keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Lapsi tulkitaan pesässä

Olen jutellut ihmisten kanssa Mattilan perhetukikodin eli lastenkodin työskentelytavasta, jolla laitos selvittää lasten ajatuksia ja tuntemuksia.

Metodi on hämmentävä: aikuinen ottaa lapsen mukaansa ja vie hänet lastenkodin yläkertaan. Yläkerta on lapselle vierasta aluetta, sillä siellä on vain toimistohuoneita.

KUVASSA: Viisivuotias poikani odottaa taas innokkaasti, että hän pääsee pelaamaan Marjatta-tädin kanssa nallekorteilla.

Mutta sinne on rakennettu lapsia varten ruuvipenkki, jossa heitä väännetään. Menetelmän nimi on "pesä". Lapsi viedään "pesään", jossa sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri puristaa, lypsää ja kerää pienistä lapsista tietoja, joita lapset lipsauttelevat nallekorteilla pelatessaan.

Kuulostaa todella epäilyttävältä.

Taitaa olla Marjatta Visurin ihan itse lastenkotiin virittämä pyydys? Ilmeisesti kuitenkaan ei, sillä ainakin Jämsän kaupungin sosiaalityöntekijät väittävät sen olevan "normaalia" toimintaa, jota kai harjoitetaan yleisesti lastenkodeissa. Salaiselta se kyllä vaikuttaa; netistä en ole löytänyt siitä mitään tietoa.


Ainakin se on mielenkiintoinen. Asetelma on herkullinen: Visuri johdattaa pahaa aavistamattoman lapsen "pesään", joka on pienen pieni loukko. Sieltä ei pääse pois, siellä ei mahdu liikkumaan. Kohtaaminen lavastetaan intiimiksi.

Lapsi saattaa miellyttämisen halussaan päästellä kiinnostavia tietoja kodistaan, vanhemmistaan ja läheisistään, kun hän tajuaa tilanteeseen ladatun paineen. Sosiaalityöntekijä on varmasti hyvin kiitollinen jokaisesta paljastuksesta, lipsautuksesta ja kaikesta keskeneräisestäkin ääneen ajattelusta. Ja varmasti nimenomaan kaikesta keskeneräisestä ajattelusta, sillä sitähän voi pitää lapsen aidoimpana sanomana, jota eivät ole lapsen vanhempien opit ja kodin perintö vääristäneet.

Huh, millaista seurustelua tämä onkaan lapsen kanssa! Mattilassa on nimittäin iso ongelma se, että lapset eivät tule kuulluiksi eikä nähdyiksi.

En tiedä miksi taloon on pesiytynyt työskentelykulttuuri, jossa työntekijät näyttävät enimmäkseen välttelevän lapsia. Nämä samat työntekijät ovat lasten ainoita aikuisia ja hoivaajia, sillä vanhemmat eivät voi viipyä laitoksessa kuin lyhyitä jaksoja päivän mittaan.

Lisäksi vanhempien mahdollisuus olla ja puuhailla lapsensa kanssa on hyvin rajoitettua.


KUVASSA: Onnellinen lapsi juoksee pois pesästä, jossa hän on saanut vihdoinkin kokea lämpimän yhteyden aikuiseen.

Usein on niin, että vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus poikkeaa Mattilassa huomattavasti siitä, mitä se olisi kotioloissa. Mattilassa yhdessä toimiminen on rajoitettu lähinnä lautapelien pelaamiseen ja satukirjojen lukemiseen. Montako kirjaa jaksat lukea ääneen peräkkäin? Puhetyöläisinä työskentelevät radiojuontajatkin soittavat oikein mielellään musiikkia juontojen väliin, jotta saavat hengähtää.

Lastenkotimaailma on raaka monessa mielessä.


KUVASSA: Lapset kärkkyvät vuoroaan päästä pesään, vieraan aikuisen innostuneeseen käsittelyyn.


Pesämenetelmä on suorastaan härski siksi, että lapsi jätetään Mattilassa ja todennäköisesti muissakin lastenkodeissa henkisesti tuuliajolle, mutta yhtäkkiä joku aikuinen osoittaakin armollisesti mielenkiintoa juuri häntä kohtaan. Tämä aikuinen haluaa näyttäytyä lapsen silmissä turvallisena hahmona, joka on kiinnostunut hänestä humaanisti yksilönä.

Lapsella ei ole kykyä tunnistaa ja nimetä tällaisia naamioleikkejä. Lastenkodissa pitkään vaille riittävää huomiota ja läheisyyttä jäänyt lapsi iloitsee mahdollisuudesta, että joku on vihdoinkin hänestä kiinnostunut. Hän haluaa tarjota äkillistä mielenkiintoa osoittavalle aikuiselle parastaan. Kiitollinen lapsi tahtoo todistaa pesässä urkkivalle sosiaalityöntekijälle, että kiinnostuminen kannatti. Hän on huomion arvoinen.

Mielestäni "pesä" on menetelmänä erittäin arveluttava. Se on hirveä. Se on manipulatiivinen ja se on erittäin epäsensitiivinen lapsen todellisia tarpeita kohtaan.


KUVASSA: Kyllä olisi hieno pesä tässäkin! Ja ei kun bisnes käyntiin, lasten auttamiseksi.


Pesä on nähtävästi menetelmä, jolla käsitellään nimenomaan laitoksen pienimpiä lapsia. Isommat lapset ovat jo kehittäneet kriittisiä kykyjään, joten aikuiset eivät sumuttaa heitä yhtä helposti valheellisen ja lavastetun turvallisuuden tunteen avulla.

Minulle oli järjestetty palaveri Mattilan perhetukikotiin eli lastenkotiin viime viikon maanantaiksi 9.3.2009. Minä sain vastaani palaverissa neljä virkanaista. Siellä olivat Mattilasta johtaja Eija Hiltunen ja sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri.


Jämsän kaupungin sosiaalitoimistosta paikalle saapuivat sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen.

Silja Juusela on poikani Tuukan pakkohuostaanoton käynnistäjä ja Minna Laurila-Paasonen hänen avustajansa. Laurila-Paasosen tapasin ensimmäisen kerran elämässäni 6.2.2009, jolloin hän julisti lähes ensimmäisiksi sanoikseen, että hän on valmistelemassa Juuselan kanssa kiireellistä huostaanottoa. Kului viikko, ja Juusela ja eräs toinen entuudestaan tuntematon sosiaalityöntekijä rymistelivät olohuoneeseeni poliisien perässä.


KUVASSA: Kannattaisiko sosiaalityön sittenkin pureutua sosiaalisiin ongelmiin eli työskennellä oman erikoisalan asioiden parissa, eikä ryhtyä arvottomalla psykologisoinnilla ja moralisoinnilla pilaamaan lapsen tärkeimpiä ihmissuhteita eli hänen suhteitaan omiin vanhempiinsa?


Palaveri oli kiinnostava, kirjoitan siitä vielä oman juttunsa. Palaverin ydintä olivat Marjatta Visurin tulkinnat pesätyöskentelystä. Pesään pieniä lapsia rahtaava sosiaalityöntekijä raportoi tottuneesti, kuinka lapsi, tässä tapauksessa poikani Tuukka, kertoili omasta äidistään. Ja nyt viikon sokkipaljastukset!

Kerron tässä kaiken, mitä Visuri palaverissamme kiihkeästi kertoi. Visurin puheen kärki oli suunnattu minuun, paljastusten luonne vaikutti olevan nimenomaan sellainen, että lapselta odotetaan tietoa hänen vanhemmistaan.

Lastenkodin sosiaalityö ja henkilökunta eivät näköjään ole, edelleenkään, kiinnostuneet siitä, mitä lapsi tuntee ja ajattelee ja miten lapsi voi. Ei. Lastenkoti Mattilassa ollaan kiinnostuneita siitä, kuinka laitos pääsee teurastamaan lapsen vanhempia, millaisia paheita ja syntejä vanhemmista löytyy, miten lapsen suhde omiin vanhempiinsa ontuu.

Mattila ei ole kiinnostunut siitä, miten lapsi on viihtynyt laitoksessa, miten laitoksen henkilökunta voisi rakentaa lapselle turvallisempaa oloa ja kuinka työntekijät voisivat lasta tukea.



KUVASSA: Niin, aivan totta. Työskentele, äläkä ole tekevinäsi. Tämä pätee hyvi sosiaalityöhön. Poikani on ollut huostaanoton käynnistyttyä jo monessa vaarassa, sillä sosiaalityössä ja sosiaalikoneistossa (kuten muuallakin virkakoneistossa) on näköjään totuttu näennäiseen kevyttyöskentelyyn. Ollaan työskentelevinään.


Sosiaalityö
on muuttunut
juridiikaksi


Visuri kertoi vakavalla äänellä, mitä Tuukka oli kertonut pesässä. Odottava hiljaisuus vallitsi lastenkodin vintillä sijaitsevassa palaverihuoneessa. Neljä naista istui ringissä kahvikupposineen, minä puolestani olin vetäytynyt hiukan sivummalle kirjoittamaan muistiinpanoja muistikirjaani. Olin syrjässä jo siksikin, että tein seinän vieressä olevasta penkistä itselleni kirjoituspöydän. Tarkkailin uteliaana tilannetta kauempaa, jotta virkanaisten puhe luistaisi vapaasti.

Minä itse en puhunut virallisessa ja vakavassa tilaisuudessa sanaakaan. Lausuin tilaisuudesta poistuessani, että en puhunut täällä nyt mitään, sillä asianajajani ei ole paikalla. Ja näinhän se on; sosiaalityö muuttuu pakkohuostaanotossa oitis silkaksi juridiikaksi. Sosiaalityötä se ei enää ole, eikä sitä yleensä ole ollutkaan, jos sosiaalityöntekijä turvautuu huostaanottoon.


Huostaanotto on siis kätevä työväline laiskalle ja saamattomalle sosiaalityöntekijälle, mutta hän tekee samalla itsensä ja koko sosiaalityön tarpeettomaksi. Huostaanotoissa kun riittää poliisi ja oikeuslaitos.

Ja nyt ne paljastukset. Visuri kertoi dramaattisesti, että Tuukan mukaan äitiä palelee usein.

Siis kotonako? Niin, ehkä. Tuukka on lämminverinen ori, joka viihtyy sisällä vähillä vaatteilla. Hän pukeutuu mieluusti lyhythihaiseen t-paitaan, kun minulla on jo ylläni villapaita. Minä toistelen hänelle päivittäin, ja useasti päivän aikana, että eikös laitettaisi sulle jotain pitempihihaista. Mua ihan paleltaa katsoa sua noin vähissä vaatteissa.

KUVASSA: Poikani viihtyy Mattilan perhetukikodissa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja rennoksi. Mieli on korkealla. Kuten kuvasta näkyy.

Visurilla oli kaksi paljastusta. Paljastus numero kaksi oli se, että Tuukka toivoisi äitinsä olevan iloisempi. Tuukan tuntemukset lienevät suoraa heijastusta siitä, että olen ollut Mattilan lastenkodissa erittäin jännittynyt ja ihmeissäni. Visuri sai kuulostamaan asian siltä, kuin olisin jotenkin apaattinen kotioloissa.

Alavireisyys ja masentuneisuus eivät sovi minuun huonostikaan; olen perusenerginen, -onnellinen ja -tyytyväinen ihminen. Tapanani ei ole esimerkiksi valittaa ja vaikeroida; läheiseni eivät yleensä kuule puolta sanaa arjen "ongelmistani", sillä vaikeudet eivät yleensä edes ole mielestäni ongelmia. Ongelmista puhun vain virkamiesten kanssa, enkä kuormita niillä läheisiäni. Ongelmat kun ovat luonteeltaan rakenteellisia eli yhteiskunnallisia.


Kavereideni kanssa juttelen tietysti elämän eri sävyistä, mutta enimmäkseen kritisoivaan tyyliin. Se on eri asia kuin oman elämän ongelmien jauhaminen. Kritisointi on älyllistä ja siksi äärettömän kiehtovaa.

Mutta Mattilasta mieleeni ei tosiaan tule ensimmäistäkään olotilaa, jolloin olisin ollut iloinen tai että onnen ja tyytyväisyyden tuntemuksillani olisi ollut mitään käyttöä - tai edes arvoa.

Päinvastoin. Mattila on paikka, jossa on osattava ilmaista itseään suoraan ja kaunistelematta. Henkilökunta ja koko sosiaalikoneisto tarjoavat laitoksessa ankean vastaanoton, monessa mielessä. Miellyttämisen haluisella vanhemmalla ja vierailijalla lienee tuollaisessa asetelmassa jotain salattavaa, jotain mitä hän haluaa kaunistella moralisoivan laitoksen ja sosiaalikoneiston silmissä.



Olen koonnut Mattilassa kuvaamiani valokuvia tähän nettialbumiin.