keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

"Huonosta kodista" helvettiin

Vastoin vanhempien tahtoa huostaanotettu lapsi kärsii niissä oloissa, jonne hänet pakotetaan turvaan. Se on hämmästyttävää. Luulisi, että turvaan näyttävän poliisioperaation avulla pelastettu lapsi pääsee hyviin oloihin.

Eikä edes laitosasumisen pöyristyttävä vuorokausihinta riitä turvaamaan lapselle suotuisia kasvu- ja asumisoloja. Huostaanotettu lapsi kyyditään suljettuun laitokseen, jossa hoito maksaa 250-500 euroa vuorokaudessa.

Se on paljon se, sillä kiireellisesti huostaanotettu lapsi sijoitetaan laitokseen toistaiseksi. Lastenkoti Mattilassa minimiaika näyttää olevan viisi (5) viikkoa. Hintaa kertyy siis vähintään 8000 euroa.

Suomen hienoimmassa hotellissa, Kämpissä, kahden hengen huoneen saa alle 200 eurolla. Kämp sijaitsee Helsingin ydinkeskustassa.

Huostaanoton sivukulut ja seurausvaikutukset moninkertaistavat summan. Tavallista on, että huostaanotto esimerkiksi haittaa vanhempien työssäkäyntiä eri tavoin. Tiedän itse asiassa hämmästyttävän monta vanhempaa, jotka joutuivat luopumaan huostaanoton seurauksena työpaikastaan. Heitä on suhteettoman paljon, vaikka äkkiseltään voisi ihmetellä, että miten työssä käynti ja huostaanotto liittyvät toisiinsa.

Huostaanotetun lapsen elämä muodostuu ainutlaatuisen hirveäksi siitä näkökulmasta, että huostaanottoja tehdään turhaan, perusteetta ja mustamaalaavin oletuksin.

Lapsi riuhtaistaan ensin pois omasta kodistaan kiireellisen huostaanoton avulla. Toimenpide on monella mittarilla mitattuna väkivaltainen. Poliisit marssivat lapsen kodin olohuoneeseen ja valvovat, että sosiaalityöntekijät saavat rauhassa paketoida lapsen mukaansa.

Laki puhuu kaunistellen kiireellisestä sijoituksesta niin kauan kunnes hallinto-oikeus antaa päätöksensä huostaanotosta. "Huostaanotto" ilmaisee asian luonteen paremmin. Kysehän on pakkotoimenpiteestä.

Lapsi asuu kiireellisen huostaanoton ajan lastenkodissa. Lastenkoti voi hoidella lasta huoletta ensimmäiset kaksi kuukautta. Laitoksella lienee tuossa vaiheessa suorituspaineita vähemmän kuin koskaan, sillä kiireellinen huostaanotto on väliaikainen ajanjakso huostaanotetun lapsen elämässä. Lastenkodin ei tarvitse menestyä ainakaan lapsen hyvässä hoitamisessa.

Ja mitenpä lapsen hyvä elämä voisikaan olla lastenkodin henkilökunnan ja koko lastensuojelukoneiston päämääränä, koska kiireellisen huostaanoton kestäessä lastenkoti avustaa huostaanoton tehneitä sosiaalityöntekijöitä etsimällä kiivaasti vikoja lapsesta ja hänen vanhemmistaan. Lastenkoti haluaa siis olla hyödyksi, mutta ei lapsen edun näkökulmasta.


Lastenkoti haluaa auttaa nimenomaan toisia virkamiehiä, kollegoita.

Hyvä käytännön todiste tästä vallitsevasta ajattelutavasta oli esimerkiksi lastenkoti Mattilassa se, kuinka laitoksen työntekijöitä kiehtoi aikuisseura. "Aikuisseuran houkuttelevuus" tuli esiin uutisoinnissa, kun kesäkuun alkupuolella kerrottiin taaperoiden tarvitsemasta tuesta päiväkodista. Eira Suhonen tutki erityistä tukea tarvitsevia taaperoita, jotka ovat siis alle kolmevuotiaita. Hän havaitsi, että päiväkodeissakin aikuiset hoitajat pakenivat lasten luota aikuisten seuraan. Pienet lapset jäivät pärjäilemään yksin.

Aikuisseuran houkuttelevuudesta kirjoittaa myös Marjatta Kalliala kirjassaan Kato mua.

Jos päiväkodissa tapahtuu tuollaista, miten käykään lapsille lastenkodeissa? Siellä henkilökuntaan kohdistuva valvonta on erittäin vähäistä ja heikkoa. Käytännössä henkilökunnan kontrollointiin ja kurittamiseen voi ryhtyä vain joku erittäin hämäräksi jäävä valvontaviranomainen lääninhallituksessa.

Lääninhallitus ei ole edes yhtään uskottava kurinpalauttaja ja kriitikko. Eiköhän lastenkodeissa nähdä paljon vaivaa, että laitos antaa toisille viranomaisille itsestään mahdollisimman hyvän kuvan?

Kaikkein paras, suorin ja "luonnollisin" yhteys lääninhallituksen virkamiehiin on lastenkodin henkilökunnalla. He voivat työaikana ja palkkaa samalla nauttien hoitaa suhteitaan lääninhallitukseen.

Toiminnasta valittava vanhempi joutuu aina tekemään kaikki ponnistelunsa valittamisessa vapaa-ajallaan. Hänellä ei myöskään ole tukenaan koneistoa ja virkamieskollegoita, kuten lastenkodissa.

Sitä paitsi vanhemman täytyy aina tehdä kaikki kirjallisesti. Lastenkodin henkilökunta tavoittaa takuulla mutkattomammin toimintaansa valvovat virkamiehet lääninhallituksessa. Arvelen, että esimerkiksi kahvittelutuokiot ja jutustelu ovat suosittuja yhteistoiminnan muotoja.

Vanhemmat eivät uskalla arvostella lastenkodin toimintaa. Rangaistus seuraa. On vahvaa näyttöä siitä, että lastenkoti ryhtyy välittömästi rajoittamaan lapsen ja hänen vanhempiensa välisiä tapaamisia. Minun lapseni ehti olla lastenkoti Mattilassa vain viisi viikkoa, jona aikana jo alunperinkin hyvin rajoitetut tapaamiseni karsittiin kolmannekseen eli yhteen kertaan viikossa. Sosiaalityöntekijät Silja Juusela ja Minna Laurila-Paasonen ja lastenkoti Mattilan sosiaalityöntekijä Marjatta Visuri ja muu henkilökunta tunsivat tarvetta toimia nopeasti minun vierailujeni rajoittamiseksi.

Kiireellinen sijoitus kestää lain mukaan vain 30 vuorokautta, jolle sosiaalityöntekijä voi hakea hallinto-oikeudesta 60 vuorokautta jatkoaikaa. Yhteensä siis 90 vuorokautta eli kolme kuukautta. Tämän jälkeen a
lkaa kummallinen ajanjakso. Lapsi leijuu välitilassa, sillä lopullinen huostaanotto vaatii hallinto-oikeuden päätöksen. Lapsi asuu kiireellisen sijoituksen (eli "huostaanoton") päätyttyä vielä kuukausien ajan lastenkodissa pelkästään siksi, että perhe joutuu odottamaan hallinto-oikeuden käsittelyä.

Lastensuojelulaki antaa mahdollisuuden vapauttaa lapsi asumaan omaan kotiinsa odottelemaan hallinto-oikeuden käsittelyä. Vaikuttaa siltä, että sosiaalityöntekijät eivät kuitenkaan tällaiseen ryhdy. He eivät halua tukea perheen yhdistämistä, vaikka lastensuojelulaki hurskaasti olettaa sen olevan sosiaalityöntekijöiden päämääränä huostaanoton aikana.


Lasta ei päästetä asumaan omaan kotiinsa, vaikka kiireellisen huostaanoton aikana eikä sen jälkeenkään olisi selvinnyt mitään sellaista, mikä vahvistaisi huostaanoton tehneiden sosiaalityöntekijöiden väitteet. Lapsi halutaan pitää laitoshoidossa siksi, että kiireelliseen huostaanottoon sännänneet sossut odottavat toiveikkaina, että jotakin vikaa lapsesta vihdoinkin ilmenisi.

Sossut voivat luottaa siihen, että lastenkoti työskentelee heidän edukseen.

Toiminta on politisoitunutta ja toimintatavat edustavat totalitarismia. Ideana ei siis ole lapsen hoitaminen ja hänen perheensä hyvinvointi. Päinvastoin.

Mitä huonommin lastenkoti onnistuu lasta hoitamaan ja mitä paremmin lastensuojelu onnistuu eristämään lapsen ja hänen perheensä, sitä tehokkaammin lastensuojelu voi itse tuottaa "viallisia" lapsia ja vanhempia. Lastenkoti kirjaa halukkaasti muistiin nämä havaitsemansa "viat", jotta sosiaalityöntekijät voivat käyttää niitä vanhempia vastaan hallinto-oikeudessa.