tiistaina, tammikuuta 05, 2010

Madonna, sä kourit ihanasti!

Television Teema-kanava näytti eilen illalla Madonnan Sticky and Sweet-kiertueen konsertin, joka oli kuvattu Buenos Airesissa, Argentiinan pääkaupungissa.

Madonnan viehätysvoima ei ole hänen älykkäissä yhteiskunnallisissa, poliittisissa tai edes filosofisissa lausunnoissaan, sillä niitä ei ole.

Hänellä ei näytä olevan edes mitään syvempää, piilotettua viestiä. Hän ei todellakaan ole kovin kiinnostunut ja kyvykäs tarkastelemaan ympärillään olevaa yhteiskuntaa tai vaikkapa maailman tilaa, vaikka hän mieluusti antaa ymmärtää olevansa globaalia myötätuntoa kantava nainen.

Hän ei ole kiinnostava pukeutumisen ja muun tyylin esikuva, koska hänellä ei ole tyylitajua. Yleensä kaikki, mitä hän vetää ylleen, on itse asiassa ällistyttävän rumaa. Tuossa tyylitajuttomuudessaan ja kovassa näyttämisen halussaan hän onnistuu silti - hämmästyttävää kyllä - vaikuttamaan erittäin keskinkertaiselta, keskiluokkaiselta, tavalliselta örveltävältä naapurinmuijalta.

Kun ei ole tyylitajua, niin ei sitten ole, eikä siinä auta edes kokeileva asenne ja avantgardistiset päämäärät.

Huomasitteko eilen ne karmeat pussihousut, jotka stara oli kääräissyt jalkaansa konsertin loppuosassa? Ne olivat niin löysät ja roikkuvat, että hänellä täytyi olla housuissaan iso, 55-kiloiselle (ja 55-vuotiaalle) lapselle suunniteltu vaippa, koska kymmenien tuhansien ihmisten edestä voi olla vaikea kipaista välillä wc:ssä kusella.

Madonna oli halunnut näyttää trendikkäältä. Hän koetti jälleen epäonnistuneesti todistella edelläkävijyyttään "muotihousujen" avulla. Avutonta. Hänellähän on tiukka kroppa; mielestäni on synti peittää sitä vaatteilla! Olkoonkin, että reidet ovat kyllä melko emäntämäiset...

Madonnan keskinkertaisuus on aina häirinnyt minua. Häntä ei voi kunnioittaa sen vuoksi, mitä hän haluaa tuoda itsestään julki lavalla tai lehdistötilaisuudessa. Hän on niin sairaan tavallinen ja keskiverto.

Mutta hänen työssään itse ydin on kunnossa. Piisit ovat hämmästyttävänkin hyviä.






Minun on pakko kertoa jälleen, miksi kirjoitan "piisi" enkä "biisi". Menin nuorena ja aloittelevana toimittajana haastattelemaan erästä Suomen eturivin feministiä, jolla oli tehnyt jo pitkän ja näyttävän uran Yleisradiossa toimittajana. En laita tähän hänen nimeään, sillä en tahdo, että blogiini päädytään hänen nimellään googlaamalla.

Hän kiukutteli minulle, että sanaa ei todellakaan kirjoiteta b:llä, vaan p:llä. Se kun on laina englannin kielen piece-sanasta. No, enpä ole koskaan nähnyt missään yhteydessä kirjoitettavan sitä kovalla peellä. Muistan hänen opetuksensa silti aina. Olen selvästi traumatisoitunut siitä.

Sama tiukkis ärsyyntyi siitä, että minulla oli hänen mukaansa niin perin huonot taustatiedot hänen urastaan. No voi jumalauta. Mistäpä olisin saanut hänen kaltaisestaan pikkujulkkiksesta tietoa, koska tärkeimmät saavutuksetkin ajoittuivat 60- ja 70-lukujen vaihteeseen? Olin kyllä lukenut Johan von Bonsdorffin kirjan "Kun vanha vallattiin" (Tammi 1986) ja arvelen yhä, että se olikin paras taustalähde. Tuskinpa olisin muuta löytänyt ennen internetiä.


Italian suomalaisten nettilehti Mansikka viittaa kiinnostavasti Bonsdorffin kirjaan. Mansikan toimittaja Ritva Viertola-Cavallari hehkuttaa Italiassa asuvan toimittaja Liisa Liimataisen saavutuksia valtauksen aikana.


Olin rajannut haastattelun paikallislehtimäiseen tyyliin siten, että olin kiinnostunut hänen nuoruuden vuosistaan, joita hän oli elellyt lehden levikkialueella. Paikallislehdessä ei ole tarkoitus luoda katsausta henkilöhistoriaan, vaan tutkia haastateltavan kytköksiä levikkialueeseen. Voi vittu, että minuakin alkoi ärsyttää...

Mimmi ei tajunnut ajatella sitä, että yksikään toinen minun sukupolvestani ja ikäluokastani ei tuntenut häntä. Hän oli jo tuolloin dinosaurus muinaisajoilta ja kapean kohderyhmän antiikkiesine. Minä sen sijaan olin hiffannut, että tässäpä kiinnostava pitkän linjan feministi haastateltavaksi.


Mutta kun ei osaa olla kiitollinen, niin sitten ei.


Tuossa haastattelussa ei muuten ollut kummoinenkaan homma selvittää sitä, että tämä jyrkän vasemmistolaiseksi profiloitunut aktivisti oli mennyt rakastumaan paikallislehden levikkialueella kesän työskennellessään työnantajaansa, KOP:n pankinjohtajaan. Se oli poliittisesti herkullinen yksityiskohta, josta en tietenkään kirjoittanut itse haastattelussa mitään. Minä tajusin äkkiä tietäväni hänestä jopa enemmän, kuin hän olisi halunnut kertoa.



Rakastan piisejä kuten Like A Prayer, Deeper and Deeper ja nopeaa tanssipiisiä Hanky Panky, jonka voi tanssia hyppien. Hänen hitaat kappaleensa ovat lähinnä kidutusta. Live to Tell toimii, kun ajaa autoa ja katsoo ohikiitävää tykkylumista metsää tai pakkasyön tähtikirkasta taivasta. (Kirjoitin tähän ensin, että kun istuu auton takapenkillä, mutta se olisi jo melkoista totuuden romanttista vääristelyä. En koskaan istu auton takapenkillä. Ajaminen jää aina porukassa minun hommakseni, enkä muista koskaan sitä valittaneeni. Viime viikonloppunakin puskin reilussa vuorokaudessa 1500 kilometriä.)

Mutta nyt paljastan, mikä on Madonnan todellinen valtti.

Se, mikä tekee Madonnasta Madonnan, eli rohkean kapinallisen, on haaravälin kaivelu. Just. Hän antaa kymmeniä kertoja yhden show'n aikana viitteitä siitä, kuinka hän hyväilee klitoristaan. Sanotaan tuo nyt suoraan. Kyse on itsetyydytyksestä, masturboinnista, mutta ei vain siitä.


Katsojana voin tulkita hänen vääntelyään myös siten, että hän haluaa kertoa urheilustadionille kokoontuneelle yleisölleen, kuinka aktiivisesti hän työskentelee vartalollaan sängyssä. Miehen kanssa.

Itse asiassa minä en tarkastele Madonnan esittämää kiemurtelua ja kiehnäämistä itsetyydytyksenä, vaan kertomuksena siitä, että aktiivinen ja naisen roolin mukaiset kuristavat normit tarkoituksella, tietoisesti hylkäävä nainen voi odottaa saavansa kaikenlaista nautintoa. Myös sängyn ulkopuolella.

Ja silti nainen on naisellinen ja kiehtova.

Madonna tulee paljastaneeksi sen, kuinka kahlittua naiselle sallittu kehonkieli on. On itsestäänselvää, mikä on naiselle sopivaa ja mikä ei. Madonnan kiistämätön edelläkävijyys perustuu roolimuurin rikkomiseen. Väitän, että pelkästään tuo ruumiillisen ilmaisun laaja-alaisuus on tehnyt Madonnasta ihannoidun vapautumisen esitaistelijan ja peräti feministisen ikonin. Kaikki muu on hänessä keskinkertaista.

Minä katsoin hämmästyneenä eilen, kun Madonna raiskasi sähkökitaran. Rakastuin kohtaukseen heti. Pienellä eleellä voi tehdä suuren numeron.

Jalkavälin hively yleisön edessä, niin banaalilta kuin tuollainen tehoste kuulostaakin, on nerokasta. Madonna on röyhkeästi kaapannut kehonkieltä, joka tähän asti on ollut miesten yksinoikeus. Madonna esittää lavalla monessa eri asennossa, tyypillisesti myös jossain vaiheessa makuullakin, kuinka nainen voi sängyssä työskentelemällä tavoitella orgasmia. Madonna vatkaa lantiotaan ja saalistaa kohteekseen eli kehoaan vasten hinkattavakseen show'n aikana mitä tahansa.

Touhu näyttää juuri niin banaalilta kuin se kuulostaakin, mutta meidän kulttuurisessa ympäristössämme, näiden sukupuoliroolien vallitessa, Madonna on nero.

Madonna käveli eilisestä konsertista ulos tokaisemalla yleisölle jotenkin tähän tyyliin: "No one gonna stop me." Se herätti minussa vain ärtyneen kysymyksen, että häh? Se oli antikliimaksi. Kaikkea ei pidä möläyttää suustaan. Ihmisen, jota toiset eivät voi pysäyttää, ei koskaan tarvitse todeta moista asiaa ääneen. Eikä varsinkaan miljoonayleisölle esitettävän konsertin päätteeksi.

Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Madonna on helppo pysäyttää. Hän taipuu ja mukautuu mieluusti sen mukaan, mitä arvelee maksavan yleisön häneltä haluavan. Siksi hän ei koskaan pysty olemaan artistina keskinkertaisuutta enempää.

Madonnassa puhuu kiehtova kehonkieli. Suustaan hän päästelee lähinnä latteuksia.