sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

Ensi- ja turvakoti ahmaisi perheen

Ystäväni, erittäin kokenut vanhempi lastensuojelun tukihenkilö, soitti minulle kiukkuisena. Kuohui raivosta.


Heti aluksi hän parahti, että ensi- ja turvakotien toiminnasta on alettava puhua julkisuudessa. Hän oli juuri palannut ensi- ja turvakodista, jossa oli vierähtänyt monta tuntia. Hän oli käynyt tapaamassa nuorta äitiä, jolla on taaperoikäinen lapsi.


Ystäväni oli hälyttänyt paikalle naapurikaupungissa sijaitsevan lastensuojelulaitoksen työntekijä, jolla on sydän ja huomiokyky vielä tallessa. Työntekijä oli vaikeroinut ystävälleni, että ensikodissa on jo pitkään pidetty vankina yksinhuoltajaäitiä. Ensikoti jatkaa loputtomiin, aina kuukausi kuukauden jälkeen, kyseisen perheen vankeusaikaa.


Ensikodissa piti alunperin tehdä äidille "vanhemmuuden kartoitus". Laitos itse julistaa pyhästi nettisivuillaan, että tämä arviointi kestää korkeintaan puolitoista kuukautta. Nyt perheen aikaa on kulutettu jo yli tuplasti tuon verran.

Lastensuojeluun erikoistunut asianajaja Leeni Ikonen moittii jyrkin sanoin ensi- ja turvakodeissa suoritettavaa vanhemmuuden tarkkailua. Hän sanoo, että moinen puoskarointi on eettisesti väärin.

Naapurikaupungin lastensuojelulaitoksen työntekijä hälytti ystäväni perheen tueksi, koska hänen mielestään äidillä - lapsesta puhumattakaan - ei ole mitään syytä olla ensikodissa. Äiti on kaikin tavoin pystyvä ja lapsi on ystäväni mielestäni ikäistään kehittyneempi.


Olen meinannut varustaa äitiä tätä tekstiä varten erilaisin luokitteluin, kuten että hän on keskiverto, tavallinen, normaali, raitis ja ylittänyt 18 vuoden täysi-ikäisyysrajan jo monta vuotta sitten.

Mutta. Moinen luokittelu on ikävää ja kummallista, vaikka käyttäisinkin noin kuluneita ja harmaita määritelmiä.

Ongelma on mielestäni siinä, että miksi luokittelisin? Järjestelmä nimittäin koettaa rakentaa kansalaisista ja vanhemmuudesta sellaista, jota voidaan luokitella, mutta sellaiseen ei pidä suostua. Minä olisin luokitellut vain siksi, että olisin kuvannut tämän äidin pystyvyyttä ja kykyä toimia itsenäisesti, ilman laitoksen "apua".

Silti tunsin sortuvani johonkin kummalliseen, sosiaalikoneistolle ominaiseen normien kyhäilyyn vanhemmuudelle ja vanhemmalle.




Tukihenkilöystäväni soitti mummolle eli yksinhuoltajan äidille. Isoäiti ja isoisä ovat hämmästyneitä ja kauhuissaan tapauksen ja sen kulun vuoksi. Heidänkään mielestä tytär ei kuulu moiseen laitokseen.


Asenteellinen "asiantuntija"arviointi hiipii joka puolelta suomalaiseen perheeseen. Se muuten samalla rikkoo itse perhe-käsitettä. Yhteiskunta toimii nykyään niin kummallisen ideologian mukaan, että jäljelle jää vain itsenäisiä yksikköjä, kuten "lapsi". Lapsen vastapuolena (vastustajana, vastakohtana - ja siis usein uhkaajana) nähdään äiti ja isä.


Kyseinen yh-äiti on kärsinyt parisuhdeväkivallasta. Lapsen isä on ollut väkivaltainen. Isällä on lähestymiskielto. Äiti oli siksi hiukan yllättynyt, että ensi- ja turvakoti oli päästänyt isän vierailulle, kun hän oli tullut etukäteen ilmoittamatta lasta ja äitiä tapaamaan.


Yllättäen väkivalta alkaa olla muuten sellainen ongelma, että siitä ei pitäisi enää puhua viranomaisille ääneen. Perheissä pitäisi ymmärtää salata asia.


Tunnen erään äidin, joka teki rikosilmoituksen siitä, että hänen avopuolisonsa oli käynyt hänen poikansa päälle väkivaltaisesti. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti kuuli väkivallasta. Hän toimi välittömästi. Tapahtuikin niin, että kotikaupungin sosiaalityöntekijät veivät pojan (käy peruskoulun yläastetta) kiireellisesti huostaan.

Sosiaalityöntekijät eivät ole edes väläyttäneet pojan palauttamista kotiin, vaikka äiti muutti pian rikosilmoituksen jälkeen omaan asuntoon ja erosi avomiehestä.

Ei kommentteja: