maanantaina, maaliskuuta 09, 2009

Syytettynä, komitean ruodittavana

Tänään kokoontuu lastenkoti Mattilassa kuulustelukomitea, jonka eteen astelen puolen päivän jälkeen.

Komitea, jossa ilmeisesti istuu neljä henkeä, on tähän mennessä ainoa neuvottelu ja työväline, joka voisi johtaa myös poikani Tuukan palauttamiseen takaisin kotiinsa. Huostaanotto on kestänyt jo noin kuukauden. Kuukausi tulee muutaman päivän päästä täyteen.

Byrokraattisesti se on nimetty tässä vaiheessa “kiireelliseksi sijoittamiseksi”.

Tätäkään Tuukan “palauttamispalaveria” ei tietenkään lastenkoti Mattila ja Jämsän sosiaaliosasto eivät tulisi järjestäneeksi, jollei kiireellinen sijoitus olisi päättymässä huostaanottopäätöksen mukaan 12.3.2009. Nyt ovat päivät lopussa.


Huostaanottovirkamiehet hengähtivät syvään huojennuksesta, kun saivat siirrettyä kuulustelun viime perjantailta maanantaille. Oli heidän kannaltaan helpotus, että suostuin ihmettelemättä siirtämään palaverin viime perjantailta täksi päiväksi eli maanantaiksi.

Sosiaalityöntekijä Silja Juusela ilmoitti minulle palaverin siirrosta edellisen päivänä, torstaina, kello 16. Aiemmin hän on ollut yhteydessä minuun vain kerran tämän yllättävän pitkäksi venähtäneen huostaanoton aikana.


Huostaanoton keulahahmo ja veturi Juusela soitti minulle - ja oli tarkalleen ottaen ylipäätään yhteydessä - ensimmäisen kerran viikko sitten maanantaina 2.3.2009. Hän on soittanut molemmilla kerroilla tuntemattomasta numerosta työpäivänsä päätteeksi. Puhelun jälkeen hän on välittömästi poistunut työpaikaltaan. Olisin viikko sitten maanantaina kysynyt vielä jotain, mutta emme löytäneet häntä enää puhelimeen, vaikka Jämsän kaupungin puhelinvaihde ryhtyi häntä etsimään.

Olin hiukan hölmistynyt Juuselan soiton jälkeen. Kello oli vasta hiukan yli 15. Juusela tuntui olevan soittaessaan hyvin tietoinen, että olin juuri poistunut lastenkodista, jossa olin käynyt tapaamassa viisivuotiasta poikaani.

Juuselahan on itse rajoittanut Tuukan mahdollisuuden tavata omaisiaan ja läheisiään kaikkein pienimpään minimiin. Tuukalla on oikeus tavata ihmisiä “entisestä elämästään” vain kolmena päivänä viikossa eli maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, kello 13-15.

Viisivuotias on elänyt pian jo kuukauden näin rajoitettua elämää laitoksessa, jossa olen seurannut talon pienimpien lasten oireilua.


Poikani on kaltaiseni rationalisti, jota ei hätkäytä eikä kaada mikään. Meidän tavassamme ajatella on paljon samaa - kuten tietty uteliaisuus tutkia ongelmia ja nimetä niitä.

Silti lastenkodissa tavatessamme välillämme leijuu vaikeasti hahmotettavia ongelmia, jotka koko ajan ovat sillä rajalla, että he helposti muuttuvat tabuiksi. Ongelmat eivät liity poikaani, eivät minuun, eikä poikani ja minun väliseen suhteeseen, eikä myöskään hänen myöskään hänen muihin ihmissuhteisiinsa. Ongelmat ovat lastenkodin ja Jämsän sosiaaliosaston tuottamia. Niitä koetamme yhdessä poikani kanssa tunnistaa ja nimetä. Se vaatii työskentelyä ja paneutumista.

Erittäin hämärä ja sottainen huostaanottoprosessi on sotkenut meidät, vanhemman ja lapsen, verkkoonsa, ja koetamme koko ajan vähintäänkin alitajuisesti hahmottaa miten löydämme tien ulos. Olemme saaliita.

Olen varma, että kohta kulunut kuukausi on ollut hirvittävän stressaavaa aikaa viisivuotiaalle leikki-ikäiselle.

Huostaanottohan lähti siitä, että sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Lapinmäki tulivat poliisien perässä olohuoneeseeni 13.2.2009. Kohtasimme ensi kertaa kodissamme väkivaltaa, tai sen ilmeistä uhkaa, kun poliisit voimaa käyttäen kahlitsivat minut käsirautoihin. Poikani huusi hädissään: “Mitä te teette mun äidille?!”

Sain käsiraudat ranteisiini, koska otin tuolissa ja tietokoneen ääressä istuvaa poikaani takaa olkapäistä kiinni. Halusin antaa hänelle vaikutelman, että hänellä on ympärillään aikuisia, jotka suojaavat. Kuten oma äiti.

Poliisioperaatiohan oli todella hämmentävä lapsen mielestä.

Minun ei tarvitse koskaan ryhtyä selittämään pojalleni, miksi en ollut hänen suojanaan tilanteessa, jossa hän joutui jättämään kotinsa ja kaiken tutun, käytännössä koko oman elämänsä. Minä voin aina viitata siihen, että minä olin sinun suojanasi, turvanasi.

Pojallani on nyt ensi kertaa elämässään vaikeuksia nukkua öisin. Unettomuutta, levottomuutta. Joku on jo kauhistellut poikani mustia silmänalusia. Ne ovat nähtävissä valokuvissakin, joita olen Mattilan lastenkodissa kuvannut. Nyt hän pyörii sängyssään öisin. Hän selittää ongelman minulle siten, että sänky on liian kova, eli patja on ohut. Näin varmasti onkin, olen istunut sängyllä.


Herää kuitenkin kysymys, onko lastenkoti tässä epäonnistunut spartalaisessa kasvatuksessaan, jossa lapsi opetetaan tyytymään minimiin? Mikä on mennyt Mattilassa vikaan? Eikö viisivuotias ole vielä omaksunut kaikkia vahvistavia ja heikkouden poistavia askeettisuuden muotoja?

Hänen psyykkinen pelastuksensa on varmasti ollut esimerkiksi se, että hän osaa leikkiä ja rakastaa toisten lasten ja ihmisten seuraa. Seuramies. Lisäksi minä olen hänen lähimpänä ihmisenään ollut koko ajan entiseni, se sama tuttu tyyppi, joka säikähdä eikä muserru.

Olen ollut havaitsevinani, että poikani osaa jo hämmästyttävän kehittyneellä tavalla käsitellä tapahtunutta. Hän arvostaa sitä energisyyttä ja urheilullisuutta, jota minulla oli jo ennen tätä elämämme pahinta kriisiä.

Emme ole suistuneet henkisesti mihinkään, emme ole kaatuneet.