tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Elämästä vieraantunut koneisto

Vieraannuttaminen on kunnan sosiaalitoimen rakas työväline. Tavalliset ihmiset osaavat sitä pelätä omassa perhe-elämässään, kuten viime sunnuntaina uutisoitiin.

Se vaikuttaa sosiaalityöntekijöiden silmissä ehkä suorastaan jotenkin ammattimaiselta toiminnalta; onhan vieraannuttamisessa pieni "objektiivisuuden" vivahde.


Kun erään tuttavaperheen lapset olivat asuneet jo hiukan yli puoli vuotta lastenkodissa eli "perhetukikodissa", kotikunnan sosiaalityöntekijä siirsi sisarukset toiseen laitokseen, laitosmaisesti toimivaan perhekotiin.

Sisarusten kotoa, kotikunnasta, kertyy sinne matkaa peräti yli 300 kilometriä. Asiakaspapereiden mukaan sossu halusi lapset nimenomaan juuri tähän perhekotiin. Lähempää hän ei edes etsinyt vaihtoehtoja, vaikka olisi lain mukaan pitänyt.


Jo välimatka on vastoin lastensuojelulakia, lapset on sijoitettu yksinkertaisesti aivan liian kauas. Ja miksi? - Siksi, että vanhempien olisi mahdollisimman hankala käydä tapaamassa lapsiaan.


Kun lapset kuljetettiin lastenkodista perhekotiin, alkoi perhekodissa pitkä, muistaakseni noin kolme kuukautta kestävä jakso, jolloin vanhempien ei ollut lupa käydä perhekodissa lainkaan. Se on julkilausuttua, avointa VIERAANNUTTAMISTA.

Vanhemmat ja lapset elivät koko tuon pitkän ajan epätietoisuudessa siitä, milloin seuraava tapaaminen olisi. Mitään ei ollut pitkään aikaan luvassa.

Legitiiminä ohjelmana on sopeuttaa lapset uuteen sijoituspaikkaan siten, että heidän oma perheensä ei heitä häiritse.


Tämä paljastaa vieraannuttamisen synkimmän ytimen: rangaistuiksi tulevat ennen kaikkea lapset.


Nämä lapset ovat täysin viattomia huostaanottoonsa, vaikka kotikunnan yli-innokas sosiaalityöntekijä (epäpätevä, kylläkin) pitkään haaveili, että he osoittautuisivat psyykkisesti sairaiksi. Eivät ole osoittautuneet.


Pienet lapset ovat olleet huostaanotettuina jo yli vuoden. Vuosi oli jo tullut täyteen, kun he pääsivät ensimmäisen kerran edes nopeasti käymään kotonaan.


He saivat olla kotonaan kaksi tuntia. Sijaisvanhemmat pyörivät koko ajan lähettyvillä.


Nämä laitosvanhemmatkin taivastelivat sitä, kuinka kaukana näiden sisarusten koti sijaitseekaan. Lappeenrannan liepeiltä Keski-Suomen kauimmaisiin reunaosiin on pitkä matka.


Huostaanottaneen sosiaalityöntekijän aivoitukset näyttävät varmasti heidänkin mielessään todella omituisilta. Perhekodin bisnesvanhemmat eivät toki lausu ääneen moitteita sosiaalityöntekijästä (siis se epäpätevä, puutteellisesti koulutettu, vaikka onkin saanut peräti viran maalaispitäjästä, koska oli ainoa hakija), heidän parhaasta yhteistyökumppanistaan. Silti hekin ryhtyivät vaikeroimaan pitkän matkan ajamisen raskautta.

Sijaisvanhemmat joutuivat käymään lasten kotikunnassa  myös sosiaalitoimistossa järjestetyssä palaverissa. Sehän on tietysti mukavaa matkailua siinä mielessä, että lasten kotikunta maksaa matkakulut. Rahakas keikka. Sekin.


"En rakasta
sijaislapsiani"


Palaverissa sijaisäiti koki tehtäväkseen kertoa lasten oikeille vanhemmille ja sosiaalityöntekijöille, että hän ei rakasta näitä lapsia. Sisarukset ovat sopuisia ja kauniita kuin enkelit, mutta jokin outo tunne kaihertaa bisnesäidinkin mieltä.


Taitaa sijaisäitikin oirehtia vieraantumisen takia. Miten ihminen oikeastaan pystyykään perustelemaan itselleen sen, että hänellä on hoidettavana sisarukset, joiden oikea paikka on ilmiselvästi oma koti.



Tällaisessa asetelmassa enää vain rahalla on merkitystä. Maksaahan hoito heidän perhekodissaan, joka on "erikoistunut psyykkisesti vaurioituneisiin lapsiin", todennäköisesti noin 200 euroa vuorokausi.

Niinpä sijaisisä onkin kokenut tehtäväkseen ryhtyä puhumaan sen puolesta, että lapset pysyisivät huostassa mahdollisimman pitkään.


Rahan, tässä tapauksessa helpon rahan, menetys pelottaa.


Vieraannuttamisen muodot ovat suomalaisessa sosiaalityössä siis hyvin moninaiset. Vieraannuttaminen ei ole pelkästään sitä, että vanhempien ja lasten ei anneta tavata toisiaan eikä puhua puhelimessa.


Kyseiset lapset saavat puhua puhelimessa kahtena iltana viikossa. Perheen on pystyttävä selvittämään puhelimitse koko viikon tapahtumat.

Isä ja äiti
eivät saa kiinnostua
koulunkäynnistä


Vanhemmista voi tuntea vieraantuneisuuden lisäksi myös suuttumusta, kun lapsen luokanopettaja vaikuttaa olevan kovin tietoinen siitä, että lapsihan on huostaanotettu. Vanhempien kiinnostus lapsensa koulunkäyntiä kohtaan on suorastaan sopimatonta. Mutta kerron tässä, että koulumenestyksen perusteella lapset ovat älykkäitä ja oppimishaluisia, terveitä lapsia.


Vanhemmat eivät ole päässeet iloitsemaan siitä onnesta, että heidän lapsensa rakastavat oppimista.


Lapset ovat pieniä, eskarilainen ja ekaluokkalainen.


Vanhemmat saavat käydä tapaamassa lapsiaan kerran kuussa. Tapaamiseen on varattu muistaakseni kolme tuntia. Perhekodissa, jossa lapset asuvat, ei ole rauhaa eikä riittävästi tilaa seurustella. Lasten yhteinen huone on niin pieni, että vapaata lattiatilaa on noin kaksi neliötä. Vanhemmat tuntevat itsensä ulkopuoliseksi häiriötekijäksi, jota perhekoti koettaa sietää.


Huostaanotolle ei ollut perusteita silloin, kun lapset vietiin kiireellisesti huostaan, eikä niitä ole löydetty myöhemminkään. Lapset eivät ole huostaanoton aikana siis paljastaneet itsestään tai vanhemmistaan mitään likaista.


Järjestelmä on päässyt kuluneen yli vuoden aikana poraamaan kaikenlaisia syväkairauksia näiden lasten kalloon.


Ja sitä ennen sukuelimiinkin, sillä sosiaalityöntekijä (epäpätevä) väitti, että lapsia on käytetty seksuaalisesti hyväksi. Hän piti loputtomiin vireillä väitettään ja vei väitteensä peräti Keski-Suomen moniammatilliseen työryhmäänkin, jossa "asiantuntijat" innostuivat suorastaan parjaamaan perhettä.


Aineisto, jonka sosiaalityöntekijä oli kiikuttanut moniammatilliselle työryhmälle, oli pahasti vinoutunutta. Sosiaalityöntekijä ei halunnut paljastaa työryhmälle, että esimerkiksi erilaiset tutkimukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä on lopetettu jo kauan sitten, koska mitään hyväksikäyttöä ei löytynyt oikeuspsykiatrisen laitoksen tutkimuksissa.




Asiantuntijat ryhtyivät
potkimaan porukalla


Vanhempien on täytynyt kokea melkoista vieraantuneisuuden tunnetta, kun he ovat lukeneet moniammatillisen työryhmän antamaa lausuntoa heidän perheestään. Lausunnon on kirjoittanut työryhmän sihteeri, Merikratos Oy:n aluejohtaja Pia Lahtinen.

Käsittämättömän yksisilmäinen, suorastaan umpisokea  "asiantuntijalausunto".


Perheen tapausta on käsitelty paljon viranomaispalavereissa, ja jonkin verran myös valtakunnan mediassa. Sosiaalityöntekijöiden - ja päiväkodin! - kaikki alkuoletukset ja uskomattoman törkeät väitteet ovat kumoutuneet yksi kerrallaan.


Ai niin, lapset eivät saa vastaanottaa postia. Jos heille lähettää kortin tai paketin, lapsille ei sitä anneta. Ne edustavat pahoja vaikutteita ulkomaailmasta.

Ei kommentteja: