torstaina, helmikuuta 10, 2011

Upeaa pedagogiikkaa

Opettaja tarvitsee koulussa avukseen poliisin, koska oma auktoriteetti ei riitä.


Auktoriteetti eli täysi-ikäisen aikuisen asema on murentunut opettajan profession kehitystyössä. Aiemmin opettajat edustivat aikuista, joka on alaikäisen (eli koululaisen) tukena. Alaikäisellä oli oikeus olla alaikäinen. Nyt lasten vaaditaan olevan pikku aikuisia, jotta opettajat saavat rakentaa professiotaan. Opettaja haluaa nimittäin olla pedagogi, ei kasvattaja. Sanasta kasvatus on tullut hyljeksitty termi. Siitä ei saa enää nykykoulussa puhua.


Siksi sopii kysyä, mitä se aikuiskasvatus sitten nykyään on... Enpä ole kuullut, että aikuiskasvatuksessa koettaisiin sana "kasvatus" jonkin eturyhmän etuja loukkaavana eli poliittisesti vaarallisena terminä.


Kasvatus on myös oleellinen osa journalismia, jota kirjoitetaan aikuisten kasvattamiseksi. Kasvatukselliset juttuaiheet nimittäin kiinnostavat. Iltapäivälehdetkään eivät epäröi nostaa aikuisten kasvattamiseen liittyviä otsikoita lööppeihinsä. Terveysvalistus on selkeästi (aikuisten) kasvattamista.


Silti lasten kasvattamista ei saisi peruskoulussa esiintyä. Olen hyvin hämmästynyt.


Nykyopettaja pitää oikeutenaan vaieta, vetäytyä puhumattomuuteen, silloin kun aikuisen kuuluu puhua alaikäiselle. Peruskoulusta on tullut arvaamaton paikka.


Yhden aikuisten eturyhmän, opettajien, etujen ajaminen tekee lapsen asemasta turvattoman.


Dita von Teese for Peta.
Eläinsuojelujärjestö Peta ei enää levittäne tätä kuvaa,
koska von Teese on kertonut rakastavansa hanhenmaksaa ja turkiksia.
Nykykoulu tarvitsee siksi avukseen poliisin.

Mustamaija hoiti lapsia alakoulun pihalla heti kouluvuoden ensimmäisenä päivänä. Olen monta kertaa kysellyt operaation järjellisyyttä ja motiivia Korkalovaaran koulun rehtori Heikki Ervastilta.


Kasvatus on ohjaavaa dialogia alaikäisen kanssa. Mutta jo ensimmäisen luokan oppilas joutuu tyytymään siihen, että opettaja pärskyttelee luokassa aakkosten äänteitä. Hienoon nykypedagogiikkaan kuuluu, että lukemaan ei opeteta tavaamalla.


Niin. Onhan se, rakenteiden oivaltaminen, aina vaarallista.


Suomi on tunnetusti kieli, jossa kirjainten ääntäminen on hankala oppia, koska kirjaimen ääntäminen on niin kirjavaa.


Kun katoaa aikuisuus ja auktoriteetti eli opettajuus, katoaa myös pedagogiikka.


Koulusta katoaa myös työn peruste eli oppilaat, jos aikuiset eivät puolusta ja aktiivisesti rakenna nimenomaan lapsen (alaikäisen) paikkaa. Opettajan pitää siksi uskaltaa olla aikuinen, joka kantaa vastuuta alaikäisistä. Opettajien hienosta pedagogiikasta ei kukaan ole oikeasti kiinnostunut. Kun ihan rehellisiä ollaan.


Kiinnostus kohdistuu vain oppimistuloksiin. Ja se on oikea painotus. Lapseni luokalla oppilaat näyttävät oppivan huonosti lukemaan. Pedagogiikka on liian hienoa. Ttttthe, hhhhho, kkkkhkkho....


Autenttisuutta lisää se, kun sylki lentää äänteen mukana. Sitä on hankala välttää.


Hulluksi on mennyt. Koulu.


Miksi minusta tuntuu, että nykyiset lapset eivät ehkä koskaan tule oppimaan äidinkielen rakennetta eli kielioppia yhtä hyvin me opimme Pelkosenniemen pienessä peruskoulussa, ala-asteella, luokanopettaja Jouko Lindforsin johdolla? Se on hirveän kiusallinen tunne.


Rupean nyt nostalgiseksi. Lindfors työskenteli koulupäivän jälkeenkin koululaisten parissa. Hän opetti soittamaan pelimannimusiikkia. Hän siivitti meidät viulistit esiintymään Lappiatalossa saakka. Pedagogiikka oli tuloksellista.


Nykypedagogiikka on retoriikkaa.


Ja mistä lähtien Suomessa on ollut lupa asettaa aikuiset ja alaikäiset vastakkain?

Ei kommentteja: