perjantaina, maaliskuuta 05, 2010

Pieni asperger-poika ei saa hoitoa

Päivitin eilen tietojani suurperheellisen ystäväni pojan aspergerista. Puhuimme äidin kanssa perheen kokemuksista.

Perheen poika on jäänyt ilman hoitoa ja tutkimuksia, koska sosiaalikoneisto koulua myöten ovat koettaneet sovittaa pojan (aspergerista oikeasti johtuvia) oireita lastensuojelun perusteeksi.


Nyt kun asperger vihdoinkin, vuosien huitomisen jälkeen, on löydetty, siinä on taas uusi syy sosiaalityöntekijöille tehdä lastensuojelutyötä. Eli suojella lasta omalta perheeltään.


Tämän pojan tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka ensin on keksitty diagnoosi ("perheessä on lastensuojeluongelmia") ja sen jälkeen on alettu kyhätä oireita.


Toimintatapa, edetä latvasta tyveen, kulkea siis tulkinnoissa väärin päin, on iatrogeneettinen. Iatrogenesis on vielä melko tuntematon nimi luulotautisuudelle, mutta tuota termiä kannattaa alkaa käyttää. On nimittäin niin, että juuri lastensuojelu on tyypillisesti ala, jossa iatrogenesis kukoistaa.


Kyseisen perheen vanhemmat ovat osanneet jo kauan odottaa, että heidän lapsellaan on jokin neurologinen ongelma. Vasta vuosien kuluttua hänestä vihdoinkin löydettiin autismia eli tarkemmin asperger.

Lastensuojelu koitui perheen kohtaloksi ja tuhoksi alunperin siksi, että äiti oli käynyt kertomassa väsymyksestään lääkärille. Äidiltä löytyi sittemmin kilpirauhasen vajaatoiminta ja lääkitys poisti väsymyksen.


Vanhemmat odottivat vuosien ajan, että lasta alettaisiin edes tutkia. He ajattelivat hyväuskoisesti, että totta kai järjestelmä koettaa tonkia ongelman esiin mahdollisimman varhain, jotta poika voi alkaa saada hoitoa.


He olivat tietysti puhuneet poikansa tutkimisen puolesta esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Mutta tuossa vaiheessa, kun perhe on jo lastensuojelun kourissa, perhettä ei enää kukaan kuuntele.


Kävi siis niin, että perhe ajautui kotikaupungin lastensuojelun kynsiin. Tämän jälkeen kaikkia ilmiöitä perheessä alettiin tarkastella ensisijaisesti (ja vain ja ainoastaan) lastensuojelukysymyksenä. Sosiaalitoimen lastensuojelu kävelee siis lääketieteen yli; lääketieteestäkin tulee näkymätön sosiaalitanttojen innon, energian ja panostuksen rinnalla.


Pojan neurologinen tutkimus viivästyi sen vuoksi, että sosiaalityöntekijät - ja poikaa tutkineet psykiatrit ja psykologit - alkoivat kilvan väittää, että poikahan oireilee vain kotiolojensa takia. Koneisto alkoi etsiä vikaa kotoa. Ja haki sitä monta vuotta.


Nyt äiti odottaa, että poika voisi vihdoinkin lopettaa käymisen psykologin vastaanotolla tunnetussa (surullisen kuuluisassa) lasten psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Äiti toivoo, että pojalle ryhdytään laatimaan vihdoinkin neurologista kuntoutussuunnitelmaa. Järjestelmä on viivyttänyt sen tekemistä loputtomiin, koska perheellä "lastensuojeluongelmia".


Poika ei saa neurologista kuntoutusta, vaikka asperger löytyi jo kuukausia sitten. Taisi olla peräti viime keväänä.


Sosiaalityöntekijät ovat käyttäneet pojan neurologista oireilua huostaanoton perusteena. Siis jo nimenomaan jo silloin, kun poikaa ei vielä ollut edes tutkittu. Häntä eivät olleet tutkineet psykiatrit eivätkä neurologit.


Kuvaavaa on, että tutkimusten jälkeen ja aspergerin löydyttyä sosiaalityöntekijät eivät koe olevansa velvollisia muuttamaan käsityksiään. Lastensuojelulliset ongelmat (eli pojan "kotiolot") ovat ja pysyvät sossuille sinä kehyksenä, jonka kautta he pojan oireita tarkastelevat. Eli pojan ongelmat ovat edellen lastensuojelullisia (vanhemmista ja kodista johtuvia).


Lastensuojelulliset ongelmat ovat todellisia. Pieni poika on kärsinyt kotikaupungin tekemästä lastensuojelusta. Ja siitä on kärsinyt myös lääketieteellinen tutkimus.


Yhteiskunnasta tulee siis rampa, kun tiedolliset kriteerit horjuvat ja vääristyvät. Lastensuojelutyö ei kestä kriittistä tarkastelua. Päivänvaloa.

Ei kommentteja: