lauantaina, kesäkuuta 13, 2009

Sukupuoliroolit tulehduttavat erovanhemmuuden

Yhden vanhemman perheiden liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren ja toiminnanjohtaja Heljä Sairisalo kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipideosastossa 5.6.2009, että virkamiesten pitäisi toimia asiantuntijoina, kun eronneet vanhemmat riitelevät lapsistaan.

Nythän saattaa näyttää siltä, että sosiaalityöntekijä huolehtii työssään lastenvalvojana lapsen edusta, mutta käsitystä eivät tue tilastot. Päinvastoin.

Erolasten asemassa on jotain todella pahasti vialla. Suurimmalla osalla erolapsista ei ole enää eron jälkeen normaalia, riittävää ja ongelmatonta yhteyttä etävanhempaansa, joka ei enää asu perheessä.

Toiseksi, vaikka suurin osa etävanhemmista ei ole enää eron jälkeen kunnolla ja terveesti yhteydessä lapsiinsa, he eivät enää jostain kumman syystä huolehdi edes lapsen elatuksesta eli nyky-yhteiskunnassa yhä tärkeämmäksi käyvästä taloudellisesta asemasta.


Miehet ryhtyvät keräämään rahansa omaan elämäänsä, omaan kassaansa. Lapsille sitä ei enää riitä, koska siitä saa vastata lähivanhempi.

He ryhtynevät keräämään rahansa omaan elämäänsä, omaan kassaansa. Lapsille sitä ei enää riitä, koska siitä saa vastata lähivanhempi.

Lapsen lähivanhempi on yhä useimmiten äiti, eli nainen joka saa pienempää palkkaa kuin mies. Työmarkkinat ovat Suomessa poikkeuksellisen sukupuolittuneet, kun tilannetta verrataan muihin Euroopan maihin.

Näyttää siltä, että vallassa olevien asenteiden (normien) mukaan yksinhuoltajaperheelle on luonnollista suistua alempaan sosioekonomiseen luokkaan, vaikka hintana saattaa olla lapsen tuleva ammatillinen ura. Huono-osaisuuden on havaittu tutkimuksissa periytyvän useilla tavoilla.

Rosengren ja Sairisalo ovat älykkäästi poimineet erään keskeisimmistä yhteiskunnallista ongelmista, jonka ratkaiseminen kehittää koko suomalaista yhteiskuntaan kaikkein tehokkaimmin. Yksinhuoltajuus on kaikkein merkittävin lapsiköyhyyden synnyttäjä. Yksinhuoltajien lapset ovat myös yliedustettuna lastensuojelun tilastoissa.

KUVASSA: Suomen lainsäädäntö on onnistunut luomaan eroaville vanhemmille rakentavan neuvotteluympäristön. (Julisteet mainostavat härkätaisteluja Valladolidissa 1896 ja Bayonnessa 1897.)


Ehdinkin pitkään hämmentyneenä miettiä sitä, mihin tällainen suomalaisten lasten tarkoituksellinen ja päämäärähakuinen jaottelu sosioekonomisesti parempiin ja huonompiin johtaa.

Minulle ei ollut kovin suuri yllätys, kun jouduimme lastensuojelun vyöryn kohteeksi ensin Jämsänkosken ja sittemmin Jämsän sosiaalitoimessa. Ensin päiväkoti Koivulinna tekee komean lastensuojeluilmoituksen poikani lounasnälästä.

Tajusin heti, että nyt on jouduttu sellaiseen junaan, joka ei pysähdy sellaisilla asemilla kuin järki, puolueettomuus ja itsekritiikki.

Ihmiset tarvitsevat hyviä vihollisia. Ne eivät oikeastaan ole vihollisia ollenkaan, sillä ne ovat täysin vaarattomia. Siksi hyvien vihollisten kanssa on helpompi tapella, kuin todellisten uhkien kanssa. Oikeasti vaaralliset asiat kun muodostuvat usein tabuiksi, joiden lähestymistäkin pelätään.


Yksinhuoltajien lapset ovat tällaisia hyviä vihollisia, joiden kimppuun kuntien sosiaalitoimetkin käyvät hämmästyttävän halukkaasti. Sosiaalialan ammattilaiset ja koko muu yhteiskunta tietävät, että vanhempien eroaminen tuottaa suuren määrän erilaisia sosiaalisia ongelmia. Jotain on siis pahasti vialla YLEISESTI VALLITSEVISSA ajattelutavoissa, jotka liittyvät sekä naisen ja miehen väliseen dynamiikkaan että vastuunkantamiseen lapsista.

Rosengren ja Sairisalokin ovat tämän havainneet, mutta heidän analyysinsä ja johtopäätöksensä ovat pinnallisia. He tulevat ehdottaneeksi oikeastaan vain sellaisia toimenpiteitä, joilla voidaan torjua sosiaalityöntekijöiden tekemiä typeryyksiä. Tämä Yhden vanhemman perheiden liiton terävä kärkihän ehdottaa Suomeen Norjan mallia, jossa käräjäoikeuden tuomari voisi päättää lapsen asumisesta ja muusta huollosta asiantuntijavirkamiesten avulla kerätyn tiedon avulla.

Mallilla koetetaan vihdoinkin löytää objektiivinen reitti tutkia lapsen etua, kun hänen vanhempansa samaan aikaan tappelevat järkensä ja kohtuuden käsityksensä menettäneinä.

Rosengrenin ja Sairisalon ja heidän aatetovereidensa ansio on, että he ovat Suomessa ensimmäistä kertaa ratkaisemassa erolapsen asemaa siten, että he tunnustavat eroavien vanhempien riitaisuuden.

Suomen laki taas ei ota huomioon sitä, että kahden sukupuolen välinen riitely on raadollisimmallaan silloin, kun vanhemmat taistelevat lapsistaan. Myös Rosengrenin ja Sairisalon ajattelun heikkous on juuri tässä. Heidän ongelmanratkaisunsa jää vaillinaiseksi, koska he eivät tunnista ja nimeä itse ongelmaa: "äitiyden" ja "isyyden" jyrkkä sukupuolittuminen. Enkä tarkoita tässä biologista sukupuolittumista synnyttäjäksi ja siittäjäksi, vaan roolien rakentumista kulttuurisesti.


"Äitiys" on naista määrittävä metateema, jonka perustalle naisen koko yhteiskunnallinen asema rakentuu. Miestä ei lasten isyys määrittele. Isyys ei sulje miestä intiimiin ja ahtaaseen kodin sfääriin, vaan jopa sekin on ollut käsitteenä vapauttamassa miestä. Nimittäin, isyys on miehelle oikeutta toimia taivaallisen isämme jumalan (http://www.eroakirkosta.fi/) edustajana, uskonnollisen yhteisön isänä.

Mies on voinut tuntea olonsa turvalliseksi kaksoisroolissaan, sillä hän on ollut samalla myös taivaallisen isän poika, joka työskentelee yhteiskunnan, ei kodin ja perheen parhaaksi. Miehen isyys ja vastuullinen panos on siis suuntautunut yhteiskuntaan, ulos kodin hämäryydestä ja ahtaudesta.

Minun mallini erovanhempien riitoihin on jo pitkää ollut se, että itse neuvotteluasetelma pitää uudistaa. Nyt äiti ja isä neuvottelevat keskenään siitä, miten lapsen elämä eron jälkeen järjestetään. Sosiaalikoneisto myös jättää heidät hyvin yksin; he todella puurtavat näitä sopimuksia ilman juuri mitään tukea ja ulkopuolista näkemystä. (Eipä ihme, että eron jälkeen lapset suistuvat sosioekonomisesti alaspäin.)

Minun mielestäni neuvotteluasetelma pitää muuttaa radikaalisti siten, että kumpikin vanhempi ryhtyy neuvottelemaan ja sopimaan omalla tahollaan itsenäisesti suoraan lapsen kanssa. Neuvottelussa lasta auttaa ja edustaa esimerkiksi juristi.

Rosengrenin ja Sairisalon ehdottama Norjan malli ei toteutuessaan kehittäisi ajattelutapaamme itse vanhemmuudesta ja sen jakautumisesta, vaan sammuttaisi vain tulipaloja. Perusongelmahan on se, että miestä ei pidetä kunnollisena ja oikeana vanhempana. Vanhemmuus sysätään vastuineen mieluusti täysin naisen kannettavaksi.

Lasten ja kodin hoidon ajatellaan tuhoavan miehen aseman yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä.

On siis tehtävä ehdottomani mallin mukaisesti näkyväksi se, että mies on isänä vastuussa ja velvollinen nimenomaan lastaan kohtaan.

KUVASSA: Neuvostoliitto oli onnistunut rakentamaan rauhaa jo 19 vuoden ajan. Se on suunnilleen sama aika, kun suomalaiset erovanhemmat ehtivät riitelemään lapsestaan, ennen kuin hän saavuttaa täysi-ikäisyyden.

Lain nykyinen malli suhtautuu lapseen vihamielisesti. Se suorastaan usuttaa vanhemmat tappelemaan keskenään, ratkomaan loputtomiin parisuhteensa ongelmia.

Lainsäätäjän mielestä karillekin karahtanut parisuhde on tärkeämpi kuin lapsen (=ihminen) hyvä elämä ja tulevaisuus.

Minun mallini irrottaisi huoltoneuvottelut vallalla olevasta parisuhdeparadigmasta. Norjan mallissa ei onnistuta porautumaan näin syvälle.

Mallini on edustamani (äitiys-)kriittisen feminismin tuote.

Vapauttakaa naiset "äitiydestä", jolla ei yleensä ole mitään tekemistä itse lapsen vanhemmuuden kanssa!


Lähde: Uusi käsittelytapa huoltokiistoihin, Bodil Rosengren & Heljä Sairisalo, HS Mielipide 5.6.2009.