maanantaina, kesäkuuta 29, 2009

Markku Leskinen sai huomautuksen

Olen innoissani.

Haa, nyt minulla on mahdollisuus puhua tässä blogissani useiden keskisuomalaisten kuntien ja kaupunkien käyttämästä asianajajasta, joka taistelee lapsiperheitä vastaan Hämeenlinnan hallinto-oikeudessa. Sanotaan nimi heti tähän alkuun; en säästele nyt yhtään edes jännityksen pitkittämiseksi. Asianajaja on Markku Leskinen.


Toistan vielä: Markku Leskinen.

Markku Leskinen. Aaah. Aasianajaja.

Sosiaalityöntekijät ja esimerkiksi Jyväskylässä sijaitseva lastenkoti Mattila syöttävät hänelle tietojaan, joita hän latoo vanhempien kaatamiseksi oikeussalissa. Sosiaalityöntekijät haluavat voittaa oikeudessa kahdestakin syystä. Ensiksi, huostaanoton tehnyt sosiaalityöntekijä haluaa vierittää vastuun hallinto-oikeudelle. Oikeus vapauttaa sosiaalityöntekijän siitä, että hän on toiminut harkitsemattomasti ja tehnyt huonon ja peräti väärän päätöksen, kun se antaa siunauksensa sosiaalityöntekijän toiminnalle.


Toiseksi sosiaalityöntekijää kiinnostaa silkka vastuusta luopuminen, eli hallinto-oikeus ikään kuin ottaa hoitaakseen hänen työnsä. Kun oikeuslaitos päättää ottaa lapsen huostaan, sosiaalikoneisto siirtää pienetkin lapset asumaan jonnekin satojen kilometrin päähän omasta kodistaan. Kiireellisen huostaanoton tehnyt kunnan oma sosiaalityöntekijä voi huokaista helpotuksesta: päästiinpä siitäkin.

Kaukana laitosoloissa (eli ylitäydessä "perhekodissa") asuvat lapset eivät enää oikeastaan kuulu kenellekään sosiaalityöntekijälle. Perhekodit tarjoavat usein huonon kasvuympäristön, mutta kauas omasta kotikunnastaan kyyditetty lapsi on kaiken normaalin ja arkisenkin sosiaalityön ulkopuolella. Hänestä ei välitä enää kukaan.

Vain omat vanhemmat ja omaiset, jotka joutuvat koko ajan taistelemaan pysyäkseen edes itse tolpillaan, sillä asetelma on niin likainen, härski, ristiriitainen ja julman epäoikeudenmukainen.

Suomen Asianajajaliitto on antanut huomautuksen Jyväskylässä asianajotoimistossa työskentelevälle Markku Leskiselle. Leskinen lausui asiattomuuksia oikeussalissa oikeudenkäynnin aikana. No, tuo ei ole yllättävää. Vastaavia tarinoita huostaanottoja käsittelevistä oikeudenkäynneistä on paljon.

Aion pidellä vielä kädessäni tuota asiakirjaa, jonka Leskisestä valittanut sai postitse. Valittaja oli Hämeenlinnan hallinto-oikeudessa pidetyssä oikeudenkäynnissä todistajana. Hän todisti huostaanoton kokeneen perheen puolesta, sosiaalityöntekijöiden väitteitä vastaan.

Ladon siitä osia sanasta sanaan tähän blogiini.

Leskinen päästeli päästöjään todistajasta, joka on joskus aiemmin voittanut Leskisen hallinto-oikeuden istunnossa.


Todistaja sai vuosia sitten taisteltua huostaanotetun lapsensa takaisin oikeudenkäynnissä, jossa Leskinen edusti vihollisleiriä eli lapsiperheen kotikuntaa.

Huostaaotto on niin raaka lastensuojelun toimenpide, että tämänkin vanhemman lapsi ehti olla huostaanotettuna peräti kaksi ja puoli vuotta. Lapsi oli jo 16-vuotias, joten hän sai oman asianajajan. Hänen juristikseen lupautui ehkä Suomen paras alan asianajaja, Leeni Ikonen. Ikonen näytti kyntensä ja auttoi jutun voittamisessa. Lapsen huostaanottanut keskisuomalainen kunta ja käyttämä juristi Markku Leskinen kaatuivat.

Kerron jatkossa lisää Leskisestä. Hänessä on ainesta blogini staraksi! Valmista ja helposti siteerattavaa tekstiä riittää, sillä lastensuojelu tuottaa valtavasti kirjallisia arvioita, lausuntoja ja yleensäkin asiakirjoja, joilla on hyvä lukuarvo.

Minä katkaisin poikani huostaanottoprosessin niin aikaisin, että Jämsän kaupunki ei lähtenyt Hämeenlinnan hallinto-oikeuteen tappelemaan minua ja poikaani vastaan. En siis itse ole joutunut niiden niiden väitteiden kohteeksi, joita Leskinen muotoilee sosiaalityöntekijöiden voitontahdon pohjalta vanhemman nujertamiseksi.

Mutta pitää muistaa, että lastensuojelua tehdään Suomessa nimenomaan huostaanotoin ja huostaanotolla uhkaamalla. Eikä pelkästään lastensuojelua. Kaupungin sosiaalivirasto alkaa ilmaista kummallista ja erittäin epämääräiseksi jäävää "huolta lapsesta", kun se tajuaa, ettei päivähoitotoimisto ole pystynyt moneen vuoteen järjestämään edes päivähoitopaikkaa lapselle. Näin kävi minun ja poikani tapauksessa.

Joten me tapaamme oikeudessa, Markku Leskinen! Lapseni on vielä pitkään alaikäinen.

Huostaanotto on jännittävää ja seksikästä lastensuojelu-actionia. Se on sosiaalityöntekijän näkökulmasta niin kätevä keino kohottaa omaa ammattiprofiilia, että tätä virkamieskunnan itseterapointia saamme varmasti seurata vielä monta vuotta suomalaisessa sosiaalityössä.

tiistaina, kesäkuuta 23, 2009

Lapset! Varokaa diakonissoja!

Erolapsen huoltoa koskevan lain muutostarpeet ovat pohdituttaneet minua jo vuosikausia. Kun ryhdyin järjestämään silloin vauvaikäisen poikani huoltajuutta, elatusta, tapaamisia ja asumista sosiaalityöntekijän kanssa, havaitsin heti, kuinka onneton lainsäädäntö on.

Hämmentävää oli, että oikeastaan kukaan ei koskaan kritisoi lakia, vaan sitä pidetään itsestään selvyytenä, vaikka sen avulla järjestellään samalla peräti useiden ihmisten elinehtoja.

Minusta on hyvin mielenkiintoista se, että poikani kiireellinen huostaanotto ja sitä edeltäneet kaksi lastensuojeluilmoitusta ovat sittemmin olleet omiaan vahvistamaan käsitystäni siitä, kuinka lainsäätäjä ei ole aidosti onnistunut turvaamaan LAPSEN asemaa juridiikassa.


Laki on säädetty siten, että sen avulla on helppo antaa ymmärtää kuinka suomalainen yhteiskunta työskentelee lapsen puolesta, mutta käytännössä lapsen kustannuksella pönkitetään aikuisten etua.

Kiireellistä huostaanottoa edeltäneet ja tähän pakkotoimenpiteeseen johtaneet kaksi lastensuojeluilmoitusta kertovat hyvin, kuinka LASTENsuojelulaki on tarkoitettu aikuista, ei lasta varten.

Ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen teki 3.11.2007 päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen, koska juuri lounaaksi pihaan polkupyöräilleellä pojallani oli lounaalla nälkä. Ihmehän se olisi, jos ei nälkä olisi ehtinyt syntyä kolmen (3) kilometrin pyöräilyssä.

Toisen ja viimeisen lastensuojeluilmoituksen teki Jämsänkosken diakonissa Helena Salminen. En ole häntä koskaan tavannut, olen vain kerran käynyt Jämsänkosken seurakunnan viraston palvelutiskillä kyselemässä lapselleni päiväkerhoja. Poikani oli tuolloin jonottanut päivähoitopaikkaa jo yli puoli vuotta siitä lähtien, kun olimme muuttaneet Jämsänkoskelle.

Jämsänkosken seurakunnassa minua tuolloin palvellut nainen pahoitteli työkuormaansa, koska ei ehkä pysty niin tehokkaasti minua auttamaan kuin haluaisi. Työaikakin on vain puoli päivää jne.

Tajusin heti, että nainen taitaa puhua asioista, jotka ihan oikeasti vaikeuttavat asiakkaiden palvelua.

Lisäksi arvioin heti häntä katsellessa, että nainen on määräajaksi palkattu pätkätyöläinen. Se haisi jo kynnykselle, kun astuin seurakunnan virastoon sisään.

Virastosta poistuessani haisi jo sekin, että esimiehet puskevat pätkätyöläistä tekemään enemmän kuin hän ehtisi, jotta seurakunta huolisi hänet jatkossakin hoitamaan osa-aikaista määräaikaisuutta.

Sairaiden rakenteiden nuuhkiminen on mielestäni aina hyvin jännittävä. Niiden paljastaminen vastaa suorastaan hyvää viihdettä, kun kohteena on seurakunta ja kirkko, joka elää moraalioppiensa varassa.

Ymmärsin Jämsänkosken seurakuntaviraston toimintaa katselemalla, missä on vika. Palvelutiskille tuli ilmeisesti talouspäällikkö, mies, joka joutavanpäiväisesti notkisteli edessäni polviaanja heilutteli käsiään.

Huojahteli siis toimettomuuttaan.

Hänellä ei nähtävästi ollut parempaa tekemistä.

Näkemääni perustuen tein välittömästi johtopäätöksen, että tässä virastossa ei työnjako toimi. Verovaroin rahoitetun julkisyhteisön pitäisi pystyä toimimaan suorastaan esimerkkinä edistyksellisyydessä. Ihmisten välinen tasa-arvo on eräs sellainen mittari.

Totesin oitis, että minä haluan erota kirkosta. Välittömästi. Ja niin tein.

Tyydytyksekseni äijä näytti tosi hölmistyneeltä.

Jämsänkosken diakoniatyöntekijä Helena Salminen lausui lastensuojeluilmoituksessaan 13.2.2009, että olen tuskainen ja arvaamaton. Poikani oli sen takia välittömässä vaarassa, joten poliisit pistivät minut vielä samana päivänä käsirautoihin ja kantoivat lääkäriin. Lääkäri Ilkka Mikkonen totesi minut heti terveeksi, kun oli ensin vapauttanut minut Jämsän terveyskeskuksen putkasta.

Salminen oli saanut tämän arveluttavan psykologisoivan luonnehdinnan minusta Jämsän diakonissalta Marja-Leena Harjulta. Hän ei ollut itse välittänyt lähteä asiassa liikkeelle, vaan oli laittanut asialle kollegansa naapuriseurakunnasta.

Niin, olin eronnut kirkostakin eli Jämsänkosken seurakunnasta jo vuonna 2006. Salminen ei ole koskaan nähnyt saati tavannut minua.

Marja-Leena Harjulle olin seikkaperäisesti kertonut Jämsänkosken ja nyttemmin Jämsän kaupungin kyvyttömyydestä hoitaa ihan arkisia virka-asioita. Taivastelin kaupungin saamattomuutta järjestää päivähoitopaikka, vaikka lapseni oli tuolloin seissyt yhteensä yli kaksi vuotta jonossa. Olimme asuneet tuolloin Jämsänkoskella (ja nyttemmin yhdistyneessä Jämsässä) yli kolme vuotta.

Olin hakemassa Harjulta EU:n tukemaa ruokakassia, joten puheeni istui tilanteeseen paremmin kuin hyvin.

Ajatukseni oli tuolloin, kun raportoin kaupungin ongelmista diakonissa Marja-Leena Harjulle, että annan hänelle työnsä kannalta kiinnostavaa ja olennaista tietoa. Harju on sentään kaupungin koneistoa vastaavan julkisyhteisön eli seurakunnan virkamies. Hänen täytyy olla jo virkansa vuoksi hyvin informoitu ongelmista, joita esiintyy kunnallisen perusturvan puolella.

Käsitykseni mukaan hänen velvollisuutensa sosiaalivirkamiehenä on nostaa esiin yhteiskunnan sosiaalirakenteissa esiintyviä heikkouksia.

Tapahtumaketju on jotenkin niin nautittavan mehevä, että kirjoitan siitä vielä jatkossa paljon. Herkullista lukuaineistoa.

Tietysti analysoin molempien rouvien toimintaa Jämsän seurakunnalle osoittamassani valituksessa. Totta kai olen uutisoinut ja ruotinut suullisestikin diakonissoille lastensuojeluilmoituksen aiheuttamasta kiireellisestä huostaanotosta ja viidestä viikosta lastenkodissa - itse asiassa annan palautetta suoraan suullisesti paljon enemmän kuin keskiverto suomalainen.

Kehoitan jämsäläisiä lapsiperheitä varomaan Jämsän seurakuntaa. Se voi raunioittaa lasten ja heidän perheidensä tavallisen arjen.

Minulla on kummallinen kokemus kuinka diakonissat hakeutuvat suorastaan yhteistyöhön, kun käyttövoimana on silkka asenteellisuus. Jaksan edelleen hämmästellä sitä, kuinka Jämsän diakoni Marja-Leena Harju tempaisi sujuvasti soppaan myös Jämsänkosken diakonin Helena Salmisen. Ja kuinka Helena Salminen lähti ripeästi liikkeelle viemään "tietojaan" Jämsän kaupungin sosiaalityöntekijälle, jotta saatiin purskaistua lastensuojeluilmoitus.

Olin hämmästellyt diakoni Marja-Leena Harjulle Jämsän sosiaalityön ja koko sosiaaliosaston hoipertelua. Sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen olivat viikko aiemmin sanoneet minulle, että he alkavat valmistella poikani kiireellistä huostaanottoa. Olin tuolloin, 6.2.2009, saapunut Jämsän sosiaalityöntekijän vastaanotolle siksi, että kyselin toimeentulotuen perään.

Tuo vastaanotto oli jo kolmas, jonka olin varannut vajaan kahden kuukauden aikana puuttuvan toimeentulotuen takia.

Oikeastaan lapsiperheemme eli lapsilisän varassa, mutta se ei kiinnostanut vähääkään Jämsän sosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät olivat toimeentulotukea varten järjestämilläni istunnoilla valtavan tyytyväisiä, kun heillä oli puheenaiheenaan edellinen ja ensimmäinen lastensuojeluilmoitus. Sen oli tehnyt Jämsänkoskella sijaitsevan päiväkoti Koivulinnan johtaja Päivi Haikonen jo 3.11.2007, joten siitä oli vierähtänyt jo yli vuosi.

Lounasnälkää koskevan lastensuojeluilmoituksen takia edessäni istui siis kolmella toimeentulotukea varten järjestämälläni vastaanotolla kaksi sosiaalityöntekijää, kun normaalisti asiakkaan hoitaa yksi virkamies. Sosiaalityöntekijät olivat siis erittäin virittäytyneitä käsittelemään lastensuojelua, joten yhden kuukauden toimeentulotukea varten minun piti kolme kuukautta ja kolmen vastaanoton verran jutustella sosiaalityöntekijöiden kanssa. Sosiaalityöntekijöiden tarve lastensuojeluun kahmaisi tilan aiheelta, jonka vuoksi oli kertonut nämä kolme vastaanottoaikaa varanneeni.

En oikeastaan ihmetellyt, miksi sosiaalityöntekijät yhä jauhoivat lastensuojelun "tarpeesta", sillä eihän lapseni lounasnälkää koskevaa lastensuojeluilmoitusta koskaan käsitelty kanssani yhdessäkään palaverissa, jollaisen Suomen laki vaatii järjestettäväksi.

Sekään ei ole mikään ihme, etten koskaan päässyt hämmästelemään Jämsänkosken sosiaalivirkamiehille lastensuojeluilmoitusta, jonka päiväkodin johtaja oli tehnyt moisesta asiasta. Lounasnälkä kun on jokapäiväinen ja mielestäni hyvin toivottu ilmiö. Minua huvittaa ajatus, tekeekö päiväkoti Koivulinna lastensuojeluilmoituksen, jos lasta nukuttaa päiväkodin päiväohjelmaan kuuluvien päiväunien aikaan. Ilmeisesti tekee, sillä poikaani ei liene juurikaan nukuttanut, kun lapset kömpivät tunniksi päivälevolle.

Osasin ennustaa tulevan, kiireelliseen huostaanottoon johtaneen tapahtumaketjun jo ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Kerroin päiväkoti Koivulinnan johtajalle Päivi Haikoselle, että lounasnälästä tehdyssä lastensuojeluilmoituksessa ja etenkin ilmoituksen jälkikäsittelyssä on outo sivuhaju.

keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009

Lapsi hyötyy, kun äiti väistyy

Ideani erolapsen huollon sopimisesta on jo vuosia vanha.

Kirjoitin edelliskerralla yleisön osaston kirjoituksesta (HS 5.6.2009), jossa esitettiin Suomeen ns. Norjan mallia, jossa käräjäoikeus hyödyntää päätöstensä tueksi muitakin asiantuntijoita kuin vain kunnan sosiaalityöntekijöitä.
Mallia ehdottavat mielipidetekstissään Bodil Rosengren ja Heljä Sairisalo Yhden vanhemman perheiden liitosta.

Minun mallini puolestaan vahvistaisi suoraan ja etenkin sivutuotteena seurausvaikutuksillaan lapsen asemaa. Tähän saakka lainsäätäjä on halunnut turvata vain oletetun parisuhteen aseman eli aikuisten edun.

Lakia pitää siis uudistaa siten, että jo ajattelutavan - asenteelliset - perusteet muuttuvat. Tähän asti on haluttu turvata aikuisten etu lapsen kustannuksella.

Esitän erolapsen huoltomallissani, että kumpikin vanhempi neuvottelee ja sopii itsenäisesti suoraan lapsen kanssa. Vanhemmat voivat toki halutessaan jutella ja sopia niin paljon kuin tahtovat. Sitähän ei estä kukaan. Päinvastoin, joidenkin vanhempien mielestä tällainen paradigman ja diskurssin muuttaminen saattavat parantaa heidän mahdollisuuksiaan keskinäiseen viestintään.


Lainmuutoksenihan vapauttaa ihmiset parisuhteesta, joka usein osoittautuu yllättäen suoranaiseksi esteeksi lapsen huollon järjestämisessä.

Lainsäätäjän tehtävä on mielestäni korostaa sitä, että lapsen elämästähän erolapsen huoltojärjestelyissä sovitaan. Siinä ei siis sovita esimerkiksi sitä, että mitä mieltä vanhemmat ovat menneestä liitostaan, parisuhteestaan ja ydinperhe-elämästään, vaikka nykyinen laki tähän suorastaan ihmiset ajaa.

Kun kumpikin vanhempi sopii itsenäisesti, ilman toisen vanhemman osallistumista, suoraan lapsensa kanssa lapsen elämän perusehtojen (huoltajuus, asuminen, elatus ja tapaamiset) järjestämisestä, se vahvistaa miehen eli isän asemaa. Se rakentaa uudenlaista isyyttä, se suorastaan luo aivan uuden isän.

Nykyisen lain suurin ongelma on mielestäni ehdottomasti siinä, että lainsäätäjä sälyttää naisen, äidin harteille vastuun huoltoneuvottelujen järjestämisestä ja neuvottelujen lopputuloksesta.


Miehen isyys kulkee siis tässä poikkeuksellisen kiusallisesti äitiyden kautta. Isyys on äitiydelle alisteinen ilmiö. Isi on apuäiti.

Mallini voi kuulostaa kovin idealistiselta. Miten pieni lapsi muka voisi olla neuvotteluosapuoli? Mielestäni se on vain tekninen järjestelykysymys.

Voi olla, ettei mallini välttämättä tuota yhtään käytännössä yhtään parempaa lopputulosta kuin nykylakikaan, mutta välitön hyöty ei voi ollakaan ainoa syy kehittää lainsäädäntöä.

Lapsi hyötyy siitä, että lakimuutokseni uudistaa rankasti ajattelutapojamme. Siten lapsi lopulta hyötyy varmasti myös käytännössä siten, että hänellä on vanhempien eron jälkeen molemmat vanhempansa elämässään mukana. Etävanhempi ei pääse selittelemään vastuuttomuuttaan ja passiivisuuttaan sillä, että lähivanhempi on ihan "hullu".

Näin vanhemmuus jakautuu tasapuolisemmin kahden eri sukupuolen välillä.

Vanhemmus ei ole parisuhde. Aikuisten on luovuttava píehtaroimasta parisuhteessaan. Voi kuulostaa yllättävältä, mutta lakimallini roolittaa vanhemmuuden uusiksi.

Ja se aktivoi vanhempia kantamaan vastuunsa. Se kannustaa aloitteellisuuteen ja toiminnallisuuteen.

PS. Harkitsen blogini nimen muuttamista. Muutos olisi pienuudestaan huolimatta progressiivinen, se ilmaisee ajatteluni kehityksen suunnan.

Yhteiskuntakriittinen feministi muuttuisi nimeksi Kriittinen feminismi. Se on minun ihan itse luomani ja rakentamani koulukunta. Sen paradigma, perusta, on että naiseuden käsite rakennetaan kulttuurissa äitiyden kautta. Naiseus rakentuu äitiydestä, mutta mieheys ei rakennu isyydestä.

Minulla on siis oma koulukunta feminismissä ja oma Lex Ruokamo eli ihan itse kehittelemäni uudistusesitys lasten huollon järjestämiseksi.

lauantaina, kesäkuuta 13, 2009

Sukupuoliroolit tulehduttavat erovanhemmuuden

Yhden vanhemman perheiden liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren ja toiminnanjohtaja Heljä Sairisalo kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipideosastossa 5.6.2009, että virkamiesten pitäisi toimia asiantuntijoina, kun eronneet vanhemmat riitelevät lapsistaan.

Nythän saattaa näyttää siltä, että sosiaalityöntekijä huolehtii työssään lastenvalvojana lapsen edusta, mutta käsitystä eivät tue tilastot. Päinvastoin.

Erolasten asemassa on jotain todella pahasti vialla. Suurimmalla osalla erolapsista ei ole enää eron jälkeen normaalia, riittävää ja ongelmatonta yhteyttä etävanhempaansa, joka ei enää asu perheessä.

Toiseksi, vaikka suurin osa etävanhemmista ei ole enää eron jälkeen kunnolla ja terveesti yhteydessä lapsiinsa, he eivät enää jostain kumman syystä huolehdi edes lapsen elatuksesta eli nyky-yhteiskunnassa yhä tärkeämmäksi käyvästä taloudellisesta asemasta.


Miehet ryhtyvät keräämään rahansa omaan elämäänsä, omaan kassaansa. Lapsille sitä ei enää riitä, koska siitä saa vastata lähivanhempi.

He ryhtynevät keräämään rahansa omaan elämäänsä, omaan kassaansa. Lapsille sitä ei enää riitä, koska siitä saa vastata lähivanhempi.

Lapsen lähivanhempi on yhä useimmiten äiti, eli nainen joka saa pienempää palkkaa kuin mies. Työmarkkinat ovat Suomessa poikkeuksellisen sukupuolittuneet, kun tilannetta verrataan muihin Euroopan maihin.

Näyttää siltä, että vallassa olevien asenteiden (normien) mukaan yksinhuoltajaperheelle on luonnollista suistua alempaan sosioekonomiseen luokkaan, vaikka hintana saattaa olla lapsen tuleva ammatillinen ura. Huono-osaisuuden on havaittu tutkimuksissa periytyvän useilla tavoilla.

Rosengren ja Sairisalo ovat älykkäästi poimineet erään keskeisimmistä yhteiskunnallista ongelmista, jonka ratkaiseminen kehittää koko suomalaista yhteiskuntaan kaikkein tehokkaimmin. Yksinhuoltajuus on kaikkein merkittävin lapsiköyhyyden synnyttäjä. Yksinhuoltajien lapset ovat myös yliedustettuna lastensuojelun tilastoissa.

KUVASSA: Suomen lainsäädäntö on onnistunut luomaan eroaville vanhemmille rakentavan neuvotteluympäristön. (Julisteet mainostavat härkätaisteluja Valladolidissa 1896 ja Bayonnessa 1897.)


Ehdinkin pitkään hämmentyneenä miettiä sitä, mihin tällainen suomalaisten lasten tarkoituksellinen ja päämäärähakuinen jaottelu sosioekonomisesti parempiin ja huonompiin johtaa.

Minulle ei ollut kovin suuri yllätys, kun jouduimme lastensuojelun vyöryn kohteeksi ensin Jämsänkosken ja sittemmin Jämsän sosiaalitoimessa. Ensin päiväkoti Koivulinna tekee komean lastensuojeluilmoituksen poikani lounasnälästä.

Tajusin heti, että nyt on jouduttu sellaiseen junaan, joka ei pysähdy sellaisilla asemilla kuin järki, puolueettomuus ja itsekritiikki.

Ihmiset tarvitsevat hyviä vihollisia. Ne eivät oikeastaan ole vihollisia ollenkaan, sillä ne ovat täysin vaarattomia. Siksi hyvien vihollisten kanssa on helpompi tapella, kuin todellisten uhkien kanssa. Oikeasti vaaralliset asiat kun muodostuvat usein tabuiksi, joiden lähestymistäkin pelätään.


Yksinhuoltajien lapset ovat tällaisia hyviä vihollisia, joiden kimppuun kuntien sosiaalitoimetkin käyvät hämmästyttävän halukkaasti. Sosiaalialan ammattilaiset ja koko muu yhteiskunta tietävät, että vanhempien eroaminen tuottaa suuren määrän erilaisia sosiaalisia ongelmia. Jotain on siis pahasti vialla YLEISESTI VALLITSEVISSA ajattelutavoissa, jotka liittyvät sekä naisen ja miehen väliseen dynamiikkaan että vastuunkantamiseen lapsista.

Rosengren ja Sairisalokin ovat tämän havainneet, mutta heidän analyysinsä ja johtopäätöksensä ovat pinnallisia. He tulevat ehdottaneeksi oikeastaan vain sellaisia toimenpiteitä, joilla voidaan torjua sosiaalityöntekijöiden tekemiä typeryyksiä. Tämä Yhden vanhemman perheiden liiton terävä kärkihän ehdottaa Suomeen Norjan mallia, jossa käräjäoikeuden tuomari voisi päättää lapsen asumisesta ja muusta huollosta asiantuntijavirkamiesten avulla kerätyn tiedon avulla.

Mallilla koetetaan vihdoinkin löytää objektiivinen reitti tutkia lapsen etua, kun hänen vanhempansa samaan aikaan tappelevat järkensä ja kohtuuden käsityksensä menettäneinä.

Rosengrenin ja Sairisalon ja heidän aatetovereidensa ansio on, että he ovat Suomessa ensimmäistä kertaa ratkaisemassa erolapsen asemaa siten, että he tunnustavat eroavien vanhempien riitaisuuden.

Suomen laki taas ei ota huomioon sitä, että kahden sukupuolen välinen riitely on raadollisimmallaan silloin, kun vanhemmat taistelevat lapsistaan. Myös Rosengrenin ja Sairisalon ajattelun heikkous on juuri tässä. Heidän ongelmanratkaisunsa jää vaillinaiseksi, koska he eivät tunnista ja nimeä itse ongelmaa: "äitiyden" ja "isyyden" jyrkkä sukupuolittuminen. Enkä tarkoita tässä biologista sukupuolittumista synnyttäjäksi ja siittäjäksi, vaan roolien rakentumista kulttuurisesti.


"Äitiys" on naista määrittävä metateema, jonka perustalle naisen koko yhteiskunnallinen asema rakentuu. Miestä ei lasten isyys määrittele. Isyys ei sulje miestä intiimiin ja ahtaaseen kodin sfääriin, vaan jopa sekin on ollut käsitteenä vapauttamassa miestä. Nimittäin, isyys on miehelle oikeutta toimia taivaallisen isämme jumalan (http://www.eroakirkosta.fi/) edustajana, uskonnollisen yhteisön isänä.

Mies on voinut tuntea olonsa turvalliseksi kaksoisroolissaan, sillä hän on ollut samalla myös taivaallisen isän poika, joka työskentelee yhteiskunnan, ei kodin ja perheen parhaaksi. Miehen isyys ja vastuullinen panos on siis suuntautunut yhteiskuntaan, ulos kodin hämäryydestä ja ahtaudesta.

Minun mallini erovanhempien riitoihin on jo pitkää ollut se, että itse neuvotteluasetelma pitää uudistaa. Nyt äiti ja isä neuvottelevat keskenään siitä, miten lapsen elämä eron jälkeen järjestetään. Sosiaalikoneisto myös jättää heidät hyvin yksin; he todella puurtavat näitä sopimuksia ilman juuri mitään tukea ja ulkopuolista näkemystä. (Eipä ihme, että eron jälkeen lapset suistuvat sosioekonomisesti alaspäin.)

Minun mielestäni neuvotteluasetelma pitää muuttaa radikaalisti siten, että kumpikin vanhempi ryhtyy neuvottelemaan ja sopimaan omalla tahollaan itsenäisesti suoraan lapsen kanssa. Neuvottelussa lasta auttaa ja edustaa esimerkiksi juristi.

Rosengrenin ja Sairisalon ehdottama Norjan malli ei toteutuessaan kehittäisi ajattelutapaamme itse vanhemmuudesta ja sen jakautumisesta, vaan sammuttaisi vain tulipaloja. Perusongelmahan on se, että miestä ei pidetä kunnollisena ja oikeana vanhempana. Vanhemmuus sysätään vastuineen mieluusti täysin naisen kannettavaksi.

Lasten ja kodin hoidon ajatellaan tuhoavan miehen aseman yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä.

On siis tehtävä ehdottomani mallin mukaisesti näkyväksi se, että mies on isänä vastuussa ja velvollinen nimenomaan lastaan kohtaan.

KUVASSA: Neuvostoliitto oli onnistunut rakentamaan rauhaa jo 19 vuoden ajan. Se on suunnilleen sama aika, kun suomalaiset erovanhemmat ehtivät riitelemään lapsestaan, ennen kuin hän saavuttaa täysi-ikäisyyden.

Lain nykyinen malli suhtautuu lapseen vihamielisesti. Se suorastaan usuttaa vanhemmat tappelemaan keskenään, ratkomaan loputtomiin parisuhteensa ongelmia.

Lainsäätäjän mielestä karillekin karahtanut parisuhde on tärkeämpi kuin lapsen (=ihminen) hyvä elämä ja tulevaisuus.

Minun mallini irrottaisi huoltoneuvottelut vallalla olevasta parisuhdeparadigmasta. Norjan mallissa ei onnistuta porautumaan näin syvälle.

Mallini on edustamani (äitiys-)kriittisen feminismin tuote.

Vapauttakaa naiset "äitiydestä", jolla ei yleensä ole mitään tekemistä itse lapsen vanhemmuuden kanssa!


Lähde: Uusi käsittelytapa huoltokiistoihin, Bodil Rosengren & Heljä Sairisalo, HS Mielipide 5.6.2009.


perjantaina, kesäkuuta 12, 2009

Kontrolloiva asiantuntija kurittaa lasta

Lastensuojelussa on vahvistumassa ajatus, että lapsia on ryhdyttävä aiempaa kovemmin kontrolloimaan, omina yksikköinään, ei osana perhettään. Lastensuojelu siis vinoutuneesti näkee lapsen itsenäisenä toimijana, vaikka hänellä ei ole valtuuksia toimintaan. Näin rakennetaan ideologiaa, jossa lapsi on irrallinen yksikkö, joka ei kuulu perheelleen, vaan - hämmentävästi - valtiolle.


Mustat, totalitaristiset ja väkivaltaiset asenteet uivat salaa, hivuttamalla, yhteiskunnan käytäntöihin, kuten lastensuojeluun.


Lastensuojelun vinoutunut kehitys uhkaa siis kaikkia suomalaisia lapsia, kaikenlaisissa perheissä ja kodeissa. Ei pelkästään ongelmaperheitä.


Sosiaalinen auttamishalu rapistuu samalla, kun sitä muunnetaan asiantuntijoiden kontrollivallaksi.


Kontrollivallan eräs ulottuvuus on aina se, että se pyrkii rankaisemaan ja sakottamaan. Lastensuojelutyö ei voi avoimesti kertoa rankaisevansa lapsia, joilla on ilmennyt "tarvetta suojeluun", vaan tekee sen kätketysti. Turhat ja ylipitkät huostaanotot ovat äärimmäisen tuntuvia rankaisutoimia, jotka kurittavat ja ojentavat suoraan ja tuntuvasti erityisesti lasta. Huostaanotto ja asuminen konemaisessa lastenkodissa on nähtävä nimenomaan lapsen rankaisemiseksi.


Asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät, kuuluu tunnettu hokema. Olen samaa mieltä. Miksi alkaisimme tulkita kaunistellen asioita parhain päin, jos kerran on kärsittävä huonoista vaikutuksista ja seurauksista?

Samaan aikaan, kun lapselle luodaan lastensuojelussa asemaa kontrollin eli rankaisemisen kohteena, lapsen ja hänen elämänsä tulkitseminen ja povaaminen uskotaan erilaisten "asiantuntijoiden" haltuun. Asiantuntijavalta vahvistuu. Sosiaalityöntekijä on tällainen asiantuntija.

Löysin sattumalta irrallaan vaeltaneen lehtileikkeen, jonka olin leikannut talteen sanomalehti Keskisuomalaisesta. Tutkijatohtori Timo Harrikari puhuu jumalaisia, komeita ja ah, niin osuvia ajatuksia lastensuojelun nykytilasta ja lähivuosien kehityksestä. (Valitettavasti en löytänyt lehtijuttua internetistä.)

"Lapsi- ja nuorisopolitiikassa on siirrytty kohti toimintatapaa, jossa eriarvoisuuden ja köyhyyden kysymykset ovat marginaalisia." (KSML 10.10.2008)


Tällainen epäsosiaalinen ajattelutapa on mielestäni uhka myös tavallisille, hyvinvoiville keskiluokan perheille. Jos lastensuojelutyön arvoissa on vikaa, kaikki lapsiperheet saavat pelätä.

Kontrollivalta on aina elämälle vierasta ylivaltaa, joka käsitykseni mukaan sopii harvinaisen huonosti perhe-elämän kehittämiseen. Perheen tukemisen pitäisi kuitenkin olla nykyisen lastensuojelulainkin mukaan kaiken lastensuojelutyön päämäärä.

Perheitä hakataan päähän lastensuojelulain yksityiskohdilla. Sosiaalityöntekijöillä ja esimerkiksi päiväkodin henkilöstöllä on oikeus tehdä tulkintoja.


Tyypillinen tulkintojen valtaan perustuva menetelmä oli avoimesti käytössä lastenkoti Mattilassa vielä äskettäin. Pientä lasta kuulusteltiin "pesässä", jossa aikuinen kirjasi ylös kaikki "paljastukset", joita pahaa-aavistamaton lapsi kertoi vanhemmistaan. (Lienee muuten tämän blogini ansiota, että pesä on räjäytetty palasiksi.)

Kirjoitan jatkossa lisää Harrikarin oivalluksista. Valoa pimeyteen! Väkivalta on nujerrettava.
 
 
Lähde: Huoli ja taivastelu eivät nyt riitä, toimittaja Anita Kärki, Keskisuomalainen 10.10.2008.

tiistaina, kesäkuuta 09, 2009

Poliisi hoitaa lapsemme

Lastensuojelu on kehittymässä yhä juridisemmaksi. Lastensuojelutyötä tehdään lyömällä perheitä Suomen laki -kirjalla. Työtä eivät siis enää tee niinkään sosiaalityöntekijät ja hoitajat, vaan poliisi.

Sosiaalityö ja lapsia päiväkodeissa, lastenkodeissa ja terveydenhuollon laitoksissa hoitavat ammattilaiset luopuvat hämmästyttävän halukkaasti omasta asemastaan lastensuojelussa.

Mistä se kertoo?

Eivätkö naiset tunnekaan itseään riittävän vahvoiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi näillä äitiydestä versovilla sosiaali- ja hoiva-aloilla?

Eikö äitiys sittenkään riitä lasten parissa tehtävää työtä normittavaksi perustaksi yhteiskunnallisella tasolla?

Milloin sairaanhoitajat alkavat luovuttaa työtään ja asemaansa lainsäädännölle, jonka avulla voidaan kätevän teknisesti karsia kaikki sellaiset ihmiset, joille ei hoitoa anneta?

"Lapsen etu" on byrokratisoitumassa hyvin paperinmakuiseksi virkamiestyöskentelyksi. Jo nyt on Suomessa tilanne, että sosiaalityöntekijän ei tarvitse työskennellä lapsen ja perheen hyväksi mitenkään, vaikka Suomen lastensuojelulaki puhuu avohuollon tukitoimien tärkeydestä.
Sosiaalityöntekijälle riittää, että hän voi turvautua pakkokeinoihin. Laki kyllä muistuttaa, että huostaanotto on äärimmäisin keino, johon turvaudutaan vasta viimeisenä.



Sosiaalityössä huostaanotosta on kuitenkin muodostumassa sosiaalityöntekijälle keino hankkia sankaruutta. Sen avulla virkamies saa kunniamerkin "taisteluistaan rintamalla".

"Avohuollon tukitoimi" näyttää olevan lähinnä se, että sosiaalityöntekijä pyytää kaksi poliisia mukaansa ja tekee yllätysrynnäkön lapsen kotiin. Lapsi kaapataan sosiaalityöntekijän autoon ja hänet kyyditään lastenkotiin. Lastensuojelutarve on näin hoidettu.
Yllätyshyökkäys kotiin onkin ainoa "lastensuojelutyö", mikä voidaan kuukausia kestävän huostaanottoprosessin aikana tunnistaa. Sosiaalityöntekijän ei tarvitse puuttua tämän jälkeen lapsen ja perheen elämään oikeasti mitenkään. Kaikki puuttuminen ja huostaanottoprosessin hoitaminen on nimittäin niin näennäistä.

Tutkijatohtori Timo Harrikari väittää, että lastensuojelutyötä tehdään kriisiasenteilla. Sosiaalityöntekijät siis kuvittelevat, että lapselle on jo ehtinyt tapahtua jotain peruuttamattoman törkeää. Jostain syystä sosialitoimen ei tarvitse alkaa kysellä itsekriittisesti, onko Suomen lain edellyttämiä avohuollon tukitoimia hoksittu tarjota perheelle lainkaan.
Harrikarin mielestä poliisista ollaan muovaamassa uudella tavalla lapsuuden ja nuoruuden asiantuntijaa. "Lapset ja nuoret nähdään yhä enemmän kontrollin kohteena. [...]", Harrikari sanoo. (KSML 10.10.2008)

Voisi luulla, että sosiaalityöntekijät alkavat innokkaina työskennellä vanhempien ja lapsen kanssa viimeistään silloin, kun kiireellinen huostanotto on tehty. Mutta ei. Sosiaalityöntekijöiden panostus vanhemmuuden ja lapsen elinolojen kohentamiseen voi olla entistäkin passiivisempaa. Onhan lapsi nyt lastenkodissa, joten ongelma on ratkaistu. Kun virkamies on saanut oman psyykensä rauhoitettua, lastensuojelulle ei ole enää käyttöä.

Sosiaalityöntekijä työskentelee huostaanoton aikana lapsen ja vanhempien kanssa lähinnä vain siksi, että hän saa itseään ja sosiaalitoimea rauhoittaakseen kirjallisia merkintöjä tapausta koskeviin papereihin.

maanantaina, kesäkuuta 08, 2009

Lastenkoti vaurioittaa työntekijää

Kuinka paljon lastensuojelutyön ongelmat johtuvat siitä, että lastensuojelussa työskentelevät eivät ole järjestäneet palautejärjestelmää työpaikalleen?

Lastensuojelun käytännöissä ja lastensuojelulaissa on niin paljon vikaa, etteivät ne voi tuottaa kohteilta eli asiakkaiksi joutuneilta kansalaisilta muuta kuin kielteistä palautetta. Niinpä työntekijöiden olisi viritettävä edes oma talo, oma virasto, sellaiseksi, että siellä positiivisetkin, elämää rakentavat ajatukset, pääsisivät esiin.

Nyt Suomeen on onnistuttu rakentamaan valtava koneisto, lastenkotien (eli "perhetukikotien") ja perhekotien verkosto, jossa kaikilla on paha olla. Niin työntekijöillä kuin lapsillakin. Millaista suomalaisten rahojen haaskausta!

Miksi lastensuojelussa työskentelevät myyvät työnsä, huolenpitonsa ja empaattiset kykynsä byrokratialle, viranomaishallinnolle inhimillisesti tarkasteltuna polkuhintaan?

Miksi lapsia rakastavat eivät hinnoittele työtään arvokkaammin? Miksi he eivät panosta nimenomaan lahjakkuuteensa eli siihen, että heillä halu työskennellä lasten kanssa? Mitä moinen tuhlaus, välinpitämättömyys ja oman työn väheksyntä kertovat laajemmin yhteiskunnastamme? Kuinka kylmä suomalaisten yhteisö todella on?

Alan työntekijöillä on yllättäviä ongelmia suhtautumisessaan omaan ammattiasemaansa. Kielteistä, suoraa tai kätkettyä, palautetta tulvii vastaan joka puolelta. Hämmästyksekseni olen havainnut, että henkilökunta ei pysty edes keskenään viestimään kannustavasti ja rakentavasti. Tuki ja lämpö leviäisivät myös jaloissa pyöriviin lapsiin.

Rakentavan viestinnän ja laajemminkin toiminnan puute juontavat juurensa tietysti lastensuojelun vikoihin. Lastensuojelun ammattilaisia uhkaa nykykäytäntöjen vuoksi passivoituminen ja välinpitämättömyys, eli byrokraattinen tasapuolisuus, neutralius ja objektiivisuus.

Lastenkodeissa ei ole oivallettu, että byrokratian toimintatavat ja ajattelumallit eivät sovi työhön, jossa aikuisen on voitava edustaa lapselle puuttuvaa vanhempaa.

Olen syvästi vieläkin järkyttynyt siitä kaikesta, mitä näin ja koin lastenkodissa. Ensiksikin minua kauhistutti se, että pidetäänkö tällaisia toimintapoja tosiaan ihanteena, joita esitellään valtion ja kuntien auktoriteeteiteilla kaikille asiakkaina oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Lastensuojelun kenttä on hoidettu Suomessa niin huonosti, että se tuottaa valtavia ristipaineita. Sekavuutta. Häiriöitä. Miten suomalainen hyvinvointivaltio on voinut tuottaa jotain tällaista? Alan ammattilaiset tulevat lopulta purkaneeksi lastensuojelun kohteeksi joutuneisiin lapsiin ja vanhempiin sellaisia paineita, jotka eivät liity kyseisiin perheisiin ja heidän tarpeisiinsa.

Olen havainnut, että esimerkiksi lastenkodissa saattaa olla krooninen pula myönteisestä puheesta eli kannustavasta ja empaattisesta palautteesta. Ja nyt en tällä kertaa tarkoita ainoastaan lapsia, jotka joutuvat elämään lastenkoti-nimisessä virastossa, vaan lastenkodissa työskenteleviä aikuisia.

Työntekijät eivät saa normaalia ja arkista ihmisten välistä palautetta ehkä mistään, jos henkilökunta ei tietoisesti ryhdy suhtautumaan toisiinsa terapeuttisemmin.

Lastenkoti on epäelämää, se on aivan oma yhteiskuntansa omine sääntöineen ja lakeineen, jotka elävät omaa elämäänsä nimenomaan suljetussa laitoksessa. Tässä en ota kantaa, ovatko säännöt ja käytännöt hyviä vai huonoja. Se ei ole pointtini. Korostan sääntöjen ja aivan erityisesti niiden perustana olevan ajatus- ja asennemaailman poikkeavuutta.

Niinpä lastenkotiin olisi henkilökunnallekin luotava oma terapeuttinen järjestelmänsä, jolla pidetään yllä työntekijöiden hyvinvointia.

Työ lastenkodissa on jo työntekijöille itselleen outoa, sillä laitos elää lapsiperheen näkökulmasta hyvin kummallista elämää. Lastenkodin työntekijät kertovat auliisti tavoitteekseen sen, että lapsi vieraannutetaan vanhemmistaan, perheestään, kodistaan ja omaisistaan. Henkilökunta ei tuota salaile, vaan sanoo sen ääneen, niin omituinen kuin tuo lastensuojelun päämäärä onkin.


Ja silti lastenkodin virallinen nimi on perhetukikoti. Naurettavaa.

Elämä "perhetukikodissa" on eristäytynyttä ja piilottelevan salaista siten, että koskaan muulloin lapsi ja perhe eivät joudu sellaista ajanjaksoa elämään. Elämän jokapäiväiset pikku asiat ovat yhtäkkiä salassa pidettäviä; lastenkodin asiakkaita sitoo vaitiolovelvollisuus.

Salailun aiheuttamaa stressiä lisää se, että usein lastenkodissa asuvat pikkukoululaiset eivät halua paljastaa koulutovereilleen, että ovat joutuneet laitokseen. Pikku lapsi elää hyvin raskasta kaksoiselämää, sillä muuta järkevää vaihtoehtoa ei ole. Koulussa alkaisi muuten loputon nälvintä.

Kuinka moni aikuinen muuten jaksaisi elää päivästä toiseen moista skitsofreenista elämää, kahdessa eri roolissa?

Työpaikka lastenkodissa ei voi olla vaikuttamatta ihmisen psyykeen, kun lastensuojelua tehdään nykykäytännöillä. Ehkä tähän saakka on ajateltu, että vaikutus on myönteiseen suuntaan. Pitäisikö siis olla huolissaan alalle tulevien lähtötasosta? Alalle valikoitavien kriteereistä?

Onkin ollut mielenkiintoista tarkastella lastenkodissa työskentelevän psyykkistä olemusta ja motiiveja. Hän edustaa niin tuntematonta ja tavalliselle arjelle vierasta maailmaa, että lastenkodin työntekijästä on helppo - lastensuojelun omien käytäntöjen mukaisesti - hahmottaa stereotyyppinen ja sarjatuotantomainen käsitys.

Laitos luultavasti jollain tavalla leimaa lastenkodissa työskentelevän. Polttomerkki lienee oleellinen osa hoitotyötä tekevän virkamiehen "ammattitaitoa".

Kun lapsi otetaan kiireellisesti eli vanhempien tahdon vastaisesti ja poliisien avustuksella huostaan ja kyyditään lastenkotiin aina vähintään moneksi viikoksi, asetelmaa voisi ehkä läheisimmin verrata ihmisen määräämiseen pakkohoitoon mielenterveydellisistä syistä.

Eikös pakkohoitomääräys annettu viime syksynä Ruovedellä lukiolaispojalle, jonka
koulukiusaajat onnistuivat mustamaalaamaan kouluampujaksi? Poika kertoi tarinansa viime tiistaina Ajankohtaisessa kakkosessa. Ruovesi on tahrinut maineensa tapauksen takia.

Olen ollut tunnistavinani huostaanottojen ja koulukiusaamisen välillä yhtäläisyyttä. Niiden perustassa on jotain samaa.

Hm... Olenkin äärettömän kiinnostunut siitä vaiheesta, kun pääsen sukeltamaan koulumaailmaan eli kun poikani aloittaa peruskoulun. Olen silloin hyvin utelias havainnoija. Ja selkeäsanainen.

keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009

Tragikoominen lastensuojelun avohuolto

Lastensuojelun kohteeksi joutuneet perheet pelkäävät.

Lastensuojelu ei rakenna turvallisuuden tunnetta, koska se ei ole kehitä lapsen ja hänen perheensä koti- ja elinympäristöä paremmaksi. Ei, vaikka sosiaalityöntekijät voisivat pienillä parannuksilla saavuttaa tuntuvia muutoksia.

Kuntien lastensuojelu ei halua tarjota avohuollon tukitoimia. Puhumattakaan siitä, että kuntien virkamiehet ja poliitikot ryhtyisivät näitä tukitoimia itse progressiivisesti ideoimaan, kehittämään ja jatkojalostamaan.


Minä ihmettelen sitä. Kyse on kuitenkin aina kunkin huostaanotettavan lapsen ainutlaatuisesta lapsuudesta. Ajasta, jota hän ei saa takaisin.

Aikuiset osaavat olla pöyristyttävän härskejä, kun pitäisi lukea lapsen tarpeita. Niitä samoja, tuttuja tarpeita, jotka ovat kaikilla ihmisillä lapsuudessa.


Suomessa elää yhä vanhempiensa vammauttamia sukupolvia. Lapsia, joita vanhemmat ja muut aikuiset eivät koskaan tunnistaneet. Aikuinen, jonka tarpeet on lapsena ohitettu, on prosessoi tiedostamattaan koko elämänsä pienenä (ja avuttomana) kokemaansa.

Lastensuojelulaki puhuu jo ensimmäisillä riveillään painokkaasti siitä, kuinka lastensuojelua tehdään nimenomaan avohuollon tukitoimia tarjoamalla, eikä siis ryöväämällä lapset kiireelllisen huostaanoton ja poliisivoimien avulla lastenkotiin. Onkin mielenkiintoista, mitä nämä paljon hehkutetut avohuollon tukitoimet ovat. Jämsän sosiaalityöntekijät hakivat kiireellisessä huostaanotossa poikani lastenkoti Mattilaan Jyväskylään.

Poika oli virkamiesten panttina ja lastensuojelun vinoutumien uhrina laitoksessa peräti viisi viikkoa. Tänä aikana sosiaalityöntekijät järjestivät minulle pari surkeaa palaveria, jossa he eivät osanneet oikeastaan edes kysyä mitään. Tiedonhankinta siis ontuu jopa kysely- ja haastattelutekniikkaa myöten. (Olen toimittaja, joten työni on aina perustunut ensisijaisesti ihmisten haastattelemiseen ja tiedon hankintaan.)

Kauhean, mielipuolisen ja farssimaisen prosessin lopputulos on, että saamme avohuollon tukitoimena 20 ilmaista liikuntakertaa.

Vau.

Meidän perheessä ei ole muuten koskaan kärsitty lihasten, kunnon ja terveyden heikkoudesta.

Tuokin lastensuojelun avohuollon tukitoimi on muuten käytännössä ilmainen Jämsän kaupungille, sillä kyse on kaupungin omistamasta liikuntapaikasta. Että tällainen lopputulos huostaanotosta, joka järkytti ja sokeerasi meitä, ja ympärillämme olevaa ihmispiiriä.

Jonkinlainen, joskin äärettömän - luvattoman! - hämärä ja epämääräinen, lopputulos oli myös se, että sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen joutuivat toteamaan kiireellisen huostaanottopäätöksensä turhaksi. Poikani viisi viikkoa kestäneen laitossijoituksen aikana ei löytynyt huostaanotolle perusteita.


Lastensuojelulaki nimittäin vaatii, että kun kunta ottanut lapsen lastensuojelun kohteeksi, lastensuojelun pitää jossain vaiheessa myös selkeästi päättyä. Mutta miten jokin voi päättyä, kun sen alku ja kulkukin on ollut niin epäselvä?

Perusteiden puute lapseni huostaanotolle ei varmasti johtunut siitä, että lastenkodissa ei olisi poikaani "tutkittu" ja "havainnoitu". Lastensuojelukoneisto suorastaan ahmii "tietoja" lapsiuhreistaan. Lastensuojelun etu on, että vanhemmat paljastuvat kelvottomiksi.

Lastenkoti on mitä mainioin paikka hankkia "tietoja" suoraan lapselta itseltään. Tätä mahdollisuutta lastenkodeissa (ja niitä vastaavissa perhekodeissa) käytetäänkin. Sosiaalityöntekijät kirjaavat lastenkodeissa tehtyjä "havaintoja" hakemuksiinsa, joissa he anovat jatkoaikaa huostaanotolle hallinto-oikeudesta.

Lapseni on suoriutunut tällaisesta lastensuojelun "tutkimusprosessista" . Hän on suorittanut tietyssä mielessä "hyvän lapsen" diplomin. Hänet on sertifioitu.

Aivan samoin minut on huostaanottoprosessissa todistettu hienoksi vanhemmaksi. (Naurettavaa.) Minusta ei löytynyt muuta vikaa, kuin se, että poikani kertoi Mattilan sosiaalityöntekijä Marjatta Visurille, että minua usein palelee kotona, enkä ole tarpeeksi iloinen.


Ymmärrän väitteen niin, että poikani tarkoitti niitä mielentiloja, joita minulla oli nimenomaan lastenkoti Mattilassa poikani luona vieraillessani.

Olen miettinyt, kuinka voin antaa hänen leikkiä toisten tavallisten lasten kanssa, joita ei ole koskaan "tarkastettu" eli heitä pakotettu virkamiesten pariin laitokseen "tutkittavaksi" (= tulkittavaksi). Hehän ovat tuntematonta maaperää ja siten täysin arvaamattomia! Heillä saattaa olla vaikka minkälaisia epämääräisiä ja selkeän traumaattisiakin kokemuksia kodistaan!

Sosiaalityöntekijät eivät näytä tietävän juuri mitään avohuollon tukitoimista eli mitä ne ovat ja miten niitä lastensuojelussa käytetään. Eräs huostaanotetun lapsen vanhempi ideoi ja kirjoittaa parhaillaan itse itselleen avohuollon tukitoimia. Hänen oma sosiaalityöntekijänsä kun ei ole siihen pystynyt pitkään jatkuneen huostaanoton aikana. Vanhempi tekee siis itse sen sosiaali- ja lastensuojelutyön, josta hänen sosiaalityöntekijälleen maksetaan palkkaa!

Vanhemman asianajaja kehotti vanhempaa rakentamaan luettelomaisen suunnitelman avohuollosta, koska sillä teknisesti sillä on ratkaiseva merkitys lapsen kotiuttamisessa. Tämäkään ei ole motivoinut ja herättänyt sosiaalityöntekijää ideoimaan perheelle suunnitelmaa tukitoimista!

Onhan lapsi nyt laitoksessa, joten kaikki on sosiaalityöntekijän mielestä hyvin.

Sosiaalityöntekijä ei ole nähtävästi koskaan lukenut Suomen lastensuojelulakia. Laki vaatii, että lastensuojelun on päämäärätietoisesti pyrittävä palauttamaan lapsi takaisin omaan kotiinsa.
Kiireellisiä huostaanottoja luonnehtii kaksi hämmentävää piirrettä: Ne ovat turhia ja lasta ei yritetäkään palauttaa takaisin oman perheensä pariin.


Lastensuojelu ei tahtoisi millään luopua saaliistaan.

tiistaina, kesäkuuta 02, 2009

Lastensuojelu pitää puhdistaa faktoilla

Lastensuojelun vääristymät pitää siivota avoimuuden ja tosiasioiden avulla. Se aiheuttaa hetkeksi sosiaalikoneistoon happimyrkytyksen; sen verran likaisessa ilmastossa lastensuojelua tehdään.

Lapsen huostaanottoa käytetään vanhempien moraalisena koulutuksena ja aivopesuna. Sosiaalityöntekijä haluaa ottaa lapset huostaan sellaiselta vanhemmalta, joka on "hankala" eli asiakas on kiinnostunut perehtymään sosiaalityön ja lastensuojelun perusteisiin. Oikeastaan voisi kuvitella, että virkamies olisi jopa mielissään siitä, että kuntalainen ja kansalainen on kiinnostunut hänen työstään ja sosiaalitoimen ajatus- ja asennemaailmasta.

Niin ei kuitenkaan ole, vaan suomalaiset virkamiehet ovat tottuneet alamaisiin, eivät kansalaisiin.

Virkamiestenkin olisi kuitenkin pikku hiljaa tajuttava, että alamaisestakin saattaa sukeutua kansalainen siinä vaiheessa, kun hän joutuu puolustamaan oman lapsensa etua. Alamainenkin ymmärtää kirkkaasti sen, että lastensuojelun virkakoneisto sitä ei takuulla tee.


Lastensuojelussa lapsesta tehdään härskisti vain aikuisten (lastensuojelun eri ammateissa työskentelevien virka- ja yrittäjänaisten) käyttöpääomaa. Lastensuojelun nappaama lapsi on voimakkaasti politisoitu kiistakapula, jonka avulla sosiaalikoneiston eri eturyhmät, jotka ovat aikuisten palkansaajien muodostamia kollegiaalisia tukiverkostoja, varmistavat asemiaan.

Naisen oikeutus valtaan liittyy äitiyden käsitteeseen. Nainen voi tuntea saaneensa oikeutetusti valtaa, jos hänen päätöksensä perustuvat äidin rooliin. Äitiys on naiselle turvallinen linkki yhteiskuntaan; muunlainen vallankäyttö on toimijana epävarmalle naissukupuolelle ongelmallisempaa. Kun turvana ei ole äitiyden roolimallia, nainen joutuu jopa pohtimaan työnsä perustaa, sisältöä ja päämääriä.

Naisten on kasvettava ulos äitiydestä, joka on yhteiskunnan rakenteita vääristävä, kaikkialle lonkeronsa ulottava metateema. Naisten on kasvettava sarjatuotteista aidosti uudistaviksi toimijoiksi.

Poistin blogistani eilen kirjoittamani jutun. Muokkaan (sensuroin) sitä ja julkaisen sen uudelleen.


Huostaanotettujen lasten vanhemmat pelkäävät niin sosiaalityöntekijöiden ja lastenkodin reaktioita niin paljon, että he joutuvat mallintamaan mielessään kaikki mahdolliset katastrofaaliset vaihtoehdot. Niinpä joku sosiaalityöntekijä tai lastensuojelulaitoksen työntekijä olisi saattanut yrittää vedota tähän blogiini, kun hän tuntee tarvetta "ojentaa" lapsen vanhempaa. Uskomaton kiertotie muuten!

Kaikki osapuolet tuollaisissa sananvaihdoissa kuitenkin aina tietävät, että minun kirjoitukseni ovat juridisesti minun vastuullani. Mutta lastensuojelu käyttää vanhempia tällä tavoin hyväkseen, viestinvieväjänä. Samalla saadaan uhkailtua niin huostaanotetun lapsen vanhempia kuin minuakin. Kätevää.


Vanhempi tosin helposti sokeutuu siten, että hän kuvittelee koneistosta tulevan uhkauksen koskevan häntä, vaikka tosiasiassa se on tarkoitettu minulle. Koneisto käyttää viestinviejänä huostaanotetun lapsen vanhempaa, jonka tiedetään kuuluvan ystävä- tai tuttavapiiriini.

Olen aiemminkin sensuroinut yhtä kirjoitusta, josta poistin erästä huostaanotetun lapsen vanhempaa koskevan tapauskertomuksen. Se on tarinana liikuttava ja kuohuttava.

Sosiaalikoneisto lukee blogiani. Kun teksti tekee kipeää, vika on tietysti tekstin sisällössä - ja varsinkin kirjoittajassa. "Tosiasiathan" ovat virkamiesten omaisuutta, yksinoikeus.

Jyväskylän kaupungin lakimies soitti minulle tämän blogini takia jo yli kaksi kuukautta sitten. Lastenkoti Mattila oli luetuttanut hänellä kirjoituksiani. Hymyilin mielessäni. Ounastelin, että taitaa kolahtaa Mattilan omaan nilkkaan. - Ja niin kävi. Lasten kuulustelumenetelmänä käytetty "pesä" lopetettiin oikeastaan heti.

Erään tuttavan lapsen huostaanottoa käsitellään Hämeenlinnan hallinto-oikeudessa lähitulevaisuudessa. Hän on saanut luettavakseen sosiaalityöntekijän kirjoittaman huostaanottohakemuksen ja sen perustana olevat sosiaalityöntekijöiden muistiinpanot. Materiaali on valheellista ja vääristelevää. Siitä ei voi tunnistaa vanhempia eikä heidän lapsiaan.


Hän koettaa saada hallinto-oikeuden käsittelystä pois lausunnot ja väittämät, jotka itse sosiaalityöntekijäkin on myöntänyt valheiksi. Vanhempi joutuu kirjoittamaan paljon tuossa tutkimus- ja analysointityössään.

Kannustan lujasti häntä aloittamaan oman blogin. Aion tukea ja auttaa häntä kaikessa mahdollisessa, missä voin, kun hän alkaa julkaista ajatuksiaan, havaintojaan ja kokemuksiaan.

Puhukaa. Kirjoittakaa. Analysoikaa. Se on hienointa, kehittyneintä sosiaalisuutta ja ainoa tapa rakentaa yhteiskuntaa.