat ovat turvanneet huostaanoton ajan Jumalaan. Hm... Tuosta voisin lausua poikani vapauttaneena vanhempana paljonkin, mutta jätänpä seuraavaan kertaan.


Äiti oli ollut lohduttoman murheellinen, murtunut, kun vanhemmilla oli äskettäin palaveri Mattilassa lastenkodin työntekijöiden ja Karstulan kunnan sosiaalityöntekijöiden kanssa. Virkamiehet kertoivat palaverissa, että perheen lapset otetaan pysyvästi huostaan ja lähetetään pitkäaikaiseen sijaiskotiin Lappeenrantaan.

Äiti itki eteisessä laitoksesta poistuessaan, että nyt hänen ainoa turvansa on Jumala.

Jumala ei auta. Sen sijaan kanssaihmiset voivat auttaa.

Karstula on hirveä paikkakunta - vai pitäisikö lausua tässä yhteydessä että hirveä kunta. Perheen, lasten, vanhemmuuden tuho.

Uskomattoman kylmää ja nujertavaa kyytiä.

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Lapseni lensi vapauteen

Puhuimme poikani vapaaksi lastenkoti Mattilasta torstaina. Vapaustuspäivä oli perjantai 20.3.2009. Hyvin rajoitettua laitoselämää kesti siis viisi viikkoa.

Poikani elämä oli normaaliakin rajoitetumpaa, sillä loppuvaiheessa häntä ei saanut käydä enää tapaamassakaan kuin kerran viikossa, perjantaisin kello 13-15.


KUVASSA: Harvinaisia uutisia vapaudesta tässä yhteiskunnassa, johon on rakentunut vahva kyykyttävä piiloideologia.


Jämsän kaupungin "sossu" eli sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan sosiaalityö oli hakemassa pojalleni peräti 60 vuorokautta lisää huostaanottoa, mutta päätin ryhtyä hoitamaan työnjohtoa tuolla kaupungin hallinnon alalla. Poikani vapautus johtuu oikeastaan vain siitä, että minä kiiruhdin lopettamaan tämän sirkuksen.

Jos olisin toiminut ainoastaan juridisesti, asianajajaan tukeutuen, poikani virui laitoksessa todennäköisesti edelleenkin.

Minulla on ollut koko huostaanoton ajan käsitys, että jonkun pitää opastaa eksyneille ja omaan keitokseensa hukkuville sosiaalityöntekijöille reitti, mistä pitää kulkea. Ryhdyin siis työhön.

Virkamiesten kanssa työskentelyssä on aina se vaikeus, että he ovat lähes tavoittamattomia. Niinpä kuntalaisen ja kansalaisen on ryhdyttävä tavoittamaan heitä keskusteluyhteyteen mitä moninaisimmin keinoin. Pelkästään jo viranomaisen pyydystämiseen on varattava runsaasti aikaa ja muita resursseja, kuten kommunikaatiovälineitä. Silti tärkein ei ole yhteydenottojen määrä, vaan se, että virkamies alkaa tuntea kansalaisen aiheuttamaa painetta. Kyse on siis hyvin psykologisesta tekijästä.


KUVASSA: Lastensuojelu on keskuudessamme. Se lähtee lapsen tarpeista.

Väitän siis, että tämä lapseni vapauttaminen ei ollut juridinen toimenpide, se hädin tuskin oli edes sosiaalityötä ja lastensuojelua. Se oli ennen kaikkea psykologiaa.

Väitän, että meidän järjestäytyneessä ja kehittyneessä yhteiskunnassamme meidän asioitamme hoidetaan usein aivan muilla työvälineillä kuin lainsäädännöllä.

Toki juridiikka oli puolellamme, mutta lastensuojelulaki on niin löysä, päämäärätön ja rajoiltaan hämärä, että sosiaalityöntekijät olisivat halutessaan voineet myös jatkaa huostaanottoa. Lastensuojelulaki on uudistettava, sillä se vaarantaa lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja turvallisen elämän.

Oikeastaan minua ei edes kiinnosta, kuka tässä huostaanotossa on eniten oikeassa. Moinen oikeutuksen etsiminen lähenee jo moralismia, mikä mielestäni on älyllisyyden perikato.

Minua sen sijaan kiinnostaa kovasti se, miten typeriltä huostaanoton perusteet alkoivat ajan kuluessa näyttää. Minä nimittäin tein parhaani, että koko huostaanoton (ja poikani laitoshoidon) ajan palasin aina näihin perusteisiin, joiden siis piti ilmetä kahdesta kirjallisesta asiakirjasta eli lastensuojeluilmoituksesta ja huostaanottopäätöksestä.



KUVASSA: Lapset ulkoilevat ja nauttivat pihan leikeistä. Lapsuus on turvattu, kun saa kuulua Suojaavaan Koneistoon.


Kun sosiaalityöntekijöiden kollektiivinen kiima sammui, lätsähti koko kakku perusteineen murskaksi lattialle. Pläts. Perusteiden älyllisyys eli "huoli lapsesta" paljastui lähinnä vain voimakkaaksi tunteeksi. Kun asenteellisuus riittää, ei järkeä tarvita.

Virkamiehen kun ei ole ennenkään tarvinnut onnistua työssään menestyäkseen siinä.

Asenteellisuus on helpoimmin havaittavissa silloin, kun sosiaalialan virkamiehet luokittelevat ihmisiä stereotyyppisesti. Olen havainnut huostaanoton aikana, että lastensuojelua käytetään mielellään aseena silloin, kun lapsen vanhemmat ovat yksinhuoltajia, maahanmuuttajia tai iäkkäitä. Lastensuojelu näyttää usein olevan sitä, että lapsen elämässä ja turvallisuudessa ei ole puutteita. Sosiaalityöntekijät etsivät puutteita vanhemmista.



Olen erittäin ihmeissäni, kun olen nyt poikani huostaanoton aikana tutustunut muihinkin huostaanotettujen lasten vanhempiin.

Vaahdotaan, kuinka lapset kärsivät viinanhuuruisessa kodissa, jossa vanhemmat ryyppäävät. Ensiksikin, mielestäni lastensuojelutyö ei edes ole kovin kiinnostunut lasten kärsimyksistä.

Toiseksi, missä sitten ovat ne ryyppäävät vanhemmat? Heihin en ole törmännyt. Saattaa olla, että olen tavannut näiden kuluneen viiden viikon aikana kaksi sellaista, mutta heistäkään en ole varma, koska heidän kanssaan en ole jutellut.

Alkoholiongelma on Suomessa todella yleinen. Silti huostaanottojen syy näyttää olevan jokin ihan muu. Lastensuojelua ja huostaanottoja perustellaan mieluusti alkoholismilla. Minusta vaikuttaa, että sosiaalityö valikoi kuntalaisista ne helpoimmat tapaukset, joten alkoholistit eivät enää edes kelpaa asiakkaiksi. Eivätkä heidän lapsensa.




* * * * * *



KUVASSA: Huostaanotetun lapsen vanhempi koettaa parhaansa mukaan totella kiltisti sosiaalityöntekijöiden moralistisia asenteita ja lastenkodin nihilististä henkeä.


Poikani sairastaa parhaillaan kuumetta ja pahoinvointia. Kuume alkoi nousta eilen päivällä ja on ollut korkeana vuorokauden.

Tuukka on nukkunut tänään päivällä tuntikausia. Yli kuukauden kestänyt laitoshoito Mattilan perhetukikodissa on uuvuttanut hänet. Lastenkoti vaati viisivuotiaalta latauksen, joka piti yllä ylivireystilaa. Stressi pääsee nyt vihdoin, tarinan loputtua, purkautumaan.

Poikani huokaisi hiljaa: "Mä en jaksa mitään nyt."

Hän on myös kalpea ja näyttää hiukan laihtuneen. Puntari ei kerro painonmenetyksestä, mutta kroppa on riutuneempi kuin ennen huostaanottoa. Lihakset lienevät hiukan sulaneet, koska hän ei ole voinut liikkua tarpeeksi Mattilassa. Kalpeuden arvelen johtuvan siitä, kasviksia eli hedelmiä, vihanneksia ja marjoja ei ehkä ruokavaliossa riittävästi. Kasvisten väriaineet kun näkyvät ihossa hauskasti.

Vapauttamalla poikani säästän joka vuorokausi jämsäläisten rahoja 330 euroa. Jotain tuollaista lapseni laitoshoito Mattilan perhetukikodissa maksoi vuorokaudelta. Eräs vanhempi tiesi, että hänen lapsensa hoito oli maksanut Mattilassa sen verran.



KUVASSA: Virkamies saa onnistumisen tunteen pienestä. Neuvostoliiton alkupuolelta olevassa julisteessa riemuitaan jo siitäkin, että me muutamme viisivuotissuunnitelman nelivuotisssunnitelmaksi! Wau! (Kuvan on tehnyt loistava Latviassa syntynyt, mutta Moskovassa nuorena kuollut konstruktivisti ja avantgardisti Gustav Klutsis, 1895-1938.)

Tuollaisella hinnalla saa jo huoneen parhaasta hotellista. Lastenkoti sen sijaan edusti kaiken minimoimista. Lasten tavoittamattomissa tuntuivat olevan jopa aivan ilmaiset asiat, kuten aikuisten eli talossa työskentelevien hoitajien läsnäolo.


Vuorovaikutus on luonteeltaan ilmainen asia, jota ei edes voi ostaa rahalla.

Minä en ole vielä kuullut yhdeltäkään Jämsän sosiaalityöntekijältä tai Mattilan henkilökunnalta, mitä Tuukan hoito maksaa perhetukikodissa, vaikka olen kysynyt sitä monta kertaa.


Niin, mitä maksoi viisi viikkoa Mattilan lastenkodissa? - Ehkä noin 12 000 euroa.

keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Lapsi tulkitaan pesässä

Olen jutellut ihmisten kanssa Mattilan perhetukikodin eli lastenkodin työskentelytavasta, jolla laitos selvittää lasten ajatuksia ja tuntemuksia.

Metodi on hämmentävä: aikuinen ottaa lapsen mukaansa ja vie hänet lastenkodin yläkertaan. Yläkerta on lapselle vierasta aluetta, sillä siellä on vain toimistohuoneita.

KUVASSA: Viisivuotias poikani odottaa taas innokkaasti, että hän pääsee pelaamaan Marjatta-tädin kanssa nallekorteilla.

Mutta sinne on rakennettu lapsia varten ruuvipenkki, jossa heitä väännetään. Menetelmän nimi on "pesä". Lapsi viedään "pesään", jossa sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri puristaa, lypsää ja kerää pienistä lapsista tietoja, joita lapset lipsauttelevat nallekorteilla pelatessaan.

Kuulostaa todella epäilyttävältä.

Taitaa olla Marjatta Visurin ihan itse lastenkotiin virittämä pyydys? Ilmeisesti kuitenkaan ei, sillä ainakin Jämsän kaupungin sosiaalityöntekijät väittävät sen olevan "normaalia" toimintaa, jota kai harjoitetaan yleisesti lastenkodeissa. Salaiselta se kyllä vaikuttaa; netistä en ole löytänyt siitä mitään tietoa.


Ainakin se on mielenkiintoinen. Asetelma on herkullinen: Visuri johdattaa pahaa aavistamattoman lapsen "pesään", joka on pienen pieni loukko. Sieltä ei pääse pois, siellä ei mahdu liikkumaan. Kohtaaminen lavastetaan intiimiksi.

Lapsi saattaa miellyttämisen halussaan päästellä kiinnostavia tietoja kodistaan, vanhemmistaan ja läheisistään, kun hän tajuaa tilanteeseen ladatun paineen. Sosiaalityöntekijä on varmasti hyvin kiitollinen jokaisesta paljastuksesta, lipsautuksesta ja kaikesta keskeneräisestäkin ääneen ajattelusta. Ja varmasti nimenomaan kaikesta keskeneräisestä ajattelusta, sillä sitähän voi pitää lapsen aidoimpana sanomana, jota eivät ole lapsen vanhempien opit ja kodin perintö vääristäneet.

Huh, millaista seurustelua tämä onkaan lapsen kanssa! Mattilassa on nimittäin iso ongelma se, että lapset eivät tule kuulluiksi eikä nähdyiksi.

En tiedä miksi taloon on pesiytynyt työskentelykulttuuri, jossa työntekijät näyttävät enimmäkseen välttelevän lapsia. Nämä samat työntekijät ovat lasten ainoita aikuisia ja hoivaajia, sillä vanhemmat eivät voi viipyä laitoksessa kuin lyhyitä jaksoja päivän mittaan.

Lisäksi vanhempien mahdollisuus olla ja puuhailla lapsensa kanssa on hyvin rajoitettua.


KUVASSA: Onnellinen lapsi juoksee pois pesästä, jossa hän on saanut vihdoinkin kokea lämpimän yhteyden aikuiseen.

Usein on niin, että vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus poikkeaa Mattilassa huomattavasti siitä, mitä se olisi kotioloissa. Mattilassa yhdessä toimiminen on rajoitettu lähinnä lautapelien pelaamiseen ja satukirjojen lukemiseen. Montako kirjaa jaksat lukea ääneen peräkkäin? Puhetyöläisinä työskentelevät radiojuontajatkin soittavat oikein mielellään musiikkia juontojen väliin, jotta saavat hengähtää.

Lastenkotimaailma on raaka monessa mielessä.


KUVASSA: Lapset kärkkyvät vuoroaan päästä pesään, vieraan aikuisen innostuneeseen käsittelyyn.


Pesämenetelmä on suorastaan härski siksi, että lapsi jätetään Mattilassa ja todennäköisesti muissakin lastenkodeissa henkisesti tuuliajolle, mutta yhtäkkiä joku aikuinen osoittaakin armollisesti mielenkiintoa juuri häntä kohtaan. Tämä aikuinen haluaa näyttäytyä lapsen silmissä turvallisena hahmona, joka on kiinnostunut hänestä humaanisti yksilönä.

Lapsella ei ole kykyä tunnistaa ja nimetä tällaisia naamioleikkejä. Lastenkodissa pitkään vaille riittävää huomiota ja läheisyyttä jäänyt lapsi iloitsee mahdollisuudesta, että joku on vihdoinkin hänestä kiinnostunut. Hän haluaa tarjota äkillistä mielenkiintoa osoittavalle aikuiselle parastaan. Kiitollinen lapsi tahtoo todistaa pesässä urkkivalle sosiaalityöntekijälle, että kiinnostuminen kannatti. Hän on huomion arvoinen.

Mielestäni "pesä" on menetelmänä erittäin arveluttava. Se on hirveä. Se on manipulatiivinen ja se on erittäin epäsensitiivinen lapsen todellisia tarpeita kohtaan.


KUVASSA: Kyllä olisi hieno pesä tässäkin! Ja ei kun bisnes käyntiin, lasten auttamiseksi.


Pesä on nähtävästi menetelmä, jolla käsitellään nimenomaan laitoksen pienimpiä lapsia. Isommat lapset ovat jo kehittäneet kriittisiä kykyjään, joten aikuiset eivät sumuttaa heitä yhtä helposti valheellisen ja lavastetun turvallisuuden tunteen avulla.

Minulle oli järjestetty palaveri Mattilan perhetukikotiin eli lastenkotiin viime viikon maanantaiksi 9.3.2009. Minä sain vastaani palaverissa neljä virkanaista. Siellä olivat Mattilasta johtaja Eija Hiltunen ja sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri.


Jämsän kaupungin sosiaalitoimistosta paikalle saapuivat sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen.

Silja Juusela on poikani Tuukan pakkohuostaanoton käynnistäjä ja Minna Laurila-Paasonen hänen avustajansa. Laurila-Paasosen tapasin ensimmäisen kerran elämässäni 6.2.2009, jolloin hän julisti lähes ensimmäisiksi sanoikseen, että hän on valmistelemassa Juuselan kanssa kiireellistä huostaanottoa. Kului viikko, ja Juusela ja eräs toinen entuudestaan tuntematon sosiaalityöntekijä rymistelivät olohuoneeseeni poliisien perässä.


KUVASSA: Kannattaisiko sosiaalityön sittenkin pureutua sosiaalisiin ongelmiin eli työskennellä oman erikoisalan asioiden parissa, eikä ryhtyä arvottomalla psykologisoinnilla ja moralisoinnilla pilaamaan lapsen tärkeimpiä ihmissuhteita eli hänen suhteitaan omiin vanhempiinsa?


Palaveri oli kiinnostava, kirjoitan siitä vielä oman juttunsa. Palaverin ydintä olivat Marjatta Visurin tulkinnat pesätyöskentelystä. Pesään pieniä lapsia rahtaava sosiaalityöntekijä raportoi tottuneesti, kuinka lapsi, tässä tapauksessa poikani Tuukka, kertoili omasta äidistään. Ja nyt viikon sokkipaljastukset!

Kerron tässä kaiken, mitä Visuri palaverissamme kiihkeästi kertoi. Visurin puheen kärki oli suunnattu minuun, paljastusten luonne vaikutti olevan nimenomaan sellainen, että lapselta odotetaan tietoa hänen vanhemmistaan.

Lastenkodin sosiaalityö ja henkilökunta eivät näköjään ole, edelleenkään, kiinnostuneet siitä, mitä lapsi tuntee ja ajattelee ja miten lapsi voi. Ei. Lastenkoti Mattilassa ollaan kiinnostuneita siitä, kuinka laitos pääsee teurastamaan lapsen vanhempia, millaisia paheita ja syntejä vanhemmista löytyy, miten lapsen suhde omiin vanhempiinsa ontuu.

Mattila ei ole kiinnostunut siitä, miten lapsi on viihtynyt laitoksessa, miten laitoksen henkilökunta voisi rakentaa lapselle turvallisempaa oloa ja kuinka työntekijät voisivat lasta tukea.



KUVASSA: Niin, aivan totta. Työskentele, äläkä ole tekevinäsi. Tämä pätee hyvi sosiaalityöhön. Poikani on ollut huostaanoton käynnistyttyä jo monessa vaarassa, sillä sosiaalityössä ja sosiaalikoneistossa (kuten muuallakin virkakoneistossa) on näköjään totuttu näennäiseen kevyttyöskentelyyn. Ollaan työskentelevinään.


Sosiaalityö
on muuttunut
juridiikaksi


Visuri kertoi vakavalla äänellä, mitä Tuukka oli kertonut pesässä. Odottava hiljaisuus vallitsi lastenkodin vintillä sijaitsevassa palaverihuoneessa. Neljä naista istui ringissä kahvikupposineen, minä puolestani olin vetäytynyt hiukan sivummalle kirjoittamaan muistiinpanoja muistikirjaani. Olin syrjässä jo siksikin, että tein seinän vieressä olevasta penkistä itselleni kirjoituspöydän. Tarkkailin uteliaana tilannetta kauempaa, jotta virkanaisten puhe luistaisi vapaasti.

Minä itse en puhunut virallisessa ja vakavassa tilaisuudessa sanaakaan. Lausuin tilaisuudesta poistuessani, että en puhunut täällä nyt mitään, sillä asianajajani ei ole paikalla. Ja näinhän se on; sosiaalityö muuttuu pakkohuostaanotossa oitis silkaksi juridiikaksi. Sosiaalityötä se ei enää ole, eikä sitä yleensä ole ollutkaan, jos sosiaalityöntekijä turvautuu huostaanottoon.


Huostaanotto on siis kätevä työväline laiskalle ja saamattomalle sosiaalityöntekijälle, mutta hän tekee samalla itsensä ja koko sosiaalityön tarpeettomaksi. Huostaanotoissa kun riittää poliisi ja oikeuslaitos.

Ja nyt ne paljastukset. Visuri kertoi dramaattisesti, että Tuukan mukaan äitiä palelee usein.

Siis kotonako? Niin, ehkä. Tuukka on lämminverinen ori, joka viihtyy sisällä vähillä vaatteilla. Hän pukeutuu mieluusti lyhythihaiseen t-paitaan, kun minulla on jo ylläni villapaita. Minä toistelen hänelle päivittäin, ja useasti päivän aikana, että eikös laitettaisi sulle jotain pitempihihaista. Mua ihan paleltaa katsoa sua noin vähissä vaatteissa.

KUVASSA: Poikani viihtyy Mattilan perhetukikodissa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja rennoksi. Mieli on korkealla. Kuten kuvasta näkyy.

Visurilla oli kaksi paljastusta. Paljastus numero kaksi oli se, että Tuukka toivoisi äitinsä olevan iloisempi. Tuukan tuntemukset lienevät suoraa heijastusta siitä, että olen ollut Mattilan lastenkodissa erittäin jännittynyt ja ihmeissäni. Visuri sai kuulostamaan asian siltä, kuin olisin jotenkin apaattinen kotioloissa.

Alavireisyys ja masentuneisuus eivät sovi minuun huonostikaan; olen perusenerginen, -onnellinen ja -tyytyväinen ihminen. Tapanani ei ole esimerkiksi valittaa ja vaikeroida; läheiseni eivät yleensä kuule puolta sanaa arjen "ongelmistani", sillä vaikeudet eivät yleensä edes ole mielestäni ongelmia. Ongelmista puhun vain virkamiesten kanssa, enkä kuormita niillä läheisiäni. Ongelmat kun ovat luonteeltaan rakenteellisia eli yhteiskunnallisia.


Kavereideni kanssa juttelen tietysti elämän eri sävyistä, mutta enimmäkseen kritisoivaan tyyliin. Se on eri asia kuin oman elämän ongelmien jauhaminen. Kritisointi on älyllistä ja siksi äärettömän kiehtovaa.

Mutta Mattilasta mieleeni ei tosiaan tule ensimmäistäkään olotilaa, jolloin olisin ollut iloinen tai että onnen ja tyytyväisyyden tuntemuksillani olisi ollut mitään käyttöä - tai edes arvoa.

Päinvastoin. Mattila on paikka, jossa on osattava ilmaista itseään suoraan ja kaunistelematta. Henkilökunta ja koko sosiaalikoneisto tarjoavat laitoksessa ankean vastaanoton, monessa mielessä. Miellyttämisen haluisella vanhemmalla ja vierailijalla lienee tuollaisessa asetelmassa jotain salattavaa, jotain mitä hän haluaa kaunistella moralisoivan laitoksen ja sosiaalikoneiston silmissä.



Olen koonnut Mattilassa kuvaamiani valokuvia tähän nettialbumiin.

sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009

Lastensuojelu uhkaa lapsia

Huostaanotettujen lasten vanhemmat ovat perustaneet Jyväskylään oman yhdistyksen. Sen nimi on Sukupuu ry.

KUVASSA: Sosiaalityöntekijät eivät kiirehdi työn äärelle, aikaa voi kuluttaa rupatteluun työkavereiden kanssa.

Olen päässyt keskustelemaan yhdistyksen ihmisten kanssa. Vanhempien tarinat ovat karmaisevia; tähän mennessä en ole kuullut vielä yhtään kertomusta, jossa kuntien ja kaupunkien sosiaalityöntekijät olisivat tehneet pakkohuostaanoton lapsen tarpeiden takia.

Tarpeet lienevät olleet jossain muualla. Kuntien on ehkä oman tuntonsa rauhoittamiseksi kerättävä tilastomerkintöjä huostaanotoista. Siten kunnan sosiaalityön on kaikista kätevintä todistaa, että kunnassa todella uskalletaan välittää lapsen hyvinvoinnista.

Tosiasiassa huostaanotto juoruaa ilkeästi siitä, että sosiaalityöntekijöiden sosiaalityö on täydellisesti epäonnistunut.

Ajatellaanpa vaikka minun ja poikani tapausta. Me ehdimme seisoa tarkalleen vuoden päivähoitopaikkaa jonottamassa. Viime vuoden aikana muistutin päivähoitopaikan puutteesta joka kerta Jämsänkosken kaupungin sosiaalityöntekijöitä ja päivähoitotoimiston henkilökuntaa, kun olin heidän kanssaan tekemisissä. Pääsin siis huomauttamaan asiasta useasti.


KUVASSA: Sosiaalityöntekijät voivat ottaa rennosti, koska vika on asiakkaissa. Ja lapset voidaan aina kyydittää lastenkoteihin.

Pojalleni tarjoama kotihoito oli siis ilmeisesti harvinaisen kelvollista. Muistin joka kerta, kun olin sosiaaliosastoon yhteydessä, muistuttaa päiväkoti Koivulinnan johtajan Päivi Haikosen tekemästä lastensuojeluilmoituksesta 3.11.2007. Haikonen suree virallisessa ilmoituksessaan sitä, että pojallani on lounaalla nälkä. Ihmettelin alati ääneen, että kuinka poikani ei saa päivähoitopaikkaa, vaikka lounasnälkä teki hänestä lastensuojelutapauksen.

Eikö lapsen tarve suojeluun olekaan enää mikään peruste päivähoitopaikkoja jaettaessa? Lastensuojelulain alussa korostetaan päivähoitopaikan merkitystä lastensuojelullisena työvälineenä jopa silloin, kun perheessä ei ole ilmennyt lastensuojelun tarvetta. Eli päivähoitopaikkaa pidetään Suomessa tärkeimpänä ennaltaehkäisevänä työvälineenä lapsen kehityksen turvaamisessa.

Huomaan, että minun on todella vaikea puhua lastensuojelusta, sillä termi on minulle harvinaisen sisällyksetön. En voi oman elämäni kokemusten ja muilta kuulemieni kertomusten perusteella hahmottaa lastensuojelun ideaa ollenkaan. En saa päähäni yhtään sellaista konkreettista asiaa, jolla sosiaalityöntekijät olisivat perhettä lastensuojelun nimissä auttaneet ja pelastaneet.

Lastenkoti Mattilassa kuulemani - ja näkemäni - perusteella voin lähinnä vain väittää, että vanhemmistaan eristetyt ja kodeistaan riistetyt lapset kohtaavat ensi kertaa "lastensuojelua" vasta lastenkodissa. Silti lastensuojelulaki puhuu kauniisti varhaisesta puuttumisesta siksi, että perheiden ongelmat eivät kumuloituisi laitoshoidon eli lastenkodin asteelle.


KUVASSA: Lasten ja perheiden näkökulmasta tarkasteltuna kunnan sosiaalityön lastensuojelu on piru keskellämme. Paholainen, joka syö viattomia. (Ja lyö näköjään vielä pullolla päähän.)

Minusta näyttää, että lastenkodissa on niiden sosiaalityöntekijöiden riistämiä ja tavallaan sosiaalisesti raiskaamia lapsia, jotka käyttävät pakkohuostaanottoa oman psyykensä terapointiin.

Meillä on keskuudessamme häiriintyneitä sosiaalityöntekijöitä, joiden henkilökohtaiset sosiaaliset ja psykologiset ongelmat istuvat järjestelmään (kunnan sosiaaliosaston toimintaan) niin hyvin, että he menestyvät viroissaan. Tarkalleen katsottuna he eivät ehkä menesty työssään, mutta menestyvät virassaan, tietyn aseman hoitajana.

Olen kuullut raivostuttavia ja hyvin hämmentäviä tapauskertomuksia huostaanoton kokeilta perheiltä. Eräs tapaus tekee tekee minut räikeydessään hyvin surulliseksi. Nainen ja mies saivat iäkkäänä lapsia. Heidän lapsensa ovat eläneet laitoshoidossa lastenkodissa jo puoli vuotta. Pienet leikki-ikäiset lapset eivät ole kertaakaan päässeet käymään kotona, vaikka lastensuojelulaki on turvannut lapselle tämän oikeuden.


Tapaus vaikuttaa siltä, että lapset on ryöstetty ja riistetty kodistaan siksi, että vanhemmat ovat ikääntyneitä. Kertomus on lohduton luku lastensuojelussa.

Tämä on raa'immassa muodossaan ikärasismia, joka on tunnustettu Suomessa laajemmaksikin yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.


KUVASSA: Aikuiset naiset hoitavat psyykensä ongelmia työssään - ja murtavat perheitä ja tuhoavat lapsia.

Olen usein törmännyt tähän samaan havaintooni: Sosiaalityöntekijöillä ja heidän työnjohdollaan ei ole mitään tarkoitusta rakentaa yhteiskuntaa sosiaalisesti paremmaksi paikaksi elää. Heidän päämääränsä ei siis ole kaikenlaisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun lisääminen. Päinvastoin.

Sosiaalityöntekijät ovat hämmästyttävän valmiita vahvistamaan stereotyyppisiä ajattelumalleja. Tällainen työskentely muistuttaa jo rikosta ihmisyyttä vastaan.

Olen jo monta vuotta sitten havahtunut siihen, että "äitiyden" rooli on naiselle lähes mahdoton kantaa. Se on painolasti, joka aiheuttaa sosiaalityön hoidossakin hirvittäviä ongelmia. Sosiaalityöntekijät tekevät suomalaisessa yhteiskunnassa kuohuttavia virheitä, koska he sokeina toteuttavat "äitiyden" piiloideologiaa. Kyse on lopulta aina rakenteellisesta ja härskistä vallasta, jolla hallitaan ja kahlitaan naista ja koko naiseutta.

Raiskaajan logiikkaa

Suomalainen yhteiskunta on parhaillaan jakautumassa selkeämpiin sosiaaliluokkiin. Jako yläluokan ja alaluokan välillä voimistuu. Sosiaalityöntekijät halunnevat rakentaa itselleen asemaa ylemmässä luokassa. Se onnistuu helpoimmin omaksumalla työtavaksi stereotyyppiset käsitykset alaluokan ongelmien synnystä ja ongelmien ratkaisemisesta.

Tuo työskentelyhän tyydyttää varmasti muitakin oman sosiaaliluokan jäseniä, sillä se vahvistaa heidän käsitystään omasta erinomaisuudestaan.
Sosiaalityö on mielestäni aina lähempänä sosiologiaa kuin psykologiaa. Silti nykyinen muoti sosiaalityössä korostaa psykologiaa. Se on sosiaaliosastossa asioivien ihmisten sosiaalista raiskaamista, sillä virkamies nappaa omaan toimintaansa asiattomia ja vääriä perusteita.


Puskaraiskaajakin valitsee aivan samalla tavalla teolleen juuri ne perusteet, jotka palvelevat häntä itseään, hänen omaa itsekeskeistä toimintaansa.

torstaina, maaliskuuta 12, 2009

Nina Mikkosen kovat moralistiset arvot

Rakastan Mikkosten perhettä. Ihailen sitä ilmiötä, jota he edustavat.

KUVASSA: Nina ja Timo T. A. Mikkosen perheidylliä. Vankka moraalinen arvopohja kantaa hedelmää.

Tiedän, että muut suomalaiset eivät heitä rakasta. Nina ja Timo T.A. Mikkosen mielipiteet enimmäkseen vain kauhistuttavat ihmisiä. Pyytäisin kuitenkin tässäkin tapauksessa luopumaan siitä käsityksestä, että vain sillä, mitä sanotaan , on merkitystä.

Toinen, ehkä vielä pahempi harhamme kanssakumppaneitamme kuunnellessa on se, että tapa ja tyyli, jolla mielipide esitetään olisi jotenkin äärettömän merkityksellinen.


Mielestäni vapaassa yhteiskunnassa myös tyylikeinojen täytyy olla vapaita. Jos Nina T. A. Mikkonen hiiltyy Jarkko Tontille aamu-tv:ssä, kuten hänelle kävi 17.1.2009, ei ollut lopulta kovin suuri ongelma Jarkko Tontin hienojen näkemysten kannalta.

Tontin ennakkoluuloton ehdotus päivähoidon säätämisestä pakolliseksi on briljantti ja virkistävä. Ehdotuksen nerokkuus on se, että se uudistaa hienosti koko yhteiskuntaa. Ihmiset, kuten Nina Mikkonen luokittelevat sen vain halpahintaiseksi hyökkäykseksi perheitä vastaan.

KUVASSA: Kotiäidin työ on raskasta. Hengähdystauko tuli tarpeeseen.

Kyllä, Tontin esitys saattaa tosiaan olla hyökkäys perheitä ja koteja vastaan - minun mielestäni niitä vastaan on suorastaan välttämätöntä hyökätä, jos yhteiskunnallista kehittämiskeskustelua käydään. Intiimi kodin sfääri kun ei oikeastaan edes ole yhteiskunnan vastakohta, vaan koti on tavallaan tällaisessa keskustelussa mitätön sivuseikka.

Hyvän yhteiskunnan vastakohta kun on huono yhteiskunta, eli alistava, kuristava, kontroilloitu ja salaileva umpiperä, jossa vahvat käyttävät mielivaltaa. Huono yhteiskunta muistuttaa kyllä siten muistuttaa kotia.

Kotihan kuuluu intiimiin ja privaattiin eli yksityiseen sfääriin, jossa ovat erilaiset kieroudet ja sairaudet mahdollisia. Koti on tuhonnut monta suomalaista.

Meidän on siis suunnattava toivomme yhteiskunnan kehittämiseen. Yhteiskunta on avoimen kritiikin kohteena, intiimi sfääri eli koti eivät luonteensa mukaisesti ole. Elämän inhimillisyys eli ihmisten välinen rakkaus ja huolenpito voidaan turvata vain yhteiskunnassa, jonka runsauden sarvesta riittää hedelmiä ja herkkuja myös perheisiin ja koteihin, jotka ovat aina lopulta hiukan kurjia ja säälittäviä paikkoja.


KUVASSA: Nina Mikkonen on astunut esiin siipikarjan äänitorveksi, jotta muniminen onnistuisi Suomen kodeissa.

Valpas ja havainnoiva kansalainen on edellytys yhteiskunnan inhimillisyydelle. Siksi myös Nina Mikkonen on kotikeskeisineen mielipiteineen hyödyllinen yhteiskunnan - ei ehkä niinkään kodin ja perhekäsityksen - rakentaja.

Mikkonen toimii juuri niin kuin yhteiskunnan jäsenen pitääkin: sanoo mitä ajattelee, eikä rupea turhaan sievistelemään ja viilailemaan ajatuksiaan pehmeämmiksi ja miellyttävämmiksi.

Ihailen Nina Mikkosta.

En ole hänen kanssaan juuri missään asiassa samaa mieltä, vaan edustan jopa toista äärilaitaa, mutta rakastan sitä ajatusta, että meillä on Nina Mikkonen joka puhuu. Ja sitä, että hänellä on ylipäätään mahdollisuus puhua. Se johtuu Mikkosen tapauksessa ilman muuta siitä, että meillä on avoin yhteiskunta, ei siitä että me olemme onnistuneet hienosti yksityisen sfäärin rakentamisessa eli turvallisten ja inhimillisten kotiympäristöjen luomisessa. Ei.


Kotien kehitys seuraa aina ulkomaailman kehitystä, eikä toisin päin, vaikka Mikkonen näyttää näin luulevan.

Tekisi mieleni vielä kirjoittaa Mikkosen ajatuksista, sillä niihin suomalaiset ovat reagoineet suorastaan raivokkaasti. Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että vain pieni vähemmistö on Mikkosen kanssa samaa mieltä.

Suomalaiset ovat kauhistuneet, koska Mikkonen näin selkeästi asettuu poikkiteloin heidän tekemiään valintoja vastaan. Ihmiset ajattelevat, että Mikkoset paheksuvat heidän tavallista arkeaan. Se nähdään uhkana koko identiteettiä vastaan, jolloin kohteena on ihmisen koko moraalinen olemus.

Kotiäiti Nina Mikkonen istuu lastenhoidon lomassa olut... anteeksi kahvikupillisen äärelle.

On perin ymmärrettävää, että suomalaiset ovat suuttuneet Mikkosille. Erittäin mielenkiintoista on, että Nina Mikkosen käsityksissä on jotain hyvin samaa, kuin siinä moralistisessa ja rajoittavassa ilmapiirissä, joka vallitsee "lastensuojelussa".

Selkeimmillään nämä mikkosmaiset motiivit kiteytyvät lastenkodissa. Itse olen poikani huostaanoton vuoksi tutustunut jyväskyläläiseen lastenkoti Mattilaan eli Mattilan perhetukikotiin. "Perhetukikotiin."

Minä voin tässä rennosti tarkastella Nina Mikkosen kuohuttavia käsityksiä, koska olen kohdannut hutiloivassa ja virheitään peittelevässä Jämsän (ja Jämsänkosken) kaupungin lastensuojelutyössä paljon, paljon pahempaa.


Päämäärätön ja tempoileva lastensuojelutyö tiivistyy ja kumuloituu lastenkodissa (tässä tapauksessa lastenkoti Mattilassa), joka edustaa moralistista ja sairasta paatosta jo melko puhtaasti.

Aivan samoin, kuin Nina Mikkonen ei pysty ikinä tarjoamaan perheille yhtäkään rakentavaa, toimivaa ja hyvää toimintamallia, samoin perhetukikoti ei pysty tukemaan tukemaan perheitä eikä koteja.

KUVASSA: Aviomies kannustaa vaimoaan. Heidän maailmassaan tehtävät jaetaan kodin roolien perustalta. Intiimi sfääri tunkeutuu näin salakavalasti julkiseen sfääriin, sitä rappeuttaen.

Väitän, että Nina Mikkonen on mielipiteineen yhtä vaarallinen suomalaisille lapsille, kuin yleisesti esiintyvä kuntien lastensuojelutyö, jota käytännössä tehdään sumeilematta, ohittaen laissa mainitut avohuollon tukitoimenpiteet.

Minun ja poikani tapauksessa lastensuojelu ohitti jopa hakemukseni päivähoitopaikasta ja toimeentulotuesta!

Laki puhuu nätisti varhaisesta puuttumisesta, mutta tosiasiassa sosiaalityöntekijä haluaa työskennellä vain sen äärimmäisen työvälineen eli pakkohuostaanoton avulla. Hämmentävää.

Huostaanotto on hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnallisesta ongelmasta halutaan tehdä kodin ja yksityisen sfäärin ongelma. Aivan kuten Nina Mikkonen ajattelussaan tekee.

Mikkonen tulee väittäneeksi, että ydinperheessä vallitseva hyvinvointi on tärkeämpi kuin ihmisten välinen avoin yhteistyö yhteiskunnassa.


keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Rakkauden tunnustukseni Mikkosille

Rakastan Mikkosten perhettä.

KUVASSA: Mikkosten perhe tallentaa Myrskylän uutisia kotistudiossaan.

Loistava porukka, hauska meno, hyvä henki ja hyvin kiehtova tekemisen ja pohtimisen meininki. Minua kiehtoo myös heidän amerikkalaisen suorasukainen tapansa laittaa itsensä likoon bisneksen kukoistuksen vuoksi. Se ei ole ahneutta rahan takia, vaan jotain vähän enemmän.

Puhun tässä Mikkosista vilpittömästi.

Nina Mikkonen on mielestäni suorastaan loistava, Timo T. A. taas alkaa olla perheen himmeämpi tähti. Hän jaksaa kuitenkin olla käsityksineen sellainen tyrkky, että sinnikkyyttä voi verrata sotaveteraaniin, jolle on unohtunut Suomi-konepistooli käteen.

Heidän kohua herättäneen ajattelunsa ainoa vika lienee se, että se on yhdessä ajattelua eli kollektiivista kolhoosituotantoa. Ajatusten hiominen edellyttää, että kumpikin näkee vaivan hankkia taustatietoja erikseen, toisesta riippumatta. Tiedon lähteille ei päästä sopimalla yhdessä, mikä on sopivaa tietoa.

Tiedon hankinta on niin arvaamaton ja hallitsematon prosessi, että jokaisen ihmisen on hylättävä kaikki ennakko-odotukset lopputuloksesta. Tietojen asenteellinen lajittelu on varma tie Mikkosten kammoksumaan kansallissosialismiin ja muuhun fasismiin.

KUVASSA: Herra majuri on lähtenyt taistelemaan naapurimaita ja köyhyyttä vastaan tukeutumalla sotilaalliseen hierarkiaan, joka toteutuu haaveessa päästä sotimaan.

Nina ja Timo T. A. Mikkonen osaavat ajatella ja tekevät sen kiinnostavasti. He näkevät vaivaa, että muotoilevat väittämänsä selkeästi ja siten kuulijaystävällisesti. Mielestäni se kertoo heidän kehittyneestä kyvystään toimia yhteisöllisesti, yhteisön osana ja rakentajina.

Nina T. A. Mikkonen esiintyi tv-1:n aamu-tv:ssä tammikuussa. Hän väitteli kolumnisti Jarkko Tontin kanssa lasten päivähoidosta. Jarkko Tontti oli oikeassa, Mikkonen väärässä, jopa siinä määrin että hän oli kaasuttanut autonsa keulan syvälle lumihankeen. Tontti oli oikeassa sillä harvinaisella tavalla, että hänen väittämänsä olivat edistyksellisiä ja rakenteita uudistavia. Hänen ajatustensa taustalta hahmottui hyvin kiinnostava yhteiskunnallinen päämäärä.

Arvelen, että Tontti ajattelee kanssani hyvin samalla tavalla siitä, kuinka suomalaisten lasten elämää varmimmin parannetaan. Rakennamme lapsillemme nykyistä paremman ja turvallisemman ympäristön elää ja kasvaa, jos kehitämme heidän asemaansa kansalaisina ja subjekteina.

Tontin kuuluisa ehdotus on, että päivähoito pitäisi säätää pakolliseksi lapsille. Ehdotus käsittääkseni kumpuaa sellaisesta ajattelusta, että lasten aidoin ja paras turva on siinä, että heidän asemaansa vakiinnutetaan julkisessa sfäärissä.

KUVASSA: Mikkoset harrastavat erilaisia talviurheilulajeja Myrskylässä kodin pihapiirissä.

Koti ja intiimi sfääri ovat aina turvattomia ympäristöjä. Siellä missä ei ole avoimuutta, käytetään mielivaltaa. Kodista halutaan rakentaa meidän yhteiskunnassamme suojaisa satama, paikka jonne ongelmat voidaan haudata ja piilottaa. Se on lasten kannalta tuhoisaa.

Tontti on erittäin oikeassa siinä, että meidän on tietoisesti taisteltava koti-ideologiaa vastaan. En usko, että Tontillekaan on lopulta mitään merkitystä sillä, hoitaako Mikkosten lapsia Nina-äiti vai joku päiväkodin vieras aikuinen. Tontille on tärkeää se, että lapset kasvavat yhteiskunnassa, jota ei häiritse ideologinen ja poliittinen usko kodin voimaan.


On luulottelua, että koti olisi yhteiskunnan vastavoima. Kotiin ja perheeseen ei voi paeta yhteiskuntaa, joten on kannettava vastuu yhteiskunnan kehittämisestä.

KUVASSA: Nina Mikkosen mukaan saksalaiset natsit toivat mukanaan päiväkodit.


Sorry vaan, Nina T. A. Mikkonen, mutta kotisi avulla et edusta mitään vastavoimaa, et oikeastaan voimaa ollenkaan.

Sen sijaan olet hieno ja tarpeellinen vastavoima, kun esiinnyt julkisuudessa, avoimessa sfäärissä. Teet siis jotain merkittävää vasta, kun itse asiassa tulet hylänneeksi pyhät lastenkasvatus- ja kotiarvosi.

Emme kuitenkaan liene Jarkko Tontin kanssa vaatimassa lapsille äänioikeutta.

Minä en oikeastaan perusta edes sellaisesta ajattelutavasta ja lasten elinympäristön muodikkaasta kehittämisideasta, että kysytään lasten mielipidettä. Lasten mielipiteen kysyminen on usein peitetarina sille, että aikuiset manipuloivat lapsia ja ohjaavat heidät ajattelemaan oikein. Lasten mielipidettä kysymällä aikuiset hakevat tukea omille tavoitteilleen.

Haluan, että "Mikkosten maailma"-televisio-ohjelma saa jatkoa Nelosella. Mikkoset ovat niin kiinnostavia ja innostavia ihmisiä, että heidän täytyy päästä jatkossakin ääneen. Tv-työ sopii heidän perheelleen enemmän kuin hyvin; koti on täynnä alan tekniikkaa ja Timo T. A:lla on kaikki tarvittava alan asiantuntemus. Ei siis ole mitenkään outoa ja paheksuttavaa, että Mikkosten kaksi pientä poikaa näyttävät nauttivan omien tv-uutisten tekemisestä.

Mikkosten maailma -ohjelmaa haukutaan julkisuudessa ankarasti. He muistuttavat monien katsojien mielestä valkoisia siirtomaaherroja, jotka tuottavat riistävät työvoimaansa ja myyvät tilansa hedelmät ale-hintaan.

Minulle ei tulisi mieleenkään väittää, että Nina ja Timo T.A. käyttävät poikiaan hyväksi ja uhraavat heidät julkisuuden vuoksi.


KUVASSA: Isä Mikkonen, herra majuri, edustaa isänmaallisuuden militaristista muotoa, jossa haavoja ja kärsimyksiä ei lasketa.

Mikkosten pojat saattavat olla lasten yhteiskunnallisen aseman vahvistamisessa tarpeellisia hahmoja. He rakentavat omalla innostuksellaan lapsillemme juuri sitä kansalaisuutta, josta Jarkko Tonttikin päivähoitoväittelyssään tuli puhuneeksi.

tiistaina, maaliskuuta 10, 2009

Kyllä aikuisilla naisilla on vaikeaa!

Vapaa juttelu on vaarallista. Tiukassa laitosympäristössä se on merkki anarkismista ja kyvyttömyydestä hallita, rajoittaa ja säädellä itseään.

Lastenkoti Mattilan henkilökunta näkee jopa hiukan vaivaa, etteivät vanhemmat ja muut lasten omaiset vaihtaisi mielipiteitä keskenään. Epäilyttävä tilanne syntyy, kun esimerkiksi lasten leikkihuoneessa sattuu olemaan yhtä aikaa paikalla useampia lapsia eli lapset leikkivät keskenään.

Lasten yhteiset leikit ovat osoittautuneet ongelmaksi Mattilan mielestä kahdestakin syystä: 1) työntekijät kieltävät ja estävät toisten lasten läsnäolon, kun lapsi tapaa vanhempaansa tai muita läheisiään, 2) myös kaikki vanhempien keskinäinen seurustelu on henkilökunnan mielestä vaarallista.


Eristä, eli hajoita ja hallitse!

Olen jonkin onnenkantamoisen avulla päässyt tekemisiin muiden vanhempien kanssa. Tarinat ovat suorastaan sietämättömiä. Sosiaalikoneistomme vetoaa lastensuojelulakiin, jonka mukaan lapsen elämän ongelmiin on puututtava varhain ja mieluummin heti, mutta moinen varhainen puuttuminen osoittautuu liian usein lasten joukkopahoinpitelyksi. Valitettavasti.

Kyky havainnoida ja tehdä älyllisiä johtopäätöksiä pitäisi kuulua “lasten hyvinvoinnista” huolestuneen kansalaisen ja vallanhimoisen virkamiehenkin työkalupakkiin. Nyt aikuiset tulevat kaataneeksi oman elämänsä ongelmat lasten niskaan.

“Lastensuojelu” on monelle aikuiselle työväline oman psyyken itseterapointiin. Lasten itsensä silmissä touhu näyttää kaoottiselta.

Lapsen elämässä alkaa syöksykierre syvälle kohti tuntematonta ja pelottavaa, kun sosiaalityöntekijät vievät hänet lastenkotiin, “turvaan”.


Lapsen psyykeltä vaaditaan tässä vaiheessa erikoista vahvuutta.

Kuinka moni ihan tavallinen lapsi hajoaisi tässä vaiheessa palasiksi - vaikka hän tulisikin kunnollisesta perheestä, jossa hän psyykensä olisi rakentunut vahvaksi perusturvallisuuden avulla? Tarkoitan, että sellainenkin lapsi, joka tulee tavallisesta perusperheestä, musertuisi prosessissa.
Lastensuojelumme perusvire on toki alaikäisten auttaminen. Ongelma on siinä, että kun tullaan lähelle suojelutyön ääripäätä, pakkohuostaanottoa ja lastenkoteja, laki mahdollistaa mahdollisuuden mykistävään mielivaltaan. Normaalit kansalaisoikeudet ja -käsitykset eivät ole enää voimassa.

Lastensuojelun pakkotoimenpiteet edustavat niin paljon selkeämmin sosiaalijärjestelmän oletettua etua kuin lasten suojelua, että havainto hämmentää hiljaiseksi.

Aikuiset! Pitäisiköhän teidän ensin hoitaa omat asianne kuntoon omassa kotonanne ja tulla sitten leikkimään sankaria ulkomaailmaan?

On ollut koomista ja pöyristyttävää seurata, millaisin motiivein aikuiset (naiset) tekevät “raskasta” ja “vaativaa” lastensuojelutyötä pakkotoimia hyödyntäen - “kun määrärahaakin on budjetoitu aina aivan liian vähän… “

Lastenkoteja ylläpitävän Pelastakaa Lapset ry:n pääsihteeri Hanna Markkula-Kivisilta julisti Ilta-Sanomien lastensuojelua koskevassa teemaliitteessä 16.2.2009, että lastensuojelussa ehditään ja kyetään nykyisin voimavaroin sammuttamaan vain tulipaloja.


Minä olen kyllä kuullut suoraan ihmisiltä jotain ihan muuta.

Sosiaalityössä on työvoimaa ja rahaa näiden roihujen öljyämiseen ja sytyttämiseen. Tulipalojen annetaan jatkua rauhassa; sammuttaminen ei sitten enää kiinnostakaan.

Olen siis jutellut muiden vanhempien kanssa lastenkoti Mattilassa. Tiedän tässä syyllistyneeni johonkin arveluttavaan; vapaa keskustelu ei kuulu talon tapaan. Sain käteeni yhteystietoja ja pääsin oitis mukaan verkostoon. Nyt odotan innolla, mitä kaikkea tällainen verkostoituminen voikaan tarjota.

Ensi viikolla, keskiviikkona 18.3.2009, kokoontuu jälleen huostaanotettujen lasten vanhempien ja omaisten vertaistukiryhmä. Vanhemmat ovat perustaneet yhdistyksen Sukupuu ry, jonka nettisivuilta löytyy tietoa.


* * * *


J. P. eli Jeja-Pekka Roos kirjoitti Helsingin Sanomien blogiinsa mainion kirjoituksen lasten huostaanotoista. Hänen näkökulmansa ongelmaansa on itse asiassa täsmälleen sama kuin minullakin. Kiitos J P Roos!

maanantaina, maaliskuuta 09, 2009

Syytettynä, komitean ruodittavana

Tänään kokoontuu lastenkoti Mattilassa kuulustelukomitea, jonka eteen astelen puolen päivän jälkeen.

Komitea, jossa ilmeisesti istuu neljä henkeä, on tähän mennessä ainoa neuvottelu ja työväline, joka voisi johtaa myös poikani Tuukan palauttamiseen takaisin kotiinsa. Huostaanotto on kestänyt jo noin kuukauden. Kuukausi tulee muutaman päivän päästä täyteen.

Byrokraattisesti se on nimetty tässä vaiheessa “kiireelliseksi sijoittamiseksi”.

Tätäkään Tuukan “palauttamispalaveria” ei tietenkään lastenkoti Mattila ja Jämsän sosiaaliosasto eivät tulisi järjestäneeksi, jollei kiireellinen sijoitus olisi päättymässä huostaanottopäätöksen mukaan 12.3.2009. Nyt ovat päivät lopussa.


Huostaanottovirkamiehet hengähtivät syvään huojennuksesta, kun saivat siirrettyä kuulustelun viime perjantailta maanantaille. Oli heidän kannaltaan helpotus, että suostuin ihmettelemättä siirtämään palaverin viime perjantailta täksi päiväksi eli maanantaiksi.

Sosiaalityöntekijä Silja Juusela ilmoitti minulle palaverin siirrosta edellisen päivänä, torstaina, kello 16. Aiemmin hän on ollut yhteydessä minuun vain kerran tämän yllättävän pitkäksi venähtäneen huostaanoton aikana.


Huostaanoton keulahahmo ja veturi Juusela soitti minulle - ja oli tarkalleen ottaen ylipäätään yhteydessä - ensimmäisen kerran viikko sitten maanantaina 2.3.2009. Hän on soittanut molemmilla kerroilla tuntemattomasta numerosta työpäivänsä päätteeksi. Puhelun jälkeen hän on välittömästi poistunut työpaikaltaan. Olisin viikko sitten maanantaina kysynyt vielä jotain, mutta emme löytäneet häntä enää puhelimeen, vaikka Jämsän kaupungin puhelinvaihde ryhtyi häntä etsimään.

Olin hiukan hölmistynyt Juuselan soiton jälkeen. Kello oli vasta hiukan yli 15. Juusela tuntui olevan soittaessaan hyvin tietoinen, että olin juuri poistunut lastenkodista, jossa olin käynyt tapaamassa viisivuotiasta poikaani.

Juuselahan on itse rajoittanut Tuukan mahdollisuuden tavata omaisiaan ja läheisiään kaikkein pienimpään minimiin. Tuukalla on oikeus tavata ihmisiä “entisestä elämästään” vain kolmena päivänä viikossa eli maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, kello 13-15.

Viisivuotias on elänyt pian jo kuukauden näin rajoitettua elämää laitoksessa, jossa olen seurannut talon pienimpien lasten oireilua.


Poikani on kaltaiseni rationalisti, jota ei hätkäytä eikä kaada mikään. Meidän tavassamme ajatella on paljon samaa - kuten tietty uteliaisuus tutkia ongelmia ja nimetä niitä.

Silti lastenkodissa tavatessamme välillämme leijuu vaikeasti hahmotettavia ongelmia, jotka koko ajan ovat sillä rajalla, että he helposti muuttuvat tabuiksi. Ongelmat eivät liity poikaani, eivät minuun, eikä poikani ja minun väliseen suhteeseen, eikä myöskään hänen myöskään hänen muihin ihmissuhteisiinsa. Ongelmat ovat lastenkodin ja Jämsän sosiaaliosaston tuottamia. Niitä koetamme yhdessä poikani kanssa tunnistaa ja nimetä. Se vaatii työskentelyä ja paneutumista.

Erittäin hämärä ja sottainen huostaanottoprosessi on sotkenut meidät, vanhemman ja lapsen, verkkoonsa, ja koetamme koko ajan vähintäänkin alitajuisesti hahmottaa miten löydämme tien ulos. Olemme saaliita.

Olen varma, että kohta kulunut kuukausi on ollut hirvittävän stressaavaa aikaa viisivuotiaalle leikki-ikäiselle.

Huostaanottohan lähti siitä, että sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Lapinmäki tulivat poliisien perässä olohuoneeseeni 13.2.2009. Kohtasimme ensi kertaa kodissamme väkivaltaa, tai sen ilmeistä uhkaa, kun poliisit voimaa käyttäen kahlitsivat minut käsirautoihin. Poikani huusi hädissään: “Mitä te teette mun äidille?!”

Sain käsiraudat ranteisiini, koska otin tuolissa ja tietokoneen ääressä istuvaa poikaani takaa olkapäistä kiinni. Halusin antaa hänelle vaikutelman, että hänellä on ympärillään aikuisia, jotka suojaavat. Kuten oma äiti.

Poliisioperaatiohan oli todella hämmentävä lapsen mielestä.

Minun ei tarvitse koskaan ryhtyä selittämään pojalleni, miksi en ollut hänen suojanaan tilanteessa, jossa hän joutui jättämään kotinsa ja kaiken tutun, käytännössä koko oman elämänsä. Minä voin aina viitata siihen, että minä olin sinun suojanasi, turvanasi.

Pojallani on nyt ensi kertaa elämässään vaikeuksia nukkua öisin. Unettomuutta, levottomuutta. Joku on jo kauhistellut poikani mustia silmänalusia. Ne ovat nähtävissä valokuvissakin, joita olen Mattilan lastenkodissa kuvannut. Nyt hän pyörii sängyssään öisin. Hän selittää ongelman minulle siten, että sänky on liian kova, eli patja on ohut. Näin varmasti onkin, olen istunut sängyllä.


Herää kuitenkin kysymys, onko lastenkoti tässä epäonnistunut spartalaisessa kasvatuksessaan, jossa lapsi opetetaan tyytymään minimiin? Mikä on mennyt Mattilassa vikaan? Eikö viisivuotias ole vielä omaksunut kaikkia vahvistavia ja heikkouden poistavia askeettisuuden muotoja?

Hänen psyykkinen pelastuksensa on varmasti ollut esimerkiksi se, että hän osaa leikkiä ja rakastaa toisten lasten ja ihmisten seuraa. Seuramies. Lisäksi minä olen hänen lähimpänä ihmisenään ollut koko ajan entiseni, se sama tuttu tyyppi, joka säikähdä eikä muserru.

Olen ollut havaitsevinani, että poikani osaa jo hämmästyttävän kehittyneellä tavalla käsitellä tapahtunutta. Hän arvostaa sitä energisyyttä ja urheilullisuutta, jota minulla oli jo ennen tätä elämämme pahinta kriisiä.

Emme ole suistuneet henkisesti mihinkään, emme ole kaatuneet.


sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009

Lastenkoti valikoi lapsensa?

Lähetin tänään sähköpostia poikani Tuukan huostaanottoa tuntevalle ihmiselle. Tuli mieleeni, että itse asiassa viestini sisältö kuvaa hyvin niitä tuntemuksia, joita minulla on huostaanotoista ja laitostamisesta juuri nyt:

Mielestäni näissä huostaanotoissa voi nähdä ilmiön, että sosiaaliviranomaiset ovat alkaneet valikoida asiakkaitaan. He kuorivat kerman päältä. Eli lastenkotiin otetaan lapsia, jotka eivät tule epäilyttävän turvattomista oloista.
Vaikeissa oloissa eläviä lapsia ei ehkä halutakaan ottaa vastaan.

Virkamiehet voivat näin turvata oman työympäristönsä viihtyisyyden ja työn helppouden. Ja jollain tavalla myös työn säilyvyyden, luullakseni taustalla heidän ajattelussaan on myös tulevaisuuden näkymät. He ovat alkaneet pedata itselleen asemaa jossain hyvin jakautuneessa yhteiskunnassa, jossa oikeasti kärsivät ihmiset on heitetty jo yli laidan, heitä ei ole enää olemassa, heidät on tehty näkymättömiksi.

Tuukka on lapsi, jonka kanssa on kiva seurustella. Hän ei tuota päänvaivaa lastenkodin henkilökunnalle. Hän vie paikan sellaiselta lapselta, joka saattaisi sen ihan oikeasti tarvita. Pitää muistaa, että Mattilan lastenkodissa on vain 16 paikkaa. Se on aika vähän, koska tämä maakuntakeskuksen ytimessä sijaitseva hoitolaitos palvelee laajasti koko Keski-Suomea.

Nyt lastenkoti Mattila voi vedota siihen, että meillä on jo pikku poika tällä paikalla, paikka on täytetty.
Uskoisin, että jos alamme pöyhiä ja tonkia sosiaalitoiminnassa parhaillaan viriämässä olevaa ajattelutapaa ja ideologiaa, törmäämme yllättäviin päämääriin ja motiiveihin.

Olen nimittäin aina ollut kauhuissani sosiaaliosastossa selvästi vallitsevasta työskentelytavasta, jossa asiakkaan ongelmat psykologisoidaan.
Ei ole enää sosiaaliongelmia, vaan on vain psyyken ongelmia, eri muodoissaan. Yksilö on vastuutettu yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista ja silti on tosi paha, jos yksilö alkaa kriittisesti tarkastella rakenteita. Tässä on voimakas ristiriita. Ihminen, kansalainen, joutuu helvetilliseen tilanteeseen.

Sosiaaliviranomaisille ei näyttäisi olevan lainkaan tärkeää se, kenet järjestelmä nappaa kitusiinsa "hoidettavaksi". On aivan sama, millaiset ovat kyseisen hoidokin ongelmat, kunhan tämä hoidettava täyttää yhden hoito- eli laitospaikan.

Viranomaiselle riittää, että ihminen on nielaistu järjestelmään, sillä ei ole väliä miten ihmisen ongelmat tunnistetaan ja mitä lääkkeeksi tarjotaan. Eli väärin diagnosoituja sairauksia hoidetaan väärin lääkkein. Tässä prosessissa ihminen sairastuu. Ja järjestelmä on jälleen tyytyväinen. Se tuntee onnistuneensa.

Järjestelmä todisti itselleen, että kyllä siinä ihmisessä todella oli vikaa.
KUVAT: Ylemmässä kuvassa poikani patsastelee lastenkoti Mattilassa keskiviikkona 4.3.2009. Alemmassa pari päivää myöhemmin, perjantaina 6.3.2009 Afrikan tähti -pelin äärellä.

Naiset syttyivät visertämään, kun tukka oli hyvin

Olen jutellut ihmisten kanssa, jotka ovat käyneet Mattilan lastenkodissa. Itse talossa ei laitosta arvioivaa keskustelua synny, ilmapiiri on siihen liian jännittynyt.

Paikka tahtoo nimittää itseään sievistellen perhetukikodiksi, mutta jo ensimmäinen käyntikerta on tyrmäävä. Hyinen, välttelevä ja etäinen henkilökunta jää mieleen.

Ensimmäistä kertaa lastenkodissa käyvä joutuu pohtimaan, ovatko kaikki lastenkotiin liitetyt kliseet sittenkin totta. Itse asiassa sama kysymys tulee väistämättä mieleen aina uudelleen, jokaisen vierailun aikana.

Lapset eivät saa Mattilan työntekijöistä kasvuvoimaa eikä aikuista läsnäoloa. Poikani ei koskaan mainitse yhtäkään työntekijää nimeltä; hän ei koskaan ole mitään puhuttavaa hoitajistaan. Olen tottunut kuulemaan Tuukalta paljon kertomuksia hänen hoitajistaan päiväkodissa. Mattilassa aikuisten tilalla on tyhjää autiomaata.


Ai niin, kerran Tuukka on kertonut puhelimessa, että hän on parhaillaan pelaamassa Afrikan tähteä Antin kanssa. Antti kuuluu henkilökuntaan.

Olen ehtinyt jo hiukan, alustavasti, kirjelmöidä Mattilan johtajalle Eija Hiltuselle, että aikuiset eivät ole lapsille läsnä. Henkilökunta laukkoo hermostuneen oloisena edestakaisin ja heitä on usein ahtautuneena pieneen toimistokoppiin yhteensä noin tuhat kiloa. Lapset ovat sivuseikka. Hoitajat ja muu talon varsin runsas väki ei leiki lasten kanssa, ei pelaa lasten kanssa ja juttelu on melkoisen pinnallista.

Jokin ihan perustyöskentelyn johtamisessa ja linjauksissa ontuu.

Hämmästyneenä kuuntelin vieressä, kun toissa viikolla yhteisessä oleskelu- ja tv-huoneessa kaikki noin viisi naista pyöri talossa asuvan nuoren ympärillä, kun hän oli käynyt laitoksen laskuun leikkauttamassa hiuksensa.


On kiva, että siisti tukka huomataan, mutta minua tavattomasti häiritsee se, että mitään muuta ei sitten huomatakaan.

Millaisen viestin ja opetuksen hössöttävät aikuiset antavat tälle nuorelle - ja itse asiassa kaikille mölinää vierestä seuraaville lapsille? Viesti kuuluu jotenkin näin: - Hei, sä sait nyt ilmaiset parturoinnin, Mattila maksoi sen sinulle, ole kiitollinen tästäkin! Lisäksi piilo-opetukseen kuuluu se, että materiaalinen pinnallisuus on hyvä syy reagoida ihmiseen; ihminen on kelvollinen, kun hän täyttää muodolliset normit, jotka toisinaan ovat tiukimmillaan juuri ulkonäköä määritteleviä sääntöjä.

Luulen, että Mattilan mekastava naislauma tarkoitti hyvää, he halusivat omalla primitiivisellä - eli hm… kehittymättömällä - tavallaan kannustaa parturoitua nuorta, mutta minä aloin voida pahoin. Laitos on kylmä paikka lapselle.



KUVAT: Viisivuotias poikani Tuukka Mattilan lastenkodissa eli perhetukikodissa perjantaina 6.3.2009.