tiistaina, heinäkuuta 21, 2009

Lastentarhanopettajat pirraavat

Tämä pohdintani lastentarhanopettajien ammatti-identiteetin kriisistä syntyi edellisen blogitekstin osasena. Poimin tämän tekstin pätkän omaksi jutukseen, oman otsikon alle.

Aiheesta tulikin meidän elämässämme suorastaan päivänpolttava. Sovin nimittäin eilen, että menemme tänään poikani kanssa tutustumaan esikouluun. Esikoulu sijaitsee aivan päiväkoti Koivulinnan kyljessä.


Kerroin eilen esikouluryhmän vetäjälle, että päiväkoti Koivulinnan johtaja teki pojastani lastensuojeluilmoituksen 3.11.2007. Johtaja Päivi Haikonen näyttää siinä kykynsä ns. varhaiseen puuttumiseen, joka on lastensuojelussa nykyään muodikas lähestymistapa. Haikonen raportoi lastensuojeluilmoituksessa, että pojallani on lounaalla nälkä. Niin, ei siis vaikkapa maanantainälkä, jota esimerkiksi koululaisilla on tavattu, vaan nälkä lounaalla.

Johtaja ei jostain syystä tehnyt lastensuojeluilmoitusta siitä, jos poikani oli mielellään nukahtanut päiväunien aikaan, eli ollut mahdollisesti väsynyt.

Kohta pääsen siis puhumaan jälleen lastensuojelusta eräästä peruspalvelun osasesta eli esikouluopetusta tarjoavan virkamiehen kanssa. Jännää! Lastensuojelu on nykyään otteiltaan sellaista, että esikoulu päivähoitoineen on kunnallisessa palvelutuotannossa todella vähäisessä asemassa. Niinpä näkisin, ettemme juurikaan käsittele esimerkiksi esikoulua, varhaiskasvatusta ja päivähoitoa. Nehän ovat vähäisempiä sivuseikkoja suomalaisen lapsen elämässä.

Päiväkodin johtaja Päivi Haikonen teki itse valinnan diskurssista, kun hän päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen lounasnälästä. Hän valitsi sen, että päivähoidon ammattilaisten ei tarvitse käydä edes alkeellista dialogia. Kukaan poikani ryhmässä työskennelleistä hoitajista ei kysynyt minulta, pojan vanhemmalta, että miksi poikani osallistuu innostuneesti päiväkodin lounasruokailuun. Eli miksi hänellä näyttää olevan nälkä.

Poikani oli juuri saapunut päiväkotiin polkupyörällä, polkemalla itse kolme kilometriä. Hän polkupyöräili paljon päiväkotiin.

Päiväkodin johtaja leimautuu mieluummin kunnan sosiaalikoneiston muihin virkamiehiin, kuin päiväkodissa hoidossa oleviin lapsiin. Johtajalle on tärkeämpää omia henkilökohtaisia suhteitaan kunnan muihin virkamiehiin kuin pitää esillä lasten tarpeita.

Kun työn päämäärät ovat noin hukassa ja vääristyneet, se voi kertoa kiinnostavasti yleisemminkin lastantarhanopettajien ammatti-identiteetin horjahtelusta. Väitän, että lastentarhanopettajat eivät ole osanneet luoda sisältöä ammattiinsa Suomessa, jossa lujasti uskotaan siihen, "ettei koulumaista opetusta pidä aloittaa liian aikaisin".

Liian aikaisin? Milloin se on? Eivätkö lastentarhanopettajat ole saaneet akateemisen koulutuksen juuri siihen, että he osaavat tarjota opetusta sopivalla tavalla. Miksi he ovat suostuneet siihen, että opetuksen sisällöstä on rajattu ankarasti ulos lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen opiskelu? Minusta ammattikunta lähtee mukaan käsittämättömään hölmöyteen, jos he näyttävät pitävän kunnia-asianaan, ettei alle esikouluikäisille opeteta kouluasioita.

Uskon, että heidän on jatkossakin vaikea mennä esittämään palkankorotustoiveita, sillä monikaan ei varmasti usko ammattikunnasta olevan mitään erityistä hyötyä päiväkodeissa. Lastentarhanopettajista saatava hyöty jää hämäräksi. Heidän työstään selviäisivät päiväkotien muutkin ammattikunnat, kuten lastenhoitajat.

Tosiasia kuitenkin on, että lastentarhanopettajan koulutuksen saaneet työntekijät eivät itsekään tunne voivansa antaa kunnon panosta lastenkasvatuksessa. On hämmentävää, miksi he eivät itse nouse ja lähde kehittämään omaa työtään. Jokainen ammattilainen voi jo ihan itse, omassa päiväkodissaan, työskennellä varmasti niin progressiivisella otteella kuin ikinä kehtaa. Mutta ehkä lastentarhanopettajille ei ole vielä tullut mieleenkään, että työtä voisi kehittää ideoilla, joiden toteuttaminen olisi lähes ilmaista.

Päiväkodit hyödyntävät lastentarhanopettajien koulutusta liian vähän. Koulutuksen ja roolin mukainen osuus jää hoitopäivän aikana tyypillisesti vain noin tunnin mittaiseksi askarteluksi. Tavallista taitaa olla, että päiväkoti järjestää askartelua aamulla noin yhdeksän kieppeissä. Monet lapset eivät siis ehdi tuohon puuhaan mukaan lainkaan, sillä he saapuvat päiväkotiin esimerkiksi kymmeneksi.

Olen usein lausunut ääneen suoraan päiväkodin ammattilaisille sen huomioni, että lastentarhanopettajien kapasiteetti on suomalaisessa hoitokulttuurissa täydellisessä alikäytössä. Heidän koulutustaan ja kykyjään OPETTAA lasta ei hyödynnetä. Olen tiivistänyt havaintoni seuraavaan ajatukseen: koulumainen opetus olisi aloitettava jo kolmevuotiaille. Heille alettaisiin opettaa systemaattisesti lukemista, laskemista ja kirjoittamista. Lastentarhanopettajat osaavat kyllä itse arvioida, millä tavalla pienille lapsille tietoa aletaan syöttämään.

Meillä on päiväkodeissa ammattikunta, joka ei ole pystynyt selkiyttämään työnsä kuvaa. Siksi lastentarhanopettajat pirraavat turhautuneina. Kumma kyllä, he ovat itse mieluusti vahvistamassa ideologiaa, että "pientä lasta ei pidä rasittaa koulutyöllä".

Lastentarhanopettajat oireilevat omaa "tarpeettomuuttaan" siten, että he koettavat pönkittää asemaansa sitten jossain muualla, jos oma työ lasten kanssa on järjestetty väärin.


Ammattikunta saattaa olla täysin tarpeeton päiväkodissa, jossa "opetusta" ei juuri ole. Niinpä he löytävät vahvistusta hoipertelevalle ammatti-identiteetilleen siitä, että lähtevät yhteistyöhön kunnan muiden sosiaaliosaston virkamiesten kanssa. Siinä he voivat vihdoinkin toimia "asiantuntijoina", kun eivät ole siihen omalla työpaikallaan, päiväkodissa lasten kanssa, halukkaita.