perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Löysä laki ei rakenna suojaa lapselle

Lastensuojelulaki vaikuttaa ongelmalliselta työvälineeltä perheen ja vanhempien kannalta.

Laki on laadittu siten, että sen avulla ei voida turvata lapselle mahdollisimman hyvää elämää. Lain perusteella luoduissa rakenteissa ei huolehdita siitä, että lapsi kärsisi mahdollisimman vähän.


Itsekriittisyys, suunnitelmallisuus, älyllisyys ja hienovaraisuus ei kuulu lastensuojelulain toimintatapaan, vaikka nimenomaan yhteiskunnan kaikkein heikoimpien ja vähä-äänisimpien eli lasten turvaksi luodun lain käytöltä voisi edellyttää itsekriittistä eli refleksiivistä otetta.

Laki antaa viranomaisille ällistyttävän helposti käsiinsä järeät työkalut, kun he arvelevat, että lapsella saattaa olla akuutti hätä.


Tällöin hädäksi käy esimerkiksi se, kuten minun tapauksessani, että tarkemmin tarkasteltuna hätä on virkamiehellä ja virkamieskunnalla. Olin juuri ennen huostaanottopäivää 13.2.2009 jutellut kasvokkain ja puhelimitse monien erilaisten virkamiesten kanssa, joille selvitin Jämsänkosken ja Jämsän sosiaaliosastojen toiminnan puutteita.

Mielestäni minulla on sellaista näkemystä ja kokemusta, joita kannattaa hyödyntää sosiaalirakenteiden tarkastelussa ja toiminnan kehittämisessä.

Lastensuojelulain mukaan asiakkuuden pitäisi joskus selkeästi alkaa ja peräti päättyäkin.

Minun ja poikani asiakkuus on ollut vailla kunnollista alkua, johon olisi pitänyt kuulua moniammatillinen palaveri. Se jäi käytännössä järjestämättä päiväkoti Koivulinnan johtajan Päivi Haikosen 3.11.2007 tekemän lastensuojeluilmoituksen jälkeen.

Lastensuojelutyö on ollut vailla päämäärää ja vailla mitään runkoa (jollainen voisi käsittääkseni olla esimerkiksi laissa mainittu asiakassuunnitelma). Niin, ja lastensuojelu on ollut koko ajan vailla sitä työtä.

Varasin helmikuussa 2009 jo kolmannen kerran vastaanottoajan yhtä ja samaa toimeentulotukea varten. Jämsän ja aiemmin Jämsänkosken sosiaalityön käytäntöjen mukaan olimme työstämässä vain yhden (1) kuukauden toimeentulotukea. Se yhden kuukauden toimeentulotuki vaati minulta työtä kolmen kuukauden ajan, joulukuusta 2008 lähtien - ja lopputuloskin näyttää poliisivoimin tehtyine huostaanottoineen enemmänkin karmaisevalta kuin perheen elinvoimaa tukevalta avohuollon tukitoimelta.

Tilasin Jämsänkosken sosiaalitoimistosta toimeentulotuki-istunnon jo joulukuun alkupuolella 2008, jolloin tapasin vastaanotolla kaksi sosiaalityöntekijää. Päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen teki vuonna 2007 lastensuojeluilmoituksen poikani Tuukan lounasnälästä (ei siis esim. maanantainälästä, mikä on ollut ilmiö kouluissa). Nälkiintymisestä, tai edes vähäisestäkään alipainosta, eivät kerro myöskään merkinnät, joita terveydenhuollon ammattilaiset ovat kirjoittaneet lääkäri- ja neuvolakäynneillämme. Päinvastoin.


Siitä lähtien asiakkuuteni Jämsänkosken sosiaaliosastolla on ollut ensisijaisesti lastensuojelun asiakkuutta, mutta mistään lastensuojelun käytännön tukitoimista emme ole päässeet osalliseksi.

Lastensuojelu on ollut elämässämme nolla, sitä ei ole ollut, kunnes pääsimme yhtäkkiä siihen raaimpaan mahdolliseen lopputulokseen eli kiireelliseen huostaanottoon. Sen alemmas pohjalle lapsen, vanhemman ja perheen elämä ei kai voi enää vajota.

Olemme peräti jääneet ilman niitäkin, joista saavat nauttia paremmin voivat perheet, joista ei ole lastensuojeluilmoitusta tehty.

Lastensuojelulain korostama varhainen puuttuminen näyttäytyy lapsiperheiden elämässä vain siten, että virkamiehet kiiruhtavat kiimaisesti kyhäämään lastensuojeluilmoituksia. Sen jälkeen sosiaalityöntekijät ja lastensuojelu jättävät selvittämättä, mitkä ovat lapsen tarpeet ja miten lapsi on mahdollisesti kärsinyt sen ilmiön kourissa, mikä lastensuojeluilmoituksessakin on niin näppärästi nimetty.

Löyhäksi ja epätarkaksi laadittu lastensuojelulaki on nykymuodossaan hyvin vaativa ja vaikea siksi, että se edellyttää lakiin tukeutuvilta lastensuojelun virkamiehiltä hyvin kehittynyttä kokonaisnäkemystä sosiaalityön eri vaiheista ja yleisemmin lapsiperheiden hyvinvoinnista yhteiskunnassa. Laki on siis toisin sanoen liian viitteellinen ja liian löyhä sen virkamiestyypin hallittavaksi, jonka asiakas ja kansalainen yleensä kohtaa omia asioitaan järjestellessään ja hoitaessaan.

Puretaan
tämä kallis sosiaalivaltio!


Minua ja poikaani ei siis voi nimittää sosiaalipummeiksi. (Nimitys on usein silkkaa politikointia, tarkoitushakuista ja asenteellisuuteen perustuvaa leimaamista, mutta käytän sitä tässä siksi, että monet ihmiset eivät ymmärrä, jos puhun ongelmasta älyllisemmällä tasolla.)
Hyvätuloisten joukkoon lukeutuva ydinperhekin saa enemmän sosiaaliapua esimerkiksi päivähoitopaikan muodossa kuin me olemme poikani kanssa saaneet bruttona kaikki mahdolliset yhteiskunnan tuet yhteenlaskettuna.
Silti meille ei ole annettu tästä pärjäämisestämme pluspisteitä, päinvastoin.

Päivähoitopaikka nimittäin maksaa yhteiskunnalle yli tuhat euroa kuussa. Suurituloisimmatkin ydinperheet maksavat lapsensa hoidosta vain rapeat 200 euroa kuukaudessa. Se on sama hinta kuin minkä maksaa myös matalaa naispalkkaa saava yksinhuoltaja. Päivähoidon maksuista puuttuu kohtuullinen porrastus. Pienituloiset yksinhuoltajat maksavat yhtä paljon kuin rikkaat kahden tulonsaajan perheet.

Mutta näinhän se on tutkimuksissakin todettu: keskiluokkaiset ja taloudellisesti hyvinvoivat kansalaiset hyötyvät hyvinvointivaltion sosiaali- ja terveyspalveluista, kun samaan aikaan todelliset tarvitsijat jäävät ilman.

Puhun lämpimästi kansalaispalkan puolesta. Se toisi tasa-arvoa yhteiskuntaan. Tämä hyvinvointivaltiomme on viritetty avustamaan lähinnä vain ahnetta keskiluokkaa, johon virkamiehet katsovat itsensä kuuluvan.

Puretaan sosiaalivaltio! Poikani ja minä voimme olla esimerkkinä siitä, kuinka ihmiset pärjäävät ilman kallista ja raskasta hyvinvointivaltiota. Meillä on kanttia vaatia tällaista ultraoikeistolaista pärjäämistä myös muilta suomalaisilta.