tiistaina, tammikuuta 26, 2010

Julkisuus puraisee




Suureksi ilokseni ja myös pieneksi yllätyksekseni voin kuuluttaa, että eräs mielenkiintoinen huostaanottotapaus on pääsemässä suureen kaupalliseen julkisuuteen.


Uskon, että haastattelun julkaisemisen jälkeen Jyväskylän lastensuojelu ei uskalla edes mainita perheen nimeä kammioissaan. Avoimesti esiintyvästä perheestä tulee varmasti tabu sosiaalikoneiston virkamiesten keskuudessa.


Käsittelin ja pakkasin viime yönä puoli kahteen saakka valokuvia juttua varten. Lähetin niitä sähköpostitse näytteeksi toimittajalle.


Lehti käyttää minun valokuvaamiani otoksia ja varmaan jotain löytynee perheen kotialbumistakin. Näin on pakko tehdä, koska perhe asuu [tähän iski sensuurisormeni väliin, sillä perhe haluaa pysyä tunnistamattomana mahdollisimman pitkään. Perhe joutuu ottamaan huomioon sen, että sosiaalikoneisto ryhtyy taistelemaan heitä vastaan, vaikka onkin jo kyseisen huostaanoton jo hävinnyt].
 Toimittaja soitti minulle eilen hiukan ennen viittä. Suloinen ihminen.

Olin juuri lähdössä viemään poikaani painiharjoituksiin. Lopulta seisoin vielä painimatollakin puhelin kädessäni ja pyysin valmentajalta kynää ja paperia kirjoittaakseni toimittajan yhteystietoja. Sovimme, että sähköpostitan vielä samana iltana näytteeksi valokuviani, mutta menimme silti poikani kanssa painista vielä laskettelurinteeseen.


Juoksen aina rinnettä ylös, hissilinjan vieressä. Nousen samaa matkaa ylös, kun poikani on hississä.


Joskus touhuni, tai pitäisikö todeta hyvältä vaikuttava kuntoni, herättää ihmetystä. Ylämäkijuoksu kun saattaa vaikuttaa rankemmalta kuin se onkaan.


Mukava toimittaja olisi ollut valmis matkustamaan luokseni heti tänään, mutta sitten aloimme laskea siihen käytettyä aikaa. Hänellä olisi mennyt lähes päivä pelkästään ajamiseen. Ja minullahan on sitä paitsi vain kuvat; haastattelun hän tekee itse haastateltavan kanssa.


Minua viehätti se, että lehden toimituksella on selvästi hyvät mahdollisuudet matkustaa, mennä paikan päälle, ihmisten luo. Tämän lehden toimittajilla on lupa siihen.



Kaikissa lehtitaloissa ei ole avoin ja suora ote juttuaiheisiin ja lähteisiin. Vihtiläinen, Nummelassa sijaitseva Karprint Oy kauniisti ilmaistuna hillitsee toimittajien työntekoa. Yritys edellyttää, että haastattelut tehdään puhelimitse. Puhelinkeskustelu on toisinaan kalpea aavistus siitä, mitä haastattelusta voisi tulla kasvokkain.


Koska toimittaja ei saa matkustaa, Karprint Oy joutuu jatkuvasti pyytämään käyttöönsä kuvia haastateltavien kotialbumeista. Eihän muuta kuva-aineistoa ole. Kuvituksen hankkiminen on toimittajalle suuri päänvaiva. On todella taiottava tyhjästä. Ja siinä on kyse kahden eri ammatin hoitamisesta.


Värikkäitä aikakauslehtiä kustantavassa lehtitalossa ei ole valokuvaajaa. Talon ainoita kameroitakin on toimittajien jonotettava. Kertoo paljon siitä, kuinka eristäytynyt yritys on.

Omien toimittajien liikkuminen avoimessa maailmassa, tavallisilla juttumatkoillaan, koetaan yrityksessä uhaksi.

Ei kommentteja: