maanantaina, huhtikuuta 27, 2009

Vertaistuki tuottaa pettymyksen

Kun ihminen joutuu elämäntilanteessaan kriisiin, vertaistukea on tarjolla yleisesti ainakin kahdessa muodossa. Helpointa on mennä keskustelemaan kohtalontovereiden kanssa internetiin.

Lisäksi voi rientää tapaamaan ihmisiä yhdistykseen, jos sellainen löytyy.

KUVASSA: Patonkien vertaistukiryhmä.


Kokemukseni vertaistuesta ovat lähinnä mitättömiä. Internet kyllä onnistuu keskustelusivustoineen jossain määrin siinä, missä yhdistysten toiminta alati epäonnistuu. Keskustelufoorumeiden pääpaino on aina tiedon jakamisessa. Se johtuu siitä, että ihmiset joutuvat kirjoittamaan kaiken. Kirjoittaminen on eräs ajattelun prosessi jo itsessään, älyllistä toimintaa. Siksi uskon internetin hienoon tulevaisuuteen vertaistukitoiminnassa.

Sanasta vertaistuki on tullut muoti-ilmiö, jonka sisältö on täysin hukassa. Siksi yhdistysten toiminta ontuu pahemman kerran. Ihmiset saapuvat kaukaakin suurin odotuksin kerhoon, jossa - jälleen kerran - pääpaino on hämärällä ja epämääräisellä jutustelulla. Yhdistyksen toiminnan päämääräksi näyttää hämmästyttävän hyvin riittävän se, että jäsenet ja muut paikalla olevat tutustuisivat toisiinsa ja saisivat jonkin verran vuoropuhelua aikaiseksi.


No eihän se riitä. Olen sitä mieltä, että vuoropuhelu, ihmisten tutustuminen toisiinsa ja vertaistuki kaikissa muodoissaan on vain asiakysymysten sivutuote. Yhdistys ei voi toimia pääperiaatteenaan, että pidetäänpäs tässä nyt kahvilaa puolentoista tunnin ajan. Ottakaapa pöydästä itsellenne kupit ja maistelkaa sämpylöitä.

Vertaistuki johtaa käsitteenä umpikujaan joutuneita ihmisiä harhaan joskus ehkä tuskallisestikin.

Olen kaksi kertaa nähnyt, miten yhdistysten kokoontumisiin on saapunut ihminen, joka vahvasti tuntee tarvitsevansa apua ongelmassa, jota ei kukaan ulkopuolinen tunnu ymmärtävän. Niinpä ihminen tulee vertaistukiryhmään. Juuri nämä tapaukset ovat olleet sellaisia, että he eivät taatusti tunne saavansa tukea, vaan voivat kokea “vertaistuen” jälkeen elämäntilanteensa entistäkin ristiriitaisemmaksi. Siksi käy niin, että heidän ensimmäinen osallistumiskertansa jää viimeiseksi.


Vertaistuki
jähmettyy
kahvitteluksi

Olen käynyt kahdessa eri vertaistukea tarjoavassa yhdistyksessä eli yksinhuoltajien kerhossa Jämsässä ja huostaanotettujen lasten vanhempien ryhmässä Jyväskylässä.

Kokemukseni ovat huonoja. Lausunnollani muutun varmasti persona non grataksi joidenkin ihmisten edessä. Anyway, asia on tärkeä. Asiat puhuvat; en tässäkään ole niinkään kiinnostunut ihmisistä, enkä varsinkaan valheellisesta ja kierosta miellyttämisestä.

KUVASSA: Yhteiskunnan rakenteet voivat tukahduttaa ihmisiä. Kohtalontovereiden on pidettävä ääntä häkkiin ahdistettujen puolesta. (Kuva on eläinsuojeluyhdistys PETAn kampanjasta. Muutkin herättävät PETAn mainokset virittävät aktivismiin. Rohkeita teoksia muuten.)


Ensiksi minun täytyy kertoa se, että en edes odota itse vertaistuelta esimerkiksi emotionaalisesti mitään. En minä sellaista tarvitse. Sosiaalinen vertaistuki kiinnostaa minua kyllä, mutta se on rajoittunut siihen, että istumme yhdessä pöydän ääressä ja syömme kahvin kanssa pullaa.

Vertaistuen antajaksi olen sujahtanut aivan muita reittejä kuin säännöllisesti kokoontuvien yhdistysten kautta. Hoidan parhaillaan kotonani kahta kissaa, joiden omistaja on joutunut lähtemään viikkojen ajaksi pois kotoaan lapsen kiireellisen huostaanoton vuoksi. (Harmi, kun kameran akun laturi on hukassa; en voi nyt julkaista kissoista kuvaa.)


Omistaja joutuu huostaanottoon liittyviä asioita hoitaessaan olemaan poissa myös töistään. Mitenkähän siellä työpaikalla työkaverit pärjäävät, kun työtahti hänen alallaan on jo entuudestaan kovaksi mainostettu?

Heidän omistajansa vaiheista eli perhettä kohdanneesta huostaanotosta kerron joskus myöhemmin tässä blogissani.


Vertaistukea olen tarjonnut myös aiemmin. Yksinhuoltajakaveri vaikeroi, että hänellä ei ole auton korjaamisen tai jonkin muun yllättävän menon vuoksi varaa ostaa ruokaa viikonlopuksi. Minä lupasin hakea hänelle Vapaaseurakunnan ruoanjakelusta pari kassia elintarvikkeita. Niin tein, mutta kaveri ilmoittikin, että ettei hän ota ruokia, koska oli saanut järjestettyä itselleen rahaa. Siinä minä sitten olin, koko ajan kovaa vauhtia vanhenevien elintarvikkeiden kanssa.



Luterilaisen valtionkirkon ruoanjakelu oli minulle tuolloin lähes tuntematon asia, sillä Jämsänkosken seurakunta ei tuolloin jakanut EU- eli EY-ruokaa lainkaan. Jämsän seurakunta jakoi vain jämsäläisille.

KUVASSA: Jääkarhujen vertaistukiryhmä. Taisi mennä tässäkin ihan sirkukseksi. Eikös näidenkin pitäisi olla pikemminkin puhumassa pakenevan mannerjäätikön puolesta?


Jämsänkoskelaisten olisi ollut mahdollista saada EU:n tukemaa ilmaista ruokaa juuri siitä samasta paikasta, jossa yksinhuoltajien ryhmämme kokoontui. Mutta niin yksinhuoltajien kokoontumiset olivat tässäkin mielessä jotenkin niin aivottomia, että eipä paremmin tietävät tulleet ottaneeksi koskaan asiaa esiin.

Ei, vaikka taloudellinen selviäminen on yksinhuoltajien kipeä kysymys.

Huostaanoton kokeneiden perheiden Sukupuu ry:llä on hienot nettisivut. Pidän kovasti sivuston raikkaasta ulkoasusta.

Sivusto herätti toiveita, että toiminta olisi organisoitu tavoitteellisesti siten, että yhdistys pyrkisi pääsemään mahdollisimman vaikutusvaltaiseen asemaan huostaanotoista keskusteltaessa. Olisi hienoa, jos sekä yksinhuoltajilla että huostaanotetuilla olisi poliittista kunnianhimoa siten, että he olisivat halukkaita esiintymään asiassaan kunnallishallinnossa ja laajemminkin.


Ongelmia ei nimetä,
eikä ratkaisuja etsitä

Olin jo yksinhuoltajien toimintaa tarkkaillessani kovin hämmästynyt siksi, ettei heillä ollut minkäänlaisia poliittisia pyrintöjä. Kuulin kyllä joiltakin joskus älykkäitä ja jäsentyneitä mielipiteitä. Mutta ihmisille riitti se, että valitetaan ja purnataan omassa umpinaisessa piirissä.
Minusta taas älykkäällä kritiikillä ei ole mitään tehtävää, jos sitä ei päästetä avoimelle kentälle, ulos omasta pikku kerhosta, julkisuuteen, poliitikkojen ja viranomaisten ruodittavaksi.

Ja jos mielipide on erityisen valveutunut, siitä kannattaa kertoa suurelle yleisöllekin. Tällaisiakin mielipiteitä kuulin, mutta ihmiset vetäytyvät hienoine mielipiteineen anteeksi pyydellen piiloon.
Tajusin, kuinka vaarattomana ja mitättömänä kaupungin sosiaaliosaston byrokraattien täytyy yksinhuoltajien aktivismia pitää. Moinen kahvipöytäjutusteluun keskittyvä kerho ei voi olla mikään yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ja nimenomaan tuohon pitäisi aina pyrkiä.


KUVASSA: Just. Vertaistuesta mielestäni usein uupuu juuri tuo, humaanisuus. (PETA)


Vertaistuki nimittäin syntyy aina sivutuotteena, kun yhdessä TOIMITAAN yhteiskunnan rakentamiseksi.

Vertaistuki on mielestäni suorastaan huomaamaton asia, se ei ole yhteisön näkyvä julkisivu eikä myöskään kivijalka.

Kun puhutaan vertaistuesta, puhutaan siis oikeastaan poliittisesta vaikuttamisesta ja yhteiskunnan kriittisestä tarkastelusta.



Huostaanotto on vakava asia,
mutta ihmiset
tyytyvät terapoimaan itseään

Huostaanottoyhdistyksessä ilmeisesti koetettiin vääntää jonkinlaista vertaistukea. Yhdistyksen silloinen puheenjohtaja oli kiinnostunut draamaterapiasta. Yhdistys anoi RAY:lta avustusta, ja sai niin paljon, että puheenjohtajalle voitiin maksaa palkkaa draamaterapian ohjaamisesta.

Draamaterapian.


Huostaanotto ei ole ollut minulle niinkään emotionaalinen kuin yhteiskunnallinen ja siten siis sosiaalinen kokemus. Pystyn hyvin käsittelemään huostaanoton herättämät tunteet itse. Koen ongelmalliseksi aivan muut asiat. Ja ne ovatkin sitten todella vakavia ja vaikeita ongelmia. Nimittäin, yhdistyksen pitäisi tarkastella huostaanottoihin liittyvää lainsäädäntöä, lastensuojelulakia, jonka säätämisessä Suomen eduskunta on epäonnistunut.

Silti ihmisille näyttää riittävän se, että he kääntyvän sisäänpäin, tutkimaan omaa psyykeään, vaikka heidän pitäisi lastensa ja Suomen lasten turvallisuuden vuoksi oivaltaa ongelman yhteiskunnallisuus.

KUVASSA: Nakujen vertaisryhmä. Draamaterapiaa? (PETA)



Sukupuu ry:n pitäisi ehdottomasti virittää keskuudessaan asiantuntijuutta huostaanottojen purkamiseksi. Turhia huostaanottoja tehdään koko ajan. Niitä tehdään jo niin paljon, että ne uhkaavat suomalaisia lapsia.

Tukihenkilötoiminnasta kirjoitetaan muuten Suomen laissakin. Huostaanoton kokeneet perheet hyötyvät tukihenkilön tarjoamasta avusta. Siihen kannustaa lainsäätäjäkin.

Ongelma on myös se, että huostaanottoja jatketaan tarpeettoman kauan, jopa niissä tapauksissa, joissa osoittautuu että syyt pakkotoimenpiteeseen ovat alunperinkin puuttuneet.

Yhdistyksen toiminnan tärkein sisältö on mielestäni se, että yhdistys tarjoaa ihmisille vähintäänkin ohjausta ja keskusteluapua huostaanottojen katkaisemiseksi. Yhdistyksen pitää olla valonnäyttäjä tässä monimutkaisessa sosiaalisessa ongelmassa Jyväskylässä. Huostaanoton kokeneiden perheiden on voitava luottaa siihen, että he saavat yhdistyksestä älykästä apua. Nyt siitä ei ole havaintoa.

Yhdistys on kansalaistoimintaa, jonka pitää pystyä toimimaan vastavoimana
byrokraattiselle valtakoneistolle. Etenkin näissä tapauksissa, kun yhdistys on perustettu tietyn sosiaalisen ja yhteiskunnan rakenteista versoavan ongelman takia.