maanantaina, toukokuuta 02, 2011

Johanna Hurtig kummastuttaa

Noin kuukausi sitten kylvämääni basilikaa. Lempiherkkuani!
Lestadiolaiset ovat selvittäneet uskonmiestensä seksirötöksiä omassa piirissään. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (jonka lyhenne on hämäävästi SRK eli "seurakunta") on tutkinut alaikäisiin kohdistettua seksuaalista hyväksikäyttöä sisäisesti eli julkisen, avoimen ja yhteisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Kysymys kuuluu, onko se laillista? Ja miten tuollainen rikosten selvitystyö ylipäätään on Suomessa mahdollista?

Lestadiolaiset ovat kiitelleet ja kehuneet tutkija Johanna Hurtigia, joka on nostanut julkisuuteen pedofiliaongelmaa, joka riivaa vanhoillislestadiolaisia. Lastensuojelua yliopistossa jo vuosia tutkinut Hurtig on raportoinut tietämistään hyväksikäyttötapauksista vanhoillislestadiolaisten johtajille ja tiedotusvälineille. 

Hurtig on sittemmin tunnustanut pettyneensä siihen, kuinka haluttomasti lestadiolaisten johtajamiehet ovat ryhtyneet ongelmavyyhteä purkamaan.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että asetelmassa on jotain pahasti vialla. Hurtig kertoo julkisuudessa, että hän tosiaankin on näin heiveröisesti lähtenyt viemään saamiaan tietoja eteenpäin (esimerkiksi LK 1.5.2011). Hurtig on kiltisti jutellut ensin lähinnä vain lestadiolaismiesten kanssa. Kun nämä johtajaherrat eivät tuntuneet välittävän pedofiliasta tuon taivaallista, on Hurtig turvautunut julkisuuteen. Se on tietysti ihan välttämätöntä.

Mutta Hurtig tulee ihan avoimesti kertoneeksi, että hän ei ole käyttänyt sitä reittiä, jota lainsäätäjä edellyttää. Suomen laki vaatii, että lapsia uhkaavasta vaarasta on tehtävä lastensuojeluilmoitus. Sen voi tehdä kunnan sosiaalitoimeen tai poliisille.

Kun Hurtig on saanut tietää hyväksikäyttävän aikuisen nimen, hänen olisi pitänyt heti rientää ilmoittamaan lastensuojeluilmoituksessa tietonsa tuosta ihmisestä. Ilmoituksessa tuskin tarvitsee eritellä yhtään kohteena ollutta lasta eikä paljastaa yhdenkään hyväksikäytetyn lapsen nimeä. Niitähän Hurtig on varjellut. Hän on tutkijana luvannut uhreille, ettei heidän henkilöllisyytensä paljastu. 

Lastensuojeluilmoituksessa ei myöskään tarvitse nimetä täsmällisesti mitään rikosta, eikä teon ja uhan tarvitse olla rikos ollenkaan. 

Miksi siis Hurtig ei ole käyttänyt tätä sosiaalityön välinettä, vaikka hän itse on tutkijana ja lastensuojelun auktoriteettina jo vuosien ajan hehkuttanut lastensuojeluilmoituksen tarpeellisuutta? Hän on intomielisesti korostanut väitöskirjassaankin "Lasta suojelemassa" (2003) sitä, kuinka aikuiset eivät näe lasta, koska aikuisilla on omat tarpeensa ja omat etunsa hoidettavanaan. Niinpä tosiaan näyttää olevan.

Hurtig on ollut rakentamassa lastensuojeluilmoituksesta työvälinettä sosiaalityöhön, mutta hän ei itse välitä sitä käyttää. Näyttää kovasti siltä, että kunnallisen lastensuojelun ei haluta puuttuvan lestadiolaisten pedofiliaan lainkaan. Kuinka kaksinaamaista! 

Sosiaallityöntekijät vaativat tavallisilta suomalaisilta lapsiperheiltä kaikenlaisia sirkustemppuja lastensuojelun nimessä. Tällaista syyllistämistä on Hurtigkin harjoittanut (esim. väitöskirja Lasta suojelemassa, 2003). Tavallisia suomalaisia lapsiperheitä kohtaan. Lasten vanhempia syytellään kuuluvasti ja moralisoiden asioista, jotka ovat pedofiliaa huomattavasti vähäisempiä rikkeitä.

Hurtig on halunnut siirtää katseen viattomiin, pois syyllisistä.

Olen varma, että jotkut Hurtigiin yhteyttä ottaneista uhreista olisivat suvainneet sen, että Hurtig olisi heti kertonut tietonsa hyväksikäyttäjästä viranomaisille.

Hurtigin tutkimukset ja hänen tutkijan asennoitumisensa tuovat mieleeni tänä keväänä paljon kritiikkiä herättäneen lestadiolaisten ripittäytymisen. Ripin nimessä on lupa puuhailla kaikenlaista epämääräistä ja selkeän laitonta.

En ole missään törmännyt siihen, että Hurtig olisi tehnyt ensimmäistäkään lastensuojeluilmoitusta. Arvelen, että joku hänen tavoittamistaan pedofiliatapauksista on ollut tuolloin yhä alaikäinen eli lastensuojelulain ja -ilmoituksen alainen. 

Vaikka uhri ei olisikaan antanut lupaa Hurtigille lähteä viemään tapausta eteenpäin, olisi Hurtigin pitänyt tehdä lastensuojeluilmoituksia esimerkiksi niistä lestadiolaisten luottamushenkilöistä, joita on paljastunut jo liuta. Saarnaajat ja seurakuntien johtajaherrat ovat luoneet alaikäisille yleisen uhan koko yhteisössä.
Lastensuojeluilmoituksia tehdään nimittäin tässä maassa huomattavasti pienemmistäkin asioista. Sen Hurtig tietää oikein hyvin. Perusteeksi riittää ilmoittajan yli-innokkuus, heikot tiedot ja huono arviointikyky. Sosiaalityöntekijät kyhäävät niistä valtavia operaatioita. 
Hurtigilla tuntuu olevan selvää suoraan uhreilta saatua tietoa. On kummallista, että hän ei ole ilmoittanut rikoksista myöskään poliisille. Mutta ilmeisesti uhrit eivät ole sitä halunneet. Poliisi ei ole päässyt näitä hyväksikäyttöjä tutkimaan. Hurtig on vasta äskettäin  luovuttanut aineistonsa keskusrikospoliisille.

Mielestäni olisi aiheellista, että poliisi ja eduskunnan oikeusasiamies ryhtyisivät tutkimaan  lastensuojelun tutkija Johanna Hurtigin toimintaa. Ällistyttävää ristiriitaisuutta on liian paljon, kun Hurtigin toimia vertaa siihen, mitä laki sanoo alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Ja mahtaako poliisinkaan toiminta kestää asiassa päivänvalon? On saatu kyhättyä hämmästyttävän kiero salailuvyyhti. Aikuiset (uskonnolliset johtajaherrat) ensin!

Ei kommentteja: