keskiviikkona, toukokuuta 27, 2009

Antonin isä Paavo on liian vanha

Toukokuun puolivälistä saakka suomalainen julkisuus on juhlinut sankari-isää, Paavo Salosta, joka onnistui lopulta tuomaan pikku-Antonin takaisin kotimaahansa Suomeen.

Mielestäni Salonen ja pojan rajanylityksessä piilottanut suomalainen konsulaatti toimivat oikein; he tekivät vain sen, mikä lienee ollut välttämätöntä pojan kannalta. Pojan lähihuoltajuus oli pariskunnan yhteydessä annettu isälle.

KUVASSA: Syökää kaalinlehtiä. Älkää pieniä lapsia. (Pippa Black, PETA)



Paavo Salosen periksiantamattomuus ja kaikki esteet voittava rakkaus poikaansa on tuonut hänelle julkisuudessa yksinomaan lämmintä ja myötäelävää kannustusta.

Mutta. Onko yhdessäkään asiaa käsittelevässä empaattisessa hehkutuksessa tajuttu, millaista Paavon ja hänen poikansa elämä tulee tästä lähtien olemaan suomalaisessa lastensuojelutyön käytännöissä? Lastensuojeluun on vakiintunut ajattelutapoja, joiden mukaan lasta suojellaan kaikelta mahdolliselta ilmassa leijuvalta uhkalta, mikä ei ole vielä edes konkretisoitunut todellisuudeksi.

Lastensuojelussa tehdään siis paljon sellaisia päätöksiä ja operaatioita, joita muissa elämänpiireissä nimitetään harhaluuloisuudeksi.

Antonin isä näyttää vanhalta ja rupsahtaneelta. Se antaa lastensuojelulle eli sosiaalityöntekijöille välittömästi syyn valpastua tarkkailemaan tätä pienperhettä.

Taitaapa sossun työkäytäntöjen mukaan Paavon naamataulusta näkyä sekin, että on ehkä joskus alkoholiakin nauttinut.

Suomessa on tapauksia, joissa isovanhemmat ovat taistelleet lastensuojelukoneistoa vastaan ja hävinneet, kun he ovat halunneet ryhtyä lapsenlapsensa huoltajiksi, sijaisvanhemmiksi.
Oikeuslaitoksemme on pitänyt parempana, että lapsi sosialisoidaan kunnan tai kaupungin sosiaalivirastolle ja sijoitetaan asumaan lastenkotiin ja mahdollisesti myöhemmin jonnekin vieraaseen sijaisperheeseen tai laitosmaiseen perhekotiin.


Nämä isovanhemmat ovat olleet hyväkuntoisia ja heidän elämänsä on ollut turvallista siten, että he ovat voineet tarjota lapsenlapselleen kodin, jossa on kaksi hoivaavaa aikuista. Ja ennen kaikkea, he ovat aina olleet osa lapsenlapsensa elämää ja pitävät yllä lapsen suhteita kaikkiin muihinkin lähisukulaisiin.

Tiedän myös tuoreen huostaanottotapauksen, jossa vanhemmat ovat kaikin tavoin normaaleja, hyviä vanhempia, mutta he ovat "vanhoja". Ja he ovat sentään lähes kaksi vuosikymmentä nuorempia kuin Paavo Salonen.

Pariskunnan tapaus kertoo paljon paikkakuntakohtaisesta mielivallasta lastensuojelussa. Lastensuojelussa on hirveän suuret erot maan sisällä sen mukaan, missä perhe sattuu asumaan.

"Ikääntynyt" pari tarjoaa lapsilleen sekä isän että äidin muodostaman ydinperheen; Paavo Salonen puolestaan joutuu puskemaan yksinhuoltajana.

Lastensuojelun asenteiden mukaan Paavo Salosen epäilyttävä heikkous on siis se, että hän vanhenee joka päivä. Hän on nyt 65-vuotias. Kun Anton varttuu teini-ikään, on kiireellinen huostaanotto helppo operaatio sosiaalityöntekijöille. Olen varma, että tuolloin löytyy lukuisia mahdollisuuksia viitata siihen, että isä on niin vanha, ettei pysty turvaamaan lapsensa kasvua ja kehitystä.


Suomessa ei ole tunnettu enää yli 15 vuoteen sitä mahdollisuutta, että lapsiperhe saisi kotiin kodinhoitoapua, vaikka perhe saattaisi hienosti pärjäillä ihan vähäisenkin kotiavun turvin.
Suomalainen sosiaalityö ottaa mieluummin lapsen kiireellisesti (eli väkivalloin, vanhempien tahdon vastaisesti) huostaan.


KUVASSA: Ehkä Antonin ja muiden suomalaisten lasten pitäisi sittenkin hakeutua turvaan Venäjälle. Nakitkin näyttivät olevan pulleita jo Neuvostoliiton aikana.


Siitä aiheutuvat suorat, välittömät kulut lienevät kymmenen kertaa suuremmat kuin mitä kunnallinen kodinhoitopalvelu maksaisi. Puhumattakaan siitä, mitä huostaanottoprosessi kaikkiaan maksaa, kun tutkitaan koko pakettia.

Lisäkuluja aiheuttavat esimerkiksi vanhemman ja järjestelmän välinen riitely eli lukuisat valituskierrokset ja hallinto-oikeuden käsittelyt.
Lapsi lisäksi horjuu aina jollain tavalla psyykkisesti, kun hän on riidan kohde eli uhri.


Aivan tavallista on, että huostaanoton aikana vanhempi joutuu sairauslomalle, eikä pysty antamaan parastaan myöskään "terveenä" työpaikalla ollessaan.


Tiedän useammankin vanhemman, jotka ovat huostaanoton aikana joutuneet vähentämään työntekoa eli luopumaan osasta palkkatuloistaan ja jopa lopettamaan työnsä kokonaan.


Huostaanotto tuottaa työttömiä vanhempia, sillä erittäin kiemuraisen viranomaisongelman ratkaiseminen vie vanhemmalta runsaasti aikaa ja voimavaroja.


KUVASSA: POIKANI TUUKKA 23.5.2009


Vanhemman on muokattava jopa työaikansa siten, että hän pääsee vierailemaan määrätyillä vierailuajoilla lapsensa luona lastenkodissa. Vierailuaikoja on vain parin tunnin ajan päivässä.

Omaa lasta ei saa käydä katsomassa silloin, kun kahdeksantuntinen työpäivä antaisi siihen mahdollisuuden.

Huostaanotto tuottaa työttömiä myös siten, että se lienee pahimpia mahdollisia meriittejä, kun ihminen hakee uutta työpaikkaa. Huostaanotto leimaa vanhemman eli perheen huoltajan moneksi vuodeksi eteenpäin.


Antonin
pitää päästä
Venäjälle turvaan!

Jos Anton ja Paavo Salosen tapausta tarkasteltaisiin lastensuojelussa vallitsevien asenteiden mukaan, iltapäivälehtien pitäisi kiljua: "Katsokaa tuota kääkkää! Miten tuollaiselle voi ikälopulle voi antaa viisivuotiaan pojan hoidettavaksi? Mikä vanhempi hän muka luulee olevansa?"

Paavo Salonen ei olisi enää juhlittu sankari. Minulle Salosen juhlinta ja ihmisten aito ilo on kertonut siitä, että tietämättömät ihmiset eivät tajua, millaiseen myllyyn Paavo ja Anton jatkossa mahdollisesti joutuvat.


Lastensuojelussa on jo nyt olemassa kaikki valmiudet luokitella Paavo Salonen lapselleen niin suureksi uhaksi, että "varhaisen puuttumisen" nimessä Anton on pelastettava kiireelllisen huostaanoton avulla.

Lastensuojelulakiin kirjattu "varhainen puuttuminen" antaa sosiaalityöntekijöille mahdollisuuden takertua vaikkapa siihen, että isä-Paavo vanhenee koko ajan.

Paavo Salosen vanhemmuutta raskauttaa sosiaalityöntekijöiden silmissä myös se, että hän on yksinhuoltaja. Yksinhuoltajat ovat sosiaalityön maalitauluja.


KUVASSA: Suomalaiset lapset lykkivät lylyä Venäjälle turvaan.

Laki olettaa, että sosiaalityöntekijät tarjoavat ennen huostaanottoa monipuolisesti perheelle avohuollon tukitoimia. Ihmettelen, mitä nämä avohuollon tukitoimet ovat, kun niitä ei ole tarjolla edes perheisiin, joissa on vain yksi vanhempi.

Ehkä niitä ideoidaan vasta sitten, kun teini on jo sen verran häiriintynyt, että opettajat eivät enää jaksa hänen kanssaan koulussa.

Minulla on kafkamainen tunne. Aivan kuin ihmisten kannustus ja vilpitön myötäeläminen ajaisivat Antonin ja isä Paavon suden suuhun. Heille käy vielä huonosti. Suomessa. Siihen ei tarvita edes Venäjää syntipukiksi.
Venäjäkin on lopulta pikku uhka lastensuojelun rinnalla.
* * * * * * * * * * * * *
Eurovaaliehdokas Johan Bäckman kirjoittaa päivittäin blogissaan Antonin sieppauksesta Suomeen. Hassua, että päädymme Bäckmanin kanssa samaan loppupäätelmään, mutta hyvin erilaisia reittejä. Olen joskus aiemminkin törmännyt tähän samaan hauskaan filosofiseen ilmiöön. Ihmisten ei siis tarvitse edustaa samaa ideologiaa, silti he kohtaavat toisensa risteävillä poluilla.