lauantaina, marraskuuta 03, 2012

Aila Paloniemi ratsastaa

Olen monet kerrat lisännyt tuon saman tekstin kuvaan. Olin karmean oikeassa.


Kahdeksanvuotiaan Eerikan kuolema näyttää olleen jälleen vain uusi sytyke kansanedustaja AilaPaloniemen (kesk.) mainospuheille, joissa hän kehuu omaa etujärjestöään, Perhehoitoliittoa. Samalla hän tulee markkinoineeksi keskustapuolueessa vahvan aseman saavuttanutta karjanhoidon muotoa, huostaanotettujen lasten hoitamista syrjäkylien pirteissä.

Paloniemi on havainnut kuinka helposti sanalla lastensuojelu voi profiloitua ”hyväntekijänä”.  Eerikan tapauksen jälkeen voi perustellusti väittää, että hän ratsastaa lasten kärsimyksillä.

Pyhäinpäivänä täytyy muistaa lasta, joka kuoli suomalaisen julkishallinnon syliin äitienpäivänä.

Kahdenksanvuotias Eerika kuoli, koska Helsingin kaupungin sosiaaliviraston tekemät päätökset johtivat siihen.

Eerikan kuolema on nähtävä nimenomaan viranomaisprosessina, ei kahden kieroutuneen vanhemman (isän ja äitipuolen) tempauksena. Lastensuojelun viranomaisilla kun oli käytössään kaikki kanavat, joista se pystyi ammentamaan tietoa Eerikasta.

Suomessa otetaan koko ajan huostaan lapsia, joista on onnistuttu keräämään vain murto-osa tiedoista, joita Eerikasta jo oli tarjolla. Eerikasta tietoa oli tyrmäävän paljon.

Jos Eerikan menehtyminen olisi selitettävissä jollakin muulla kuin lastensuojelun täydellisellä ylenkatseella, sosiaalikoneisto olisi käynnistänyt välittömästi äitienpäivän tapahtumien jälkeen massiivisen vyörytyksen. Kampanja olisi onnistunut helposti. Koneistolla olisi Suomen media käytössään, kun se veisi viestiä siitä, kuinka lapsia pitää ottaa huostaan enemmän, herkemmin, aiemmin ja pysyvästi.

Ja suomalainen media toistaisi tuota sanomaa, jota se hellisi kuin kallisarvoista aarretta.

Poliitikko Paloniemi on kerännyt Eerikan tapauksesta lisää vimmaa säntäilyyn edestakaisin juoksuhaudassaan. Paloniemen ei tarvitse työssään kansanedustajana ja lainsäätäjänä havainnoida maailmaa ja tehdä sen mukaan johtopäätöksiä ja valintoja. Hänelle riittää, että hän huolehtii oman pikku sisäpiirinsä eduista ja pirraa edes-takaisin asenteidensa juoksuttamana.

Paloniemi on toiminut vuosia Perhehoitoliitto ry:n puheenjohtajana. Perhehoitoliitto pelkää kauhuissaan sitä, että perhehoitajat joutuvat tulevaisuudessa hoitamaan rumia ja ikäviä vanhuksia. Siksi se pitää rimpuillen kiinni huostaanotetuista lapsista. Liiton jäsenet ovat tähänkin saakka eläneet lastensuojelubisneksestä.

Paloniemi mussuttaa esimerkiksi uusimmassa Perhehoito-lehdessä, kuinka Eerikan tapauksesta viisastuneina lapset pitää ottaa Suomessa pysyvästi huostaan. Heh. Aika kiero yritys viedä huomio itse ongelmasta. Eerika ei kelvannut lastensuojelun sosiaalityöntekijöille varsinaisesti huostaanotettavaksi ollenkaan. 

(Tässä eräs esimerkki Paloniemen ajattelusta. Kirjoitus alkaa hyvin, mutta johtopäätökset hämmästyttävät. Paloniemi ei tarvitse uutta tietoa maailmasta, kun vanhat asenteet näköjään riittävät.)


Kymmenet eri viranomaiset, kuten lastensuojelun sosiaalityöntekijät, olivat tekemisissä Eerikan kanssa, mutta kukaan ei halunnut kuulla ja nähdä edes täysin kiistattomia merkkejä väkivallasta. Kun lastensuojelussa työskentelevä sosiaalityöntekijä kohtaa selvää väkivaltaa, lapsi ei enää kelpaakaan huostaanotettavaksi. Sosiaalityöntekijät kun ovat jo niin tottuneita siihen malliin, jossa heillä on lupa kuvitella itse perusteet, joilla vanhemmat syyllistetään.

”Huoli” eri muodoissaan on Suomessa yleisin huostaanottoperuste. Huoli on nimensä mukaisesti jotain, joka on varmistamatonta. Varma ja ilmeinen eivät enää kelpaa.

Lue täältä, miten huolen vyöhykkeistön kehittäneet Stakesin tutkimusprofessori Tom Arnkil ja kehittämispäällikkö Esa Eriksson vetävät pois ohjeitaan, kuinka huolen avulla työskennellään.

Olen jo pitkään tarkkaillut lastensuojelua juuri tästä näkökulmasta, kuinka  

lastensuojelun käsitys tiedosta on täysin rapautunut.

Asia selviää lukemalla ensisijaisia lähteitä eli ihmisten asiakaspapereita. Hallinnonala ei siis enää kommunikoi muun yhteiskunnan kanssa, koska sillä on aivan omat kriteerinsä ”tiedolle”. Se on vakava uhka oikeusturvalle. Eerikan tapaus on siitä äärimmäinen esimerkki.

Kun Aila Paloniemi ja hänen kaverinsa saavat julistaa juhlalliselta korokkeeltaan edelleen opetuksiaan, uusia Eerikan kaltaisia tapauksia tulee lisää. Mitään ei ole opittu.

Tarkoitukseni oli kopioida Paloniemen kirjoitus Perhehoito-lehdestä eilen perjantaina kirjastossa, mutta paikka oli menossa vartin päästä kiinni, kun lompsin kopiokoneen äärelle. En saanut enää ostettua kopiokorttia.