maanantaina, kesäkuuta 08, 2009

Lastenkoti vaurioittaa työntekijää

Kuinka paljon lastensuojelutyön ongelmat johtuvat siitä, että lastensuojelussa työskentelevät eivät ole järjestäneet palautejärjestelmää työpaikalleen?

Lastensuojelun käytännöissä ja lastensuojelulaissa on niin paljon vikaa, etteivät ne voi tuottaa kohteilta eli asiakkaiksi joutuneilta kansalaisilta muuta kuin kielteistä palautetta. Niinpä työntekijöiden olisi viritettävä edes oma talo, oma virasto, sellaiseksi, että siellä positiivisetkin, elämää rakentavat ajatukset, pääsisivät esiin.

Nyt Suomeen on onnistuttu rakentamaan valtava koneisto, lastenkotien (eli "perhetukikotien") ja perhekotien verkosto, jossa kaikilla on paha olla. Niin työntekijöillä kuin lapsillakin. Millaista suomalaisten rahojen haaskausta!

Miksi lastensuojelussa työskentelevät myyvät työnsä, huolenpitonsa ja empaattiset kykynsä byrokratialle, viranomaishallinnolle inhimillisesti tarkasteltuna polkuhintaan?

Miksi lapsia rakastavat eivät hinnoittele työtään arvokkaammin? Miksi he eivät panosta nimenomaan lahjakkuuteensa eli siihen, että heillä halu työskennellä lasten kanssa? Mitä moinen tuhlaus, välinpitämättömyys ja oman työn väheksyntä kertovat laajemmin yhteiskunnastamme? Kuinka kylmä suomalaisten yhteisö todella on?

Alan työntekijöillä on yllättäviä ongelmia suhtautumisessaan omaan ammattiasemaansa. Kielteistä, suoraa tai kätkettyä, palautetta tulvii vastaan joka puolelta. Hämmästyksekseni olen havainnut, että henkilökunta ei pysty edes keskenään viestimään kannustavasti ja rakentavasti. Tuki ja lämpö leviäisivät myös jaloissa pyöriviin lapsiin.

Rakentavan viestinnän ja laajemminkin toiminnan puute juontavat juurensa tietysti lastensuojelun vikoihin. Lastensuojelun ammattilaisia uhkaa nykykäytäntöjen vuoksi passivoituminen ja välinpitämättömyys, eli byrokraattinen tasapuolisuus, neutralius ja objektiivisuus.

Lastenkodeissa ei ole oivallettu, että byrokratian toimintatavat ja ajattelumallit eivät sovi työhön, jossa aikuisen on voitava edustaa lapselle puuttuvaa vanhempaa.

Olen syvästi vieläkin järkyttynyt siitä kaikesta, mitä näin ja koin lastenkodissa. Ensiksikin minua kauhistutti se, että pidetäänkö tällaisia toimintapoja tosiaan ihanteena, joita esitellään valtion ja kuntien auktoriteeteiteilla kaikille asiakkaina oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Lastensuojelun kenttä on hoidettu Suomessa niin huonosti, että se tuottaa valtavia ristipaineita. Sekavuutta. Häiriöitä. Miten suomalainen hyvinvointivaltio on voinut tuottaa jotain tällaista? Alan ammattilaiset tulevat lopulta purkaneeksi lastensuojelun kohteeksi joutuneisiin lapsiin ja vanhempiin sellaisia paineita, jotka eivät liity kyseisiin perheisiin ja heidän tarpeisiinsa.

Olen havainnut, että esimerkiksi lastenkodissa saattaa olla krooninen pula myönteisestä puheesta eli kannustavasta ja empaattisesta palautteesta. Ja nyt en tällä kertaa tarkoita ainoastaan lapsia, jotka joutuvat elämään lastenkoti-nimisessä virastossa, vaan lastenkodissa työskenteleviä aikuisia.

Työntekijät eivät saa normaalia ja arkista ihmisten välistä palautetta ehkä mistään, jos henkilökunta ei tietoisesti ryhdy suhtautumaan toisiinsa terapeuttisemmin.

Lastenkoti on epäelämää, se on aivan oma yhteiskuntansa omine sääntöineen ja lakeineen, jotka elävät omaa elämäänsä nimenomaan suljetussa laitoksessa. Tässä en ota kantaa, ovatko säännöt ja käytännöt hyviä vai huonoja. Se ei ole pointtini. Korostan sääntöjen ja aivan erityisesti niiden perustana olevan ajatus- ja asennemaailman poikkeavuutta.

Niinpä lastenkotiin olisi henkilökunnallekin luotava oma terapeuttinen järjestelmänsä, jolla pidetään yllä työntekijöiden hyvinvointia.

Työ lastenkodissa on jo työntekijöille itselleen outoa, sillä laitos elää lapsiperheen näkökulmasta hyvin kummallista elämää. Lastenkodin työntekijät kertovat auliisti tavoitteekseen sen, että lapsi vieraannutetaan vanhemmistaan, perheestään, kodistaan ja omaisistaan. Henkilökunta ei tuota salaile, vaan sanoo sen ääneen, niin omituinen kuin tuo lastensuojelun päämäärä onkin.


Ja silti lastenkodin virallinen nimi on perhetukikoti. Naurettavaa.

Elämä "perhetukikodissa" on eristäytynyttä ja piilottelevan salaista siten, että koskaan muulloin lapsi ja perhe eivät joudu sellaista ajanjaksoa elämään. Elämän jokapäiväiset pikku asiat ovat yhtäkkiä salassa pidettäviä; lastenkodin asiakkaita sitoo vaitiolovelvollisuus.

Salailun aiheuttamaa stressiä lisää se, että usein lastenkodissa asuvat pikkukoululaiset eivät halua paljastaa koulutovereilleen, että ovat joutuneet laitokseen. Pikku lapsi elää hyvin raskasta kaksoiselämää, sillä muuta järkevää vaihtoehtoa ei ole. Koulussa alkaisi muuten loputon nälvintä.

Kuinka moni aikuinen muuten jaksaisi elää päivästä toiseen moista skitsofreenista elämää, kahdessa eri roolissa?

Työpaikka lastenkodissa ei voi olla vaikuttamatta ihmisen psyykeen, kun lastensuojelua tehdään nykykäytännöillä. Ehkä tähän saakka on ajateltu, että vaikutus on myönteiseen suuntaan. Pitäisikö siis olla huolissaan alalle tulevien lähtötasosta? Alalle valikoitavien kriteereistä?

Onkin ollut mielenkiintoista tarkastella lastenkodissa työskentelevän psyykkistä olemusta ja motiiveja. Hän edustaa niin tuntematonta ja tavalliselle arjelle vierasta maailmaa, että lastenkodin työntekijästä on helppo - lastensuojelun omien käytäntöjen mukaisesti - hahmottaa stereotyyppinen ja sarjatuotantomainen käsitys.

Laitos luultavasti jollain tavalla leimaa lastenkodissa työskentelevän. Polttomerkki lienee oleellinen osa hoitotyötä tekevän virkamiehen "ammattitaitoa".

Kun lapsi otetaan kiireellisesti eli vanhempien tahdon vastaisesti ja poliisien avustuksella huostaan ja kyyditään lastenkotiin aina vähintään moneksi viikoksi, asetelmaa voisi ehkä läheisimmin verrata ihmisen määräämiseen pakkohoitoon mielenterveydellisistä syistä.

Eikös pakkohoitomääräys annettu viime syksynä Ruovedellä lukiolaispojalle, jonka
koulukiusaajat onnistuivat mustamaalaamaan kouluampujaksi? Poika kertoi tarinansa viime tiistaina Ajankohtaisessa kakkosessa. Ruovesi on tahrinut maineensa tapauksen takia.

Olen ollut tunnistavinani huostaanottojen ja koulukiusaamisen välillä yhtäläisyyttä. Niiden perustassa on jotain samaa.

Hm... Olenkin äärettömän kiinnostunut siitä vaiheesta, kun pääsen sukeltamaan koulumaailmaan eli kun poikani aloittaa peruskoulun. Olen silloin hyvin utelias havainnoija. Ja selkeäsanainen.