keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009

Tragikoominen lastensuojelun avohuolto

Lastensuojelun kohteeksi joutuneet perheet pelkäävät.

Lastensuojelu ei rakenna turvallisuuden tunnetta, koska se ei ole kehitä lapsen ja hänen perheensä koti- ja elinympäristöä paremmaksi. Ei, vaikka sosiaalityöntekijät voisivat pienillä parannuksilla saavuttaa tuntuvia muutoksia.

Kuntien lastensuojelu ei halua tarjota avohuollon tukitoimia. Puhumattakaan siitä, että kuntien virkamiehet ja poliitikot ryhtyisivät näitä tukitoimia itse progressiivisesti ideoimaan, kehittämään ja jatkojalostamaan.


Minä ihmettelen sitä. Kyse on kuitenkin aina kunkin huostaanotettavan lapsen ainutlaatuisesta lapsuudesta. Ajasta, jota hän ei saa takaisin.

Aikuiset osaavat olla pöyristyttävän härskejä, kun pitäisi lukea lapsen tarpeita. Niitä samoja, tuttuja tarpeita, jotka ovat kaikilla ihmisillä lapsuudessa.


Suomessa elää yhä vanhempiensa vammauttamia sukupolvia. Lapsia, joita vanhemmat ja muut aikuiset eivät koskaan tunnistaneet. Aikuinen, jonka tarpeet on lapsena ohitettu, on prosessoi tiedostamattaan koko elämänsä pienenä (ja avuttomana) kokemaansa.

Lastensuojelulaki puhuu jo ensimmäisillä riveillään painokkaasti siitä, kuinka lastensuojelua tehdään nimenomaan avohuollon tukitoimia tarjoamalla, eikä siis ryöväämällä lapset kiireelllisen huostaanoton ja poliisivoimien avulla lastenkotiin. Onkin mielenkiintoista, mitä nämä paljon hehkutetut avohuollon tukitoimet ovat. Jämsän sosiaalityöntekijät hakivat kiireellisessä huostaanotossa poikani lastenkoti Mattilaan Jyväskylään.

Poika oli virkamiesten panttina ja lastensuojelun vinoutumien uhrina laitoksessa peräti viisi viikkoa. Tänä aikana sosiaalityöntekijät järjestivät minulle pari surkeaa palaveria, jossa he eivät osanneet oikeastaan edes kysyä mitään. Tiedonhankinta siis ontuu jopa kysely- ja haastattelutekniikkaa myöten. (Olen toimittaja, joten työni on aina perustunut ensisijaisesti ihmisten haastattelemiseen ja tiedon hankintaan.)

Kauhean, mielipuolisen ja farssimaisen prosessin lopputulos on, että saamme avohuollon tukitoimena 20 ilmaista liikuntakertaa.

Vau.

Meidän perheessä ei ole muuten koskaan kärsitty lihasten, kunnon ja terveyden heikkoudesta.

Tuokin lastensuojelun avohuollon tukitoimi on muuten käytännössä ilmainen Jämsän kaupungille, sillä kyse on kaupungin omistamasta liikuntapaikasta. Että tällainen lopputulos huostaanotosta, joka järkytti ja sokeerasi meitä, ja ympärillämme olevaa ihmispiiriä.

Jonkinlainen, joskin äärettömän - luvattoman! - hämärä ja epämääräinen, lopputulos oli myös se, että sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen joutuivat toteamaan kiireellisen huostaanottopäätöksensä turhaksi. Poikani viisi viikkoa kestäneen laitossijoituksen aikana ei löytynyt huostaanotolle perusteita.


Lastensuojelulaki nimittäin vaatii, että kun kunta ottanut lapsen lastensuojelun kohteeksi, lastensuojelun pitää jossain vaiheessa myös selkeästi päättyä. Mutta miten jokin voi päättyä, kun sen alku ja kulkukin on ollut niin epäselvä?

Perusteiden puute lapseni huostaanotolle ei varmasti johtunut siitä, että lastenkodissa ei olisi poikaani "tutkittu" ja "havainnoitu". Lastensuojelukoneisto suorastaan ahmii "tietoja" lapsiuhreistaan. Lastensuojelun etu on, että vanhemmat paljastuvat kelvottomiksi.

Lastenkoti on mitä mainioin paikka hankkia "tietoja" suoraan lapselta itseltään. Tätä mahdollisuutta lastenkodeissa (ja niitä vastaavissa perhekodeissa) käytetäänkin. Sosiaalityöntekijät kirjaavat lastenkodeissa tehtyjä "havaintoja" hakemuksiinsa, joissa he anovat jatkoaikaa huostaanotolle hallinto-oikeudesta.

Lapseni on suoriutunut tällaisesta lastensuojelun "tutkimusprosessista" . Hän on suorittanut tietyssä mielessä "hyvän lapsen" diplomin. Hänet on sertifioitu.

Aivan samoin minut on huostaanottoprosessissa todistettu hienoksi vanhemmaksi. (Naurettavaa.) Minusta ei löytynyt muuta vikaa, kuin se, että poikani kertoi Mattilan sosiaalityöntekijä Marjatta Visurille, että minua usein palelee kotona, enkä ole tarpeeksi iloinen.


Ymmärrän väitteen niin, että poikani tarkoitti niitä mielentiloja, joita minulla oli nimenomaan lastenkoti Mattilassa poikani luona vieraillessani.

Olen miettinyt, kuinka voin antaa hänen leikkiä toisten tavallisten lasten kanssa, joita ei ole koskaan "tarkastettu" eli heitä pakotettu virkamiesten pariin laitokseen "tutkittavaksi" (= tulkittavaksi). Hehän ovat tuntematonta maaperää ja siten täysin arvaamattomia! Heillä saattaa olla vaikka minkälaisia epämääräisiä ja selkeän traumaattisiakin kokemuksia kodistaan!

Sosiaalityöntekijät eivät näytä tietävän juuri mitään avohuollon tukitoimista eli mitä ne ovat ja miten niitä lastensuojelussa käytetään. Eräs huostaanotetun lapsen vanhempi ideoi ja kirjoittaa parhaillaan itse itselleen avohuollon tukitoimia. Hänen oma sosiaalityöntekijänsä kun ei ole siihen pystynyt pitkään jatkuneen huostaanoton aikana. Vanhempi tekee siis itse sen sosiaali- ja lastensuojelutyön, josta hänen sosiaalityöntekijälleen maksetaan palkkaa!

Vanhemman asianajaja kehotti vanhempaa rakentamaan luettelomaisen suunnitelman avohuollosta, koska sillä teknisesti sillä on ratkaiseva merkitys lapsen kotiuttamisessa. Tämäkään ei ole motivoinut ja herättänyt sosiaalityöntekijää ideoimaan perheelle suunnitelmaa tukitoimista!

Onhan lapsi nyt laitoksessa, joten kaikki on sosiaalityöntekijän mielestä hyvin.

Sosiaalityöntekijä ei ole nähtävästi koskaan lukenut Suomen lastensuojelulakia. Laki vaatii, että lastensuojelun on päämäärätietoisesti pyrittävä palauttamaan lapsi takaisin omaan kotiinsa.
Kiireellisiä huostaanottoja luonnehtii kaksi hämmentävää piirrettä: Ne ovat turhia ja lasta ei yritetäkään palauttaa takaisin oman perheensä pariin.


Lastensuojelu ei tahtoisi millään luopua saaliistaan.