tiistaina, tammikuuta 12, 2010

Olemme osa ongelmaa, jos emme ratkaise sitä

En ole oikein saanut kirjan tekstistä kiinni, kun olen lukenut Göran Schildtin kirjoittamaa kuvausta elämästään kreikkalaisella Leroksen saarella (Dianan Saari, Otava 1977). Kerronta jää mielestäni jotenkin ulkokohtaiseksi, mutta olen silti jatkanut sinnikkäästi. Puolivälikään ei kuitenkaan vielä häämötä.

Ilahduin, kun törmäsin vihdoinkin eilen illalla erääseen purevaan kohtaan. Schildt kammoksuu kreikkalaisten suhtautumista eläimiin ja mielisairaisiin.
Joo, olen itsekin kohdannut Kreikassa eläinten rääkkäystä, kun pieni äskettäin syntynyt kissanpentu oli heitetty kadulle odottamaan kohtaloaan. Ystäväni poimi sen ja alkoi hoitaa sitä kotonaan. Kisu kasvoi ja vahvistui, kun oli ensin sairastanut esimerkiksi silmätulehduksen.


Lisäksi pitää muistaa, että Kreikka on tullut Euroopassa kuuluisaksi siitä, että se kohtelee kelvottomasti maahan laittomasti EU:n ulkopuolelta tulevia pakolaisia.

(...) "Ilmastonsa ja ympäristönsä puolesta Leros voisi olla ihannepaikka psyykkisesti sairaille.

Todellisuus on valitettavasti kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Olen pari kertaa itsekin käynyt lääkäriystävieni kanssa mielisairaaloissa, missä sairaita kohdellaan kuin eläimiä, ja muutamat on kahlittu ketjuilla vuoteisiinsa. Sairaaloissa ei muuten tarvitse edes käydä ymmärtääkseen, että kaikki ei siellä ole oikealla tolalla. Koko Lakki [kaupungin nimi] kaikuu päivät pääksytysten mielisairaiden naisten ja lasten eläimellisistä huudoista, seikka josta saaren asukkaat eivät tunnu sanottavasti kärsivän, koska ovat tottuneet siihen niin etteivät sitä huomaakaan. Joskus lukee naiiveja selityksiä sille uskomattomalle seikalle, että Münchenin asukkaat vuosikausia saattoivat elää niin lähellä Buchenwaldin tuhoamisleiriä reagoimatta siihen. Itse asiassa me kaikki elämme lähempänä helvettiä kuin aavistammekaan, lähellä muiden ihmisten pohjatonta kärsimystä ja tuhoa. Meidän reaktioitamme ei ratkaise tragedian suuruus tai laatu, vaan se katsommeko olevamme oikeutettuja puuttumaan asioihin."
(ss. 60-61)

Schildt muotoilee ristiriidan tuossa lopussa hieman liian laimeasti. Kyse ei ole siitä, tunnemmeko olevamme oikeutettuja puuttumaan, vaan pikemminkin siitä, että ymmärrämmekö, puuttuminen on suorastaan velvollisuutemme. Ihmiset mielellään väistelevät velvollisuuksiaan.
Schildt julkaisi Dianan saaren jo 33 vuotta sitten. Kreikassa on edelleen ongelmia palvelun tason turvaamisessa julkisissa sairaaloissa, myös muissa kuin mielisairaaloissa. Ainakin joissakin osissa maata yksityiset sairaalat koettavat lähes tappaa hengiltä julkisen terveydenhuollon.
Illuusioita-blogissa kerrotaan myös samaisesta purjehtivan Schildtin kirjasta.