tiistaina, maaliskuuta 02, 2010

Koko perhe survotaan laitoksiin

Eräs ystäväni on menettämässä perheensä huostaanoton takia pitemmäksi ajaksi, luultavasti useiksi vuosiksi, koska sosiaalityöntekijät kyhäävät oikeastaan kaikille tämän suurperheen jäsenille jonkinlaista sairausdiagnoosia.


Perhe joutui kotikaupungin lastensuojelun kouriin, koska äiti kävi lääkärille kertomassa väsyneisyydestään. Perhe oli juuri saamassa valmiiksi omakotitalonsa remontin ja laajennuksen, joka oli kestänyt kauan. Äidillä todettiin pian myös kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli väsymyksen suurin syy. Hän virkistyi normaaliksi heti, kun sai lääkityksen sairauteensa. 


Se ei kuitenkaan saanut sosiaalityöntekijöitä luopumaan huostaanottoinnostaan. Päinvastoin. He alkoivat etsiä kaikin voimin "varmistusta" sille, että lapset todellakin pitää ottaa pitkäksi ajaksi huostaan. Sossut ovatkin sittemmin turvanneet selustaansa hyvin monin eri tavoin, onhan perheessä monta lastakin. Jokaiselle lapselle on pitänyt keksiä oma "diagnoosi".

Tosin huostaanoton perusteeksi on näyttänyt riittävän lopulta lähinnä se väite, että "lapsi hyötyy huostaanotosta".


Sosiaalityöntekijöiden ei tarvitse perustella, että MITEN lapsi sitten tästä kallisarvoisesta palvelusta hyötyy.


Perheen pojasta on nyt löydetty neurologinen kehityshäiriö, olikohan se aspergerin kaltainen tila. Äiti on aina tiennyt, että pojalla on jokin erityinen häiriö, se on lievä, mutta vanhemmat ovat sen tunnistaneet. He ovat iloisia, että asia on nyt löydetty ja nimetty. Kotikaupungin psykiatreilla on ollut ote poikaan, eivätkä he haluaisi luovuttaa häntä neurologeille. Pientä poikaa nimittäin hoidetaan raskaasti psykiatrisessa hoitolaitoksessa, hän on ollut siellä pakkohoidossa, ilman omaa elämää ja vapautta.


Perhe on huostanoton aiheuttamien pelkojen ja tuskan lisäksi neurologien ja psykiatrien välisen sodankäynnin pelinappulana.


Sosiaalityöntekijät ovat jo aikoja sitten pakottaneet vanhemmat muuttamaan erilleen. Jo mainitsemaani lähes valmiiksi peruskorjattuun ja laajennettuun uljaaseen omakotitaloon jäi asumaan yksin isä. Äiti oli siihen saakka miehensä omahoitaja. Nyt isä on keskittynyt lähinnä itsensä turruttamiseen alkoholilla. Hänen kuntonsa on romahtanut. Hän tarvitsisi jo laitospaikan.


Äiti ja lapset (silloin kun saavat käydä laitoksistaan kotilomilla) asuvat lähellä kaupungin vuokratalossa.


Kotikaupungin lastensuojelun virkamiehet hajottivat perheen. Ja isästä saatiin laitospotilas. Kuten muuten myös lähes kaikista lapsista. Kaikki on sijoitettu johonkin laitokseen, hajalleen, paitsi sisaruksista nuorin. Pikku koululaista ei ilmeisesti huostaanoteta, sosiaalityöntekijät ovat kädenojennuksena kertoneet, etteivät ryhdy sellaista päätöstä nyt hakemaan.


Perheen lyhyen, tiiviin, mutta kovin kiivastahtisen lastensuojeluhistorian alussa äiti pakotettiin suuren lapsikatraansa kanssa asumaan turvakotiin. Kahdeksi (2) kuukaudeksi. Sosiaalityö odotti kiihkeästi, että "äiti romahtaisi". Ei romahtanut, vaikka turvakodin henkilökunta ymmärtäväisesti ja empaattisesti toisteli, että täällä sinun on lupa romahtaa.


Äiti ei romahtanut, vaikka hän ja lapset joutuivat turvakodissa yhtäkkiä äärimmäisen ahtaaseen asumukseen. He jättivät tilavan omakotitalonsa. Turvakodissa oli käytössä yksi huone ja äärimmäisen surkeat keittomahdollisuudet.


Kotikaupungin lastensuojelun toiminta olisi helpottunut ja mutkat suoristuneet, jos äiti olisi vihdoinkin lyyhistynyt henkisesti.


Psykiatria olisi lähetetty välittömästi perheen ja aivan erityisesti äidin "avuksi". Yleensä muuten lastensuojelu havaitsee psyykkisiä oireita nimenomaan äidissä. Isät lastensuojelu jättää rauhaan. Juoruaa muuten paljon siitää, millaista valtaa sukupuolten ajatellaan käyttävän vanhemmuudessa!! Isän kautta on hankala päästä perheeseen kiinni, koska isällä ei ole kuntien sosiaalityön ja lastensuojelun näkökulmasta merkitystä.


Kansalaiset haluttaisiin nähdä nimenomaan psykiatrisina, ei neurologisina potilaina. Psykiatria oikeuttanee ilmeisesti kovempaan vallankäyttöön, jota ei tarvitse perustella, kuten neurologiaa.


Tälläkään perheellä ei ole ollut mitään erityisiä sosiaalisia ongelmia, kuten vaikkapa lasten "oireilua" koulussa, kotona tai vapaa-ajalla. Niinpä sosiaalityö ja lastensuojelu joutuvat kyhäämään "diagnooseja". Silloin huudetaan psykiatriaa apuun.


Ei ole yllättävää, että lastensuojelutyössä lausunnot, joita psykologit jakavat, tuppaavat vääntyä samanlaiseksi ylettömäksi ja liioittelevaksi diagnosoinniksi, mikä on luettavissa sosiaalityöntekijöidenkin kirjoittamissa kirjauksista. Kun sosiaalityöntekijä on oikein härski, hän varustaa rohkeasti esimerkiksi jopa Kuopion oikeuspsykiatrian klinikan esitietojen tulvalla.

Ihmisiä, kuten pieniä lapsia, ei tarvitse enää sen jälkeen juurikaan tutkia. Diagnoosihan on jo valmis.


Sairaudesta ei enää rakenneta diagnoosia, vaan diagnoosia varten loihditaan sopiva sairaus.


Ilmiötä nimitetään iatrogeneeniseksi. Iatrogenesis on vielä tuntematon termi, mutta se yleistynee toimintatapana yhteiskunnan kehityksessä, jossa nojataan ns. "asiantuntija"valtaan.

Olen kirjoittanut perheen kohtalosta myös Tiinan eroperhe.netissä.

Ei kommentteja: